Teksti: Jaakko Uoti 18.5.2015
Kuvat: Taideyliopiston Kuvataideakatemia
Kuvan Kevät on jälleen runsas, monipuolinen ja hajanainen katsaus valmistuvien taiteilijoiden työhön. Vaikka tänä vuonna työryhmään on otettu koulun ulkopuolinen kuraattori Attilia Fattori Franchini, ei kokonaisuus tunnu juuri virtaviivaisemmalta kuin aiempina vuosinakaan. Hyvää on kuitenkin näyttelytilojen parempi hyödyntäminen ja onnistunut ripustus. Tämä voi johtua myös siitä, että KUVAn Merimiehenkadun näyttelytilat ovat tulleet nyt tutuiksi ympäristöiksi, jotka todella toimivat paremmin kuin akatemian Kaikukadun tilat.
Merimiehenkadun Lisätila on tänä vuonna jaettu kuin kahteen osaan: ikkunapuolelle on sijoitettu maalauksia ja piirustuksia, kun taas toisella puolella tilaa jakavaa seinää on enemmän installaatioita ja videoteoksia. Ikkunapuolen kokonaisuuden aloittaa Maria Pääkkösen piirrosinstallaatio. Taiteilijan keräämien puun kappaleiden pohjalta piirretyt kuvat muodostavat kokonaisuuden, josta välittyy taiteilijan uppoutuminen meditatiiviseen piirtämiseen. Tarkkaan tallennetut oksat rakentavat seinälle viitteellisiä rakennelmia ja suojaisia majoja. Valkeiden papereiden muodostama tila luo jännitteitä sommitelmaan ja vie ajatukset itämaiseen tyhjyyden estetiikkaan ja ikebana-asetelmiin.
Samanlaista zenmäistä tyyneyttä löytyy myös Iina Heiskasen puupiirroksista ja Josefina Nelimarkan kokonaisuudesta. Heiskasen esineiden varjoista ja ääniteoksista inspiroituneet harmaasävyasteikolla operoivat teokset ovat rauhoittavia ja kutsuvat löytämään kuvia, kuvioita, tiloja ja aistimuksia. Samalla geometriset muodot leikittelevät modernistisen maalauksen perinteillä. Nelimarkan installaatiossa taas maalaus kohdataan materiaalina ja prosessina. Nelimarkan märkää maalausta tutkiva kokonaisuus on tutkielma väristä, vedestä ja pinnasta ja samalla katsahdus kielen ja kuvan suhteeseen.
Lisätilan maalaustarjonnan joukosta Henna Julan teokset loistavat taidokkaalla toteutuksellaan. Taiteilijan mukaan luontoon palautuvissa kuvissa on läsnä pinta ja syvyys, materia ja keveys sekä maalarin liike ja sivellin. Julan maalaukset ovat värikkyydessään ja semi-abstraktiossaan myös maalauksia, jotka on helppo kuvitella helsinkiläisen taidegalleriaan, kuten kriitikko Timo Valjakka ehdotti Helsingin Sanomien poiminnoissa.
Henna Jula: yksityiskohta maalauksesta, 2015.
Lönnrotinkadulla oleva kolmas näyttelytila, Project Room, on Kuvan Kevään pienin ja ahtain, mutta valtavassa kevätnäyttelyssä pienuus on myös valttia. Tiiviissä, mutta fiksusti ripustetussa tilassa taiteilijoiden teokset alkavat keskustella keskenään ja luoda risteäviä teemoja.
Mikko Tapion minimalismin hengessä materiaalin ominaisuuksia juhliva herkkä alumiinista, puusta, graniitista, teräksestä, lasista ja lyijystä rakennettu veistos sekä Martins Rozenfeldsin orgaanista materiaa tutkiva, muun muassa Hans Haacken Condensation Cube -teoksen mieleen tuova, installaatio asettuvat kauniiseen vuoropuheluun Felicia Honkasalon taidokkaiden valokuvien kanssa. Honkasalo on käyttänyt Project Roomin yhdeksi kohokohdaksi nousevassa teossarjassaan lähtökohtana isoisältään perittyjä esineitä. Kuvat isoisän kivikokoelmasta sekä huikeista kaivosmaisemista ovat deadpan-estetiikan mukaisesti viileitä ja tarkkoja, mutta samalla sydäntäsärkeviä pyrkiessään tavoittamaan paikkojen ja esineiden sekä niihin liittyvien ihmisten jälkiä. Valokuvallisen tallentamiseen ja menneisyyden tavoittamiseen liittyvä taso täydentyy hienolla tavalla vuoropuhelussa luonnon omaa aikakäsitystä ja materiaalisuutta kommentoivien Rozenfeldsin ja Tapion installaatioiden kanssa.
