Sini Mononen 23.11.2017
Osallistuin neljä vuotta sitten Brightonissa ”Representation, Politics and Violence” -konferenssiin. Väkivallan tutkimukseen keskittyvästä tapahtumasta jäi erityisesti mieleen eteläafrikkalaisen eläinetiikan tutkijan Les Mitchellin eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa käsittelevä esitelmä, ja sen jälkeen käyty debatti. Mitchell esitti, että lihateollisuus on yksi aikamme suurista väkivaltaisista ilmiöistä. Monille konferenssin vieraille ajatus, että eläimet voisivat kokea väkivaltaa, oli kestämätön. Väkivalta oli heidän mielestään jotain ihmisten maailmaan kuuluvaa, ja eläimen kokemusmaailman tuolla puolen. Perusteluna näkemykselle esitettiin muun muassa, että eläimen erottaa ihmisestä ja inhimillisestä kokemuksesta eläimen ei-kielellisyys. Toisin sanoen, koska eläimellä ei ole kieltä (sellaisena kuin me ihmiset sen ymmärrämme), sillä ei ole käsitteellistä ajattelua eikä näin ollen persoonallista suhdetta maailmaan. Siksi eläin ei voi havaita ja kokea merkityksellisiä asioita kuten väkivaltaa. Sille maailma on vain reaktiivista ei-kielellistä toimintaa, jossa ajattelun ja kokemuksen sijaan elämää ohjaavat vietit.
Eläimiin kohdistuva väkivalta on Felicia Honkasalon, Akuliina Niemen ja Sinna Virtasen Suomenlinnan Augustassa esillä olevan näyttelyn teema. 7 Days Before Deluge -näyttely käsittelee tapaamme nähdä eläin etäältä ja etäännyttämisen mahdollistama tuhoaminen.
Koko näyttelyn tematiikan sitoo yhteen gallerian takahuoneessa oleva kolmekanavainen installaatio. Teoksessa nähdään tyhjiä, ”paikattomia” tiloja – lentokenttä, laivasatama, moottoritie – joiden halki eläimet kuljetetaan konteissa ja kuljetuslaatikoissa. Eläinyksilöt vilahtavat kuvissa paikasta toiseen siirrettävinä, juuri ja juuri tunnistettavina hahmoina. Suurikokoisen installaation hidas tempo on juhlallinen. Perspektiiviltään ja rytmiltään se muistuttaa hautajaissaattuemaista rituaalia. Katsoja seuraa etäältä kuvattavaa kohdetta, joka lipuu hiljaa eteenpäin.
Honkasalon, Niemen ja Virtasen ote näyttelyn aiheeseen on yhtä aikaa emotionaalinen ja tutkiva. Affektiivisen sisältönsä näyttely saa installaation äänimaisemasta, joka täyttää koko gallerian. Ennen videoteoksen kokemista on kuitenkin tutustuttava Augustan sisääntulohuoneeseen, jonne on pystytetty kaksi vitriinipöytää. Pöydissä on esillä tutkijoiden kirjoittamia tekstejä eläintarhojen historiasta, lihateollisuudesta sekä taiteilijoiden itsensä tekemä Korkeasaaren eläinhoitoyksikön päällikkö Nina Trontin haastattelu. Teksteistä käy ilmi, että eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa hahmotetaan usein samoin käsittein kuin ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Erityisesti rakenteellisen väkivallan tutkimukseen luotuja käsitteitä sommitellaan eläinten kaltoinkohtelun analysoimiselle. Buffalon yliopiston oikeustieteiden professori ja yhteiskuntamaantieteen dosentti Irus Braverman soveltaa panoptikonisen vallan teoriasta tuttua ajatusta eläintarhojen kontekstiin. Hän kirjoittaa zooveillancesta (vrt. engl. surveillance > valvonta, tarkkailu, silmälläpito), jossa eläin taulukoidaan tarkan monitoroinnin kautta dataksi ja alistetaan byrokraattisen koneiston osaksi, jolloin sen yksilöllisyys katoaa. Siinä missä Bravermanin zooveillancen voi jäljittää Michel Foucaultin vallan teoriaan, siinä voi kuulla kaikuja myös Hannah Arendtin ajattelusta. Arendt kritisoi tapaa nähdä ihminen oikeudettoman massan osana. Yksilön sijasta nähdään tyyppi, jonkin lajin edustaja. Foucaultin ja Arendtin kuvaama etäännyttäminen on yksi väkivallan perusperspektiiveistä, joka mahdollistaa massiivisen tuhoamisen.
