Joni Kling 18.12.2012
Tuomas A. Laitinen: Maps and Mazes
30.11.2012–6.1.2013, Helsinki Contemporary, Helsinki
Tuomas A. Laitinen kuuluu siihen nuorten taiteilijoiden sukupolveen, joka hakee kuvalliset referenssinsä yhä useammin olemassa olevien teknologioiden tarjoamista rajapinnoista, käyttögrafiikasta tai tietoyhteiskunnan piilotetuista mekanismeista. Teknologiaa Laitinen käyttää symbioottisesti kuvaohjelmaansa limittäen. Etenkin tavaramerkinomaisissa valokaappiteoksissa maalauksellisuuden, elokuvan ja animaation rajat hämärtyvät.
Laitisen installaatioita on nähty niin Kiasmassa kuin Flow-festivaaleillakin. Yhteistä töille on usein dokumentaarisuus, populaarien ja meditatiivisten aineksien sekoittuminen, sekä jatkuvan liikkeen vaikutelma, johon katsoja imeytyy mukaan. Maps and Mazes -näyttely on osa World Design Capital Helsinki 2012 -hanketta Helsinki Underground. Maanalaisiin tunneleihin tutustuva joutuu entistä tiiviimmin sisään hänelle rakennettuun labyrinttiin.
Maps and Mazes on retki maanalaiseen Helsinkiin. Se hakee aiheensa piilotetuista, suljetuista tiloista kiillotettujen ja kliinisten katunäkymiemme alla antaen kurkistuksen siihen osaan kaupunkia, jota emme tavallisesti kohtaa. Näyttelyn psykologiset painopisteet ovat ilmeisiä: hämärät tunneliverkostot henkivät toiseutta, alitajuista, jopa lihallista. Myös galleriatila on valaisematon. Tilaa hallitsee kookas This Way -videoteos, joka on syöksymistä pimeyteen jatkuvalla luupilla.
Tuomas Laitinen, video still, 2012
Maps and Mazes herättää levottomuutta. Fantastisista aiheistaan huolimatta näyttelyssä on kuitenkin jotain arkielämästä tuttua ja usein koettua. Kestääkin hetken tajuta, että Laitisen tekstuureihin ja pintamateriaaleihin nojaava kuvasto on meille aiemmin kotiteattereiden kuvaruuduilta nähtyä. Samalla materiaaleihin painottuvalla luotaantyöntävyydellä on operoitu 2000-luvun alun myötä yleistyneissä nykykauhuelokuvissa ja televisiosarjoissa, joiden päätehokeinoina ovat olleet toiminnallisuuden sijasta lavastuksen rujo graafisuus ja rappeutuneiden tilojen intensiteetti.
Pimennetyn huoneen valokaapeissa This Way -videon maailmasta nostetut pinnat ovat lähikuvattuina, kuin suurennuslasin alla. Ne voisivat olla riekaleita pilssivedessä seisoneista mustista jätesäkeistä tai karrelle palanutta kuollutta ihoa. Maailmassa, jossa kelmeä valaistus, lasinsirpaleet ja siivottomat tilat tulkitaan uhkaavina ja turvattomina, nämä ovat jo itsessään tehokkaita näkymiä. Rakenteiden urbaani kuluma ja vahingoittuneen kudoksen samankaltaisuus luovat lisäsyvyyttä tunnelmaan. Syntyy tirkistysaukko alamaailmaan; paikkaan, johon mennään kuolemaan. Täällä ympäröivät silotellut seinät ovat vaihtuneet orgaaniseen ainekseen, joka on jatkuvassa hajoamisen tilassa.
Yhteyttä populaariin horroriin ei tarvitse hakea kaukaa. Teoksessa My Map Is Your Maze mukana on jopa itsestään liikkuvia metallihelmiä. Yliluonnollisella leikittelyn sijaan teoksen voi toki tulkita myös näyttelyn tematiikan esittämisenä pienoiskoossa. Liikkuvat metallikuulat ovat näkyvillä ja niiden häiritsevä ääni kuuluvilla, mutta liikuttava voima on kätketty. Mekanismi on piilotettu pinnan alle, mustan taikurinlaatikon sisälle. Voimme vain arvailla sen toimintaa. Samalla omien jalkojemme alla toimii Helsingin näkymätön infrastruktuuri, joka elää omaa elämäänsä.
Liian vahvoiksi assosiaatiot Hollywood-estetiikkaan nousevat korkeintaan teoksen Ballroom glamourkuvastossa. Vanhahtava yläluokan dekadenssi sekä menneiden vuosikymmenten häilyvyys ja unenomaisuus muodostavat mise-en-scènen, joka on enemmän turvallinen kuin toismaailmallinen, eikä se tunnu olevan edukseen näyttelyn kontekstissa. Laitisen tummasävyisessä, sulkeutuneessa, elottomassa maailmassa näin teatraalinen väriläiskä näyttää ylilyövältä.
Tuomas Laitinen, näyttelynäkymä
Tunnelin ja labyrintin teemat ovat nekin tuttuja juuri kauhuelokuvista. Sokkelot eksyttävät ja ajavat loukkuun. Huoltotunnelit ovat piilotettu uhka tai pakoreitti. Ne ovat kaupunki kaupungin alla, joka on primitiivisempi ja hiomattomampi, mutta myös elämän ehto: verisuonisto tai synnytyskanava. Tätä viskeraalisuutta Laitinen ei päästä täydellisesti valloilleen. Hänen luomansa tila on synkkä, painostavakin katsaus piilotettuun, mutta lopulta katsoja säilyttää turvallisen välimatkan. Käytössä olevilla elementeillä Maps and Mazesin tapa mennä ihon alle voisi olla brutaalimpikin.
Näyttelyn tehokeinot nimittäin tekevät kohteistaan vahvoja eläytyä, mutta myös etäännyttävät. Valokaappeja katsoessa ajatus kuvaruudusta ei suostu katoamaan. Ne mahdollistavat vaanivien hahmojen epätodellisen läsnäolon ja näyttävät tummanpuhuvat, uhkaavat pintatekstuurit armottoman fyysisessä valaistuksessa, mutta assosioituvat myös vitriineihin ja korostavat analyyttisyyttä, joka sisällä oleviin näytteisiin liittyy. Pimeässä kankaalle heijastetut kuvat hypnotisoivat, mutta tilanne myös muistuttaa katsojalle, että hän on seuraamassa fiktion ja dokumentin välimaastoon asettuvaa kuvaelmaa.
Jokainen meistä on joskus kuljettanut sormeaan paperille piirretyn sokkelon sisällä tietään ulos etsien. Maps and Mazes ei vie meitä täysin sisälle tuohon sokkeloon vaan säilyttää mahdollisuuden hyppiä umpikujaan päädyttäessä viivojen yli. Se vangitsee ajoittain ja päästää myös turvallisen nopeasti irti.