Felicia Honkasalo: Matter No. 2188 (sarjasta Grey Cobalt), 2014, valokuva, pigmenttivedos.
Museonäyttelyissäkin nähdyn Iiu Susirajan video Hampurilainen (2015) on taattua Susirajaa, extreme-arkista kuvastoa ja taiteilijavetoista performanssia. Susiraja suorittaa rituaalinomaisesti tylsän hampurilaisen syöntiä, johon tylsällä majoneesilla piirretty sana “YOU” nielaistaan takellellen maitolasillinen kyytipoikana. Susirajan yksinkertainen performanssi toistaa samaa toimivaa kaavaa kuin hänen aiemmin nähdyt teoksensa, mutta onnistuu silti sykähdyttämään: ultrabanaali on raa’assa ruumiillisuudessa ja tunteellisuudessaan niin universaali ja samaistuttava, että se on jo ylevää.
Samaan tilaan sijoitettu Roma Auskalnyten Punishment-installaatio toistaa samaa kehollisen performanssivideon traditiota, mutta viileämmällä ja käsitteellisemmällä tavalla. Myös Tatu Gustafssonin minimalistinen taiteilijan perheen kodin kaikista erilaisista kahvoista ja vetimistä koostuva installaatio on taiteilijan performanssi, jossa taiteilijan työ ja perhe-elämä risteävät samaan aikaan käsitetaiteellisella ja arkisella tavalla. Kun taiteilijan lapsi nauraa isän oudolle projektille tutkia, miten puuttuvien vetimien performanssi vaikuttaa perheen elämään, kommentti asettaa teoksen kiinnostavaksi katsauksena taiteen ja elämän aina kutkuttavaan suhteeseen.
Monica Czyzyk: I Sent Him a Rabbit, 2015, kuvakaappaus videosta.
Yksi Project Roomin helmiä on Monika Czyzykin leikkisä videoteos I Sent Him a Rabbit, jossa taiteilija kommunikoi kuin kaukosuhteessa henkilön kanssa, jonka hän on “löytänyt” varastoon unohtuneen MiniDV-kasettikokoelman avulla. Teoksessa tarina ja henkilöhahmot rakentuvat tallenteiden, valokuvien ja videoiden avulla, joiden pohjalta taiteilija tuottaa omia tulkintojaan ja, jälleen, videoita ja valokuvia. Tämä tallentamisen, kommunikoinnin, muistamisen ja esittämisen sykli on kaunis abstrakti tarina kahden ihmisen kohtaamisesta ja samalla kommentoi taiteilijan tapaa työskennellä ja luoda tarinoita. Teos on myös kuvaus siitä jokaisen ihmisen oman elämän taideteoksesta, joka rakentuu kaikesta siitä, mitä tallennamme ja jätämme jälkeemme.
JP Kaljonen: Behind the Blackboard, 2015, still-kuva videosta.
Kuvataideakatemian taideyliopistoituminen sekä akatemian tilojen sisäilmaongelmat ovat olleet aiempina vuosina omaa koti-instituutiota kommentoivien teosten aiheita. Tällä kertaa kuitenkin taidemaailman tai -koulutuksen suoranainen kritiikki loistaa poissaolollaan. Joel Slotten lyijykynäpiirros ja JP Kaljosen pedagogi Lauri Ståhlbergin kanssa tuottama videoteos Behind the Blackboard vievät kuitenkin koulun maailmaan, ja sopivat omalla tavallaan tällaiseen valmistujaisnäyttelyn kevätjuhlamaiseen tunnelmaan. Slotten teinien piirrostyylistä inspiroitunut koululuokkaa kuvaava teos on neuroottisen yksityiskohtainen piirros, joka on yhtäaikaisesti “realistinen” kuvaus kouluun liittyvistä ahdistuksista, ryhmämentaliteetista ja identiteetin etsimisestä ja täysiverinen sisäistä maailmaa heijastava rumankaunis fantasia. Kaljosen koululaisten yhdessä luomat videot ovat osa koulujen eriarvoistumista tutkivaa projektia, joka on aitoina omina itsenään esiintyvien koululaisten karisman ansiosta hyvin sympaattinen teos. Kahden erilaisen alakoulun, Helsingin keskustan Kaisaniemen ja lähiössä sijaitsevan Itä-Helsingin Kontulan koulujen, oppilaat tutkivat oman välittömän ryhmänsä kipupisteitä, samalla kuvittaen yhteiskunnallista muutosta.
Taideyliopiston Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan Kevät 31.5.2015 asti.
Näyttely on esillä kolmessa kohteessa: Exhibition Laboratoryssa ja sen naapurissa sijaitsevassa Lisätilassa (Merimiehenkatu 36 B ja C) sekä Project Room -näyttelytilassa (Lönnrotinkatu 35).
http://kuvankevat.fi