Käsitteellistä, tai sitten ei: Diskurssidisko Tampereella

25.5.2009 Martta Heikkilä

Diskurssidisko, Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen opiskelijoiden lopputyönäyttely. Tampere, Taidekeskus Mältinranta 9.-26.5. ja TR1 / Valokuvakeskus Nykyaika 16.5.-7.6.2009.

Johanna Havimäki: Palautus

Tampereen ammattikorkeakoulun kuvataiteen opiskelijoiden lopputyönäyttely on nimeltään Diskurssidisko. On vaikeaa kuvata ensi reaktiota: Tulisiko ajatella käsitteellistä ilottelua? Filosofishenkistä teoretisointia? Ei ehkä niinkään. Diskurssien sijaan näyttelyssä korostuu disko väri- ja materiaali-ilottelussa. Näyttely levittäytyy Taidekeskus Mältinrantaan ja Finlaysonin alueella sijaitsevaan TR1:een, jonne on tuotu somisteeksi diskopallo. Se ohjaakin katsojan tulkintoja – ja on sanottava, että teorioiden vaikutus ei tule esille yhtä lailla kuin esimerkiksi Kuvataideakatemian Kuvan keväässä.

Tampereen katselmus osoittaa, että oppilaitoksesta valmistuvien lähestymistapa taiteeseen perustuu monen osalta juuri tekemiseen, ainesten työstämiseen ja konkreettiseen kuvantekoon. Suhde taiteeseen on jollakin tapaa suoraa ja materiaalinkäyttö ennakkoluulotonta. Kaikki tekniikat ovat käytössä: öljyväri- ja etenkin akvarellimaalaus, videot ja installaatiot, kuvanveisto.

Moni huomioi ympäristökysymykset ja luo teoksia kierrätysmateriaalista. Tätä osoittaa Mältinrannassa esimerkiksi Johanna Havimäen Palautus, jonka muodostavat kahdeksan mieleenpainuvaa eläinveistosta. Nahkaisissa ja karvaisissa otuksissa – mitä niitä onkaan, gorilla, torakka, tapiiri, koira ja strutsi, muiden muassa – risteilee saumoja ja entisten vaatekappaleiden yksityiskohtia: vetoketjuja, niittejä, painonappeja… Kaikki nämä istuvat jonkinlaisia sekamuotoja edustaviin teoksiin. Ne eivät ole yksiselitteisen hellyttäviä eivätkä pehmoeläimiä, sympaattisia kyllä, ja kaiken huipuksi jotenkin aidon näköisiä.

Naivistista ihmiskuvausta edustavat taas Liina Mäki-Patolan Rakkaus tulee korvasta ulos ja muita pieniä tarinoita ja Kaisa Kirsikan Hulluna suhun. Molempien teokset ovat ”primitiivisiä” kasvokuvia, jotka heijastavat tunnetiloja. Mäki-Patolan muotokuviin kuuluu myös joukko käsiä esittäviä akvarelleja, jotka tekijä on nimennyt lupausten muotoon, esimerkiksi En koskaan enää puhu tyhmiä ja En koskaan enää rakastu vääriin ihmisiin. Jenni Lahtinen taas liikkuu valokuvan ja maalauksen rajoilla kotia, eläimiä ja maisemia kuvaavissa keskittyneissä akvarelleissaan. Maria Leppäsen kaksi suurikokoista temperateosta viittaavat romanttiseen maalaukseen ja kitschiin, ja niissä banaaleihin asetelmiin yhdistyy jonkinlainen kotikutoisen ylevän tuntu.

TR1:ssä nähtävä Ville Makkosen kahdeksanminuuttinen video Uneton Awesometownissa on itselleni yksi näyttelyn avainteoksista. Teos kertoo tarinan videopeleihin uppoutuvasta miehestä, jonka elämässä supersankarien maailma sekoittuu tosielämään – tätä korostaa myös videokuvauksen ja animaatioiden sekoittuminen tarinassa. Sekä kotitekoisen kunnianhimoinen kerronta että musiikki tuovat mieleen Anssi 8000:n työt, ja sama taiteilija näyttääkin toimineen Makkosen ohjaajana. Videoteoksensa esittää myös esimerkiksi Jani Kuivajärvi, jonka Jani Kuivajärvi on kuollut -videossa filmi sulaa kuin 1960-luvun psykedeelisissä lavastuksissa.

Videoiden lisäksi valokuvaus pääsee hyvin esille. Laura Paavilaisen (ett) Rike vaikuttaa erityisen valmiilta kokonaisuudelta. Helsinki Schoolin hengessä toteutettu teos tuo yhteen keskieurooppalaisen puiston geometrian ja salaperäisen naishahmon. Paavilaisen elokuvallisuus tuo helposti mieleen Aino Kanniston nimettömät kohtaukset. Myös Elise Mäkitalo pyrkii pelkistettyyn, ehkä psykologiseenkin ilmaisuun valokuvainstallaatiossaan Kohtauksia I ja II.

Eräänlaisen vastineena Johanna Havimäen nahkateoksille toimii Minta Metterin veistoskokonaisuus Mörköjä ja sen sellaisia. Monipäiset keraamiset otukset hätkäyttävät dramaattisesti valaistussa tilassa. Erityisesti mieleen jää niiden elävän näköinen katse – ne tunnistavat minut, vaikka minä en niitä.

Yhtenäisiä diskursseja – ”tapoja representoida” (Stuart Hall) tai ”käytäntöjä, jotka systemaattisesti muokkaavat puhuntansa kohteita” (Michel Foucault), joihin Diskurssidiskon osallistujat kotisivuillaan viittaavat – on katsojan vaikeaa hahmottaa näyttelystä. Tämän nyt valmistuvat kuvataiteilijat toteavat itsekin: he mainitsevat lehdistötiedotteessa koettavansa ”tavoittaa jotain, mikä pakenee yksiselitteistä ja universaalia määrittelyä: ’Takaraivoissa tiedämme mistä on kyse, mutta olemme mahdottomuuden edessä yrittäessämme laukoa siitä ehdotonta totuutta.’” Hämmentynyt luopuminen diskursseista ja pako diskoon on rohkea ratkaisu ympäristössä, joka vaatii taiteilijoilta yhä suurempaa tietoisuutta teorioista ja käsitteistä. Niiden vastinpari, aistimellisuus, saa ansaitsemansa tilan Tampereella.

Entä ”totuus” tästä kaikesta? Ehkä se on paras jättää tulevaisuuden lauottavaksi.

Linkit

Diskurssidisko