Murha purkukiinteistössä, eli rajanylityksiä – Lena Séraphin Kluuvin galleriassa

Lena Séraphin ja Andrea Meinin Bück: Don Quijote komplex, Kluuvin galleria 11.3.-27.3.2011

Harri Mäcklin 17.3.2011

Hulluus on vaarallinen sana. Kun psykologi David Rosenhan teki aikoinaan kuuluisan kokeensa, jossa hän lähetti täysin terveitä ihmisiä psykiatrin vastaanotolle valittamaan äänistä, joita he teeskentelivät kuulevansa, joka ikinen näistä koehenkilöistä diagnosoitiin skitsofreenikoiksi ja lähetettiin hoitoon. Heidän jokaista liikettään tarkkailtiin, ja kaikki heidän tekonsa tulkittiin hulluuden oireiksi riippumatta tekojen rationaalisuudesta; koehenkilöt kirjoittivat jatkuvasti muistiinpanoja hoidostaan, ja tämäkin nimettiin sairaalan potilaskertomuksissa epäilyttävästi ”kirjoituskäyttäytymiseksi”. Hulluuden läsnäolo – joko todellinen tai kuviteltu – kääntää kaiken päälaelleen ja värittää kaikkea eteen tulevaa, oli se sitten selväjärkistä tai ei.

Sielusi on rakkauden tumma mettä, Andrea Meinin Bück 1997

Jotenkin näin käy myös astuttaessa sisään Kluuvin galleriaan Lena Séraphinin ja Andrea Meinin Bückin valokuvanäyttelyyn Don Quijote komplex. Olen kuullut, että kriitikolle on pahasta lukea näyttelyesittely ennen tutustumista teoksiin, mutta tapani mukaan repsahdin tälläkin kertaa. Esittelytekstissä Taideteolliseen korkeakouluun väitöskirjaa tekevä Séraphin kertoo kohtaamisestaan itävaltalaisen valokuvaaja Meinin Bückin kanssa. Meinin Bück toimi aikoinaan Vera Incessu Patuit Dea -säätiön valokuvaajana, ja hänen tehtävänään oli dokumentoida purku-uhan alla olevia, kulttuurihistoriallisesti merkittäviä rakennuksia. Valtaosa näyttelyssä esillä olevista teoksista koostuu näistä dokumenteista. Työ johti radikalisoitumiseen ja lopulta rajan ylitykseen: Séraphin antaa ymmärtää, että Meinin Bückin yhä utopistisemmaksi käynyt taistelu rakennussuojelun puolesta ajoi hänet lopulta erään kiinteistökeinottelijan veriseen murhaan. Nyt Meinin Bück istuu elinkautista vankilassa ja käy kirjeenvaihtoa Séraphinin kanssa.

Kluuvin galleriassa esille olevat teokset kuvaavat matkaa rajan yli. Nimi Don Quijote komplex viittaa Cervantesin surullisenkuuluisaan vanhukseen, joka oli valmis taistelemaan tuulimyllyjä vastaan ihanteidensa huumaamana. Raja, jossa ihailtava idealismi muuttuu pakkomielteeksi ja jossa todellisuus ja ihanne sekoittuvat, on veteen piirretty viiva – ja pelottava juuri siksi, että on vaikea tietää kummalla puolella rajaa kulloinkin seisoo. Juuri tämä hämmennys ja rajan läsnäolo kulkevat läpi näyttelyn.

Imperial War Museum, image H27203, London. She talked – he died

Meinin Bückin valokuvia voi kuvata vain aavemaisiksi. Autioita taloja, rehevöityneitä puistoja, joiden villiintyneiden pensaiden takana odottaa jokin tuntematon, haalistuneita merkkejä inhimillisestä läsnäolosta, rappeutuvia patsaita ja hämähäkinseittejä, joihin vesisade muodostaa helminauhoja. Kuvia hallitsee melankolinen odotus, lähes sietämätön hiljaisuus. Teosten pahaenteisyyttä lisää tieto siitä, mihin ne tekijänsä ajoivat. Ne ovat toteuttamista odottava murha, hiljaisia todistajia ja yllyttäjiä rajanylitykseen. Teoksia leimaa taustalla kytevä sairaus. Tämä tuottaa yhden hämärimmistä kokemuksista, joka minulla on pitkään aikaan näyttelyssä ollut.

On vaikea käsitellä sitä, mihin teokset osaltaan tekijänsä ajoivat. Juuri tämä kuitenkin tekee näyttelyn teoksista jotenkin erityisen merkityksellisiä. Sarjassa Château Guereule ränsistyneisiin sisätiloihin on tussilla söherretty ihmisten ääriviivoja, muistoja elämästä, joka joskus asutti nyt purku-uhan alla olevaa taloa ja teki siitä merkityksellisen – vai pitäisikö tuherrukset nähdä vain epäilyttävästi hulluna ”piirustuskäyttäytymisenä”? Lontoon sotamuseon arkistoista kaivetut negatiivikuvat sarjassa Imperial War Museum image H27203, H27201 ja H27202 varustettuina kuolleiden sotilaiden kuvilla ja teksteillä ”She talked – he died” ja ”He talked – they died” tuo elävästi veren maun suuhun. Kun tähän vielä lisää sarjan Puolustusvoimien kuvakeskuksesta kaivettuja kuvia natseista ja suomalaisista sotilaista, katoaa hulluuden, oikeuden ja vääryyden, elämän ja ylittämistä odottavan rajan veteen piirretty viiva katsojankin mielestä. On vaikea sanoa, onko kuvia katsoessa Meinin Bückin puolella tuota rajaa vai ei. Kuvat ovat jollakin tapaa äärettömän kauniita, vaikka niin kovin pelottavia. Kyseessä on esteettinen kokemus, josta ei oikein tiedä onko se hyvä vai huono, ja että pitäisikö katse kääntää pois, vaikka silmä ei tahtoisi. Levottomuus saa vallan.

Lopulta en oikein osaa muuta kuin toistaa jo sanomaani. Tämä oli epäilemättä yksi hämmentävimmistä näyttelyistä pitkään aikaan.

Puolustusvoimien kuvakeskus: Ohimarssi, Hanko 1-2/6 1943

_______________________

Lena Séraphin Kluuvin galleriassa

Taiteilijan kotisivut