Sama etäännyttämisen mekanismi on esillä Helsingin yliopiston tutkija, filosofi Sanna Karhun tekstissä, jossa hän kirjoittaa eläimistä käytettävästä retoriikasta ja siitä, kuinka tapamme puhua eläimistä vaikuttaa tapaamme nähdä ne. Karhu jäljittää eläintarhojen historiaa kolonialismiin. Hän kirjoittaa ajattelusta, jossa asioita erotettiin kategorisesti toisistaan: ei-eurooppalaiset eurooppalaisista ja eläimet ihmisistä. Eläintarha erottaa lopulta myös eläimet toisistaan. Voidakseen säilyttää tarkoituksena eläintarhan on esiteltävä ennen kaikkea villiä ja eksoottista eläintä. Kesyyntyneitä kotieläimiä ja varsinkaan lemmikkieläimiä tuskin kukaan menisi eläintarhaan katsomaan. Toisin kuin lemmikkinä pidetty kumppanuuseläin, villi eläin on toinen, pohjimmiltaan outo eläin. Kuitenkin, ihmistä lähellä elävä kumppanuuseläin haastaa omalla olemassaolollaan käsityksemme eläimistä täysin vieraana lajina. Kumppanuuseläin on juuri se eläin, jonka kautta voimme aistia eläimen persoonan ja sen yksilöllisen maailmasuhteen, jossa tuntuu olevan yllättävän paljon samaa kuin omassa tavassamme kokea maailma.
Eläimen olemassaolo on rakenteeltaan erilaista kuin ihmisen. Silti ihmisen tavoin eläimelläkin on tajunta, jolla se käsittää eteen tulevia tapahtumia, keho, jolla se aistii ympäristöään, sekä maailma, johon se kiinnittyy. Toisin kuin Brightonin konferenssissa toiset halusivat väittää, merkityksellinen kokeminen ei vaadi välttämättä kykyä käsitteellistää maailmaa ja pukea sitä sanoiksi. Onhan niin, että myös ihminen kokee erityisen merkityksellisinä monia sellaisia asioita, joita se ei osaa älyllään (tiedostettu ja käsitteellinen) tyhjentävästi artikuloida. Tällaisia kokemuksia ovat muun muassa kiintymys, yhteenkuuluvuuden tunne, suru, viha, trauma ja luopuminen. Myös väkivallan kokemus kuuluu syvällisesti kokemuksiin, joita on vaikea puhua sanoiksi.
Eläimen erinomaista ja ihmisen perspektiivistä poikkeuksellista älyä aliarvioidaan usein. Roomalaisen filosofi Plutarkhoksen (n. 45 –120) dialogissa on tarina ketusta, joka osaa tarkalla kuulollaan päätellä onko joen jää kyllin paksua, jotta sen voisi turvallisesti ylittää. Ensin kettu astuu varovasti jäälle. Sen jälkeen se alkaa kuunnella veden virtausta jääkannen alla. Jos virtauksen ääni on tarpeeksi voimakas, kettu päättelee, että jää ei kanna, ja kääntyy takaisin. Näin se luo omalla kettumaisella tavallaan tapaansa olla maailmassa, joka perustuu sen lajiominaisiin piirteisiin ja toisinaan myös yksilölliseen lahjakkuuteen.
7 Days Before the Deluge, seitsemän päivää ennen tulvaa, on apokalypsin ennustus. Se viittaa raamatulliseen tarinaan Nooasta ja arkista: maailmaan koittaa vedenpaisumus, jossa kaikki lajit tuhoutuvat. Videoinstallaatiossa soiva musiikki esittelee näyttelyn yhden päähenkilön, ihmisen. 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa eläneen renessanssisäveltäjän Gregorio Allegrin kuoroteos ”Miserere Mei, Deus” (Anna armoa minulle, jumalani) on sakraalia surumusiikkia, jossa kuoro valittaa ihmissielun pitkää syntilistaa.
7 Days Before the Deluge – Trailer from Honkasalo-Niemi-Virtanen on Vimeo.
Lukemistoa
Plutarkhos 2015 [s.a.] Eläinten älykkyydestä. Suom. Tua Korhonen ja Liisa Kaski. Helsinki: Gaudeamus.
Felicia Honkasalo, Akuliina Niemi & Sinna Vuori
7 Days Before Deluge
Galleria Augusta, Suomenlinna
3.11.2017–3.12.2017