Henna-Reetta Keskitalo 22.4.2014
”Mikä saa minut tarttumaan juuri tähän ideaan?” kysyy runoilija Marianna Kurtto itseltään. ”En tiedä, enkä haluakaan tietää. Inspiraatio ja sen lähde tuntuu hauraalta esineeltä, jota tulee suojella.”
Kurtto on yksi kymmenestä kirjoittajasta, jotka käyvät kohti luovuuden käsitettä kirjassa Bon Sauvage – luovuuden synty (2014). Kirja näyttää, että luovuudesta voi puhua poikki tieteiden ja taiteiden. Yhdelle luovuuden lähde voi olla tunne; toinen käy kohti päämääräänsä ankaran älyllisesti. Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että luova työskentely on jotain, mistä he eivät luopuisi.
Kokoelma on moniääninen ja polveileva, ja tekstityylit vaihtelevat kirkkaan luennoivasta pohdiskelevaan ja kaunokirjalliseen. Erilaiset puheenvuorot luovat mielenkiintoisen ristivalotuksen, jonka äärellä luovuuden käsitettä on mahdollista hahmottaa laajemmassakin kontekstissa.
Kirjan primus motoria, Metsästäjät-työryhmää – kuvataiteilijat Heini Aho, Sirkku Ketola ja Tamara Piilola – on kiittäminen tasokkaan ja yllätyksellisen puhujakavalkadin kokoamisesta. Mukana on filosofi, matemaatikko, kolme muusikkoa, tähtitieteilijä, kirjailija, kaksi kuvataiteilijaa ja runoilija. Mielenkiintoisilta rinnastuksilta ei voi välttyä!
Mystinen ydin
Intuitio – inspiraatio – idea. Ne ovat luovuuden mystiikan ydinsanastoa, joiden järjestelmää kirja yrittää purkaa.
Kuten tunnettua on, ideoita ei voi pakottaa. Monet kirjoittajista ilmaisevatkin, että uudet ideat tulevat vahingossa ja yllättäen. Olennaista näyttäisi kuitenkin olevan halu löytää, nähdä tai saada ideoita – että on valmis ottamaan kopin, kun se tulee.
Tähtitieteilijä Mikael Granvik kertoo esimerkin luovan tutkimusongelman asettamisesta. 1990-luvun alussa eräs amerikkalainen astronomi sai sattumalta, toiseen tutkimusprojektiin liittyen, havaintoja pienistä kohteista, jotka vaikuttivat kiertävän Maata. Häntä kehotettiin kuitenkin unohtamaan löytönsä. Kuuta pidettiin tuolloin Maapallon ainoana luonnollisena kiertolaisena, ja Maan kiertoradoille lähetetyt satelliitit taas ovat poliittisesti tulenarkoja eivätkä muutenkaan tieteellisen mielenkiinnon kohteita.
Juttu jäi kaivelemaan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin kyseinen astronomi sai viimein kokoon työryhmän asian selvittämiseksi. Havaittiin, ettei Kuu suinkaan ole Maan ainoa kiertolainen: Maapalloa kiertää tälläkin hetkellä vaihteleva joukko pieniä – noin yhden metrin läpimittaisia – lähiasteroideja. Nykyään nämä ”minikuut” liittyvät läheisesti NASAn suunnitelmiin kaapata lähiasteroidi ja vierailla sen luona miehitetyllä lennolla vuoteen 2025 mennessä.
Minikuuprojekti oli ”yksinkertainen mutta omaperäinen kysymys, johon kukaan ei ollut tarjonnut kvantitatiivisesti perusteltua vastausta, ja jota juuri kukaan ei ollut edes ymmärtänyt kysyä”. Granvik jatkaa: ”Luovuus luonnontieteissä vaatii syvää ymmärrystä omasta alasta ja, hieman ristiriitaisesti, tunnettujen faktojen tietoista kyseenalaistamista.”
Olenko ainoa, jonka korvissa koko juttu alkaa kuulostaa jotenkin avantgardistiselta?
Entä mitä vastaa taiteilijasiipi? Kuvataiteilija Markus Kåhrelle matematiikka ja kuvataide eivät suinkaan ole kaukana toisistaan: ”Minulle olennaisinta on älyllinen haaste – miten tuoda jotain uutta kerrottavaksi. Samanlainen älyllinen haaste voi löytyä matematiikasta tai ihan mistä vain, jos asettaa tavoitteet tarpeeksi korkealle.” Ja: ”Pohjimmiltaan on kyse löytämisen ilosta. Päinvastoin kuin yleisesti väitetään, niin kaikkea ei ole löydetty.” Niinpä niin!
Sivumennen sanoen, tekstien järjestys tukee lukijan omaa oivaltamista. Granvikin ja Kåhren kirjoitukset on sijoitettu kirjassa peräkkäin niin, että itsenäiset tekstit on saatu keskustelemaan keskenään. Kun asioiden välisten yhteyksien havaitseminen ei ole liian vaivalloista, kiinnostus pysyy yllä.
Jotain sanotaan, jotain jää sanomatta
Kirja nimi, Bon Sauvage, ”jalo villi”, viittaa myyttiin jalosta ihmisyksilöstä, joka on saanut varttua sivistyksen ulottumattomissa, turmeltumattomana. Kirjan juhlallinen nimi antaa vaikutelman, kuin aiheesta oltaisiin sanomassa jotakin valmista ja lopullista. Jo ensimmäinen teksti tekee kuitenkin selväksi, että näin ei ole.
Aihe on rajattu napakasti, mutta joidenkin kirjoittajien tekstit ovat turhankin rönsyileviä. Lukijan ei välttämättä ole tarpeellista kuulla juttuja kirjoittajan perhetaustasta, luovan työn tuskasta ja ihanuudesta yhä uudestaan tai mielipiteitä taiteen nykytilasta. Toisaalta kysymys rajauksesta voi olla epäolennainen. Jos luovuus ymmärretään ihmisen kokonaisvaltaisena ominaisuutena, olennaista voi olla sellainenkin tieto, joka äkkiseltään vaikuttaa sisäänpäin kääntyneeltä muminalta.
Kirjan ansiot ovat siinä pelottoman keveässä tutkimusotteessa, jolla aihetta kohti käydään. Se on vainuttu. Sitä jahdataan. Käsi koskettaa sitä – mutta! se lipeää ja karkaa, kuitenkin.
Mitä jää käteen? Jotain on sanottu. Jotain jäänyt pimentoon. Jahti jatkukoon.
Bon Sauvage – luovuuden synty. Toim. Heini Aho, Sirkku Ketola ja Tamara Piilola. Kustannus Taide Oy, 2014, 136 s.