Teksti: Hanna Lamnaouer 23.11.2015
Kuvat: Salon Taidemuseo
Aiemmin Englannissa, manchesterilaisessa Buryn taidemuseossa esillä olleen näyttelyn New Narrative and Reader – Taiteen uudet tarinat on suunnitellut ja toteuttanut suomalaisen taiteen vientiä ja kansainvälisyyttä edistävä Finnish Art Agency. Näyttely koostuu 15 suomalaisen nykytaiteilijan tuotannosta ja sen kuraattorina on toiminut Laura Köönikkä.
Taiteen suurten tarinoiden voidaan sanoa kuolleen modernismin päättymisen myötä 1960-luvulle tultaessa. Modernismia seuranneessa postmodernistisessa taiteessa vanhoja tarinoita yhdisteltiin tietoisen keinotekoisesti, pluralistisesti, symboleita ja merkkejä ironisoiden sekä kyseenalaistaen. Mutta minkälaisia ovat taiteen tarinat juuri tällä hetkellä?
Erno Enkenberg, Kortisto, 2015 öljy kankaalle
Markkinointigurujen tärkeää-ei-ole-tuote-vaan-tarina -hokeman lailla myös näyttelyteksti viittaa tarinoiden lisääntyneeseen merkitykseen nykytaiteen tuottamisessa ja katsojakokemuksessa. Sen lisäksi, että narratiivisuutta hyödynnetään tuotemarkkinoinnin keskeisenä keinona, taiteilijat tuovat sen esille esityskonventioina, illuusioina, kulttuuristen erityispiirteiden rinnastuksina, sekä olemisen vaikeuden kuvaamisena.
Sami Havian sidos tarinallisuuteen on varsin löyhä: hän kertoo sen olevan tavassa rinnastaa teoksia keskenään. Abstraktit muodot viittaavat populaari- ja alakulttuureista tuttuihin elementteihin, mutta ovat vailla tarinaa. Myös Karoliina Paapalle tarinallisuus merkitsee esitystapaan liittyvää kytköstä. Taiteilijan käyttämä dioraama-tekniikka on museaalinen esitystapa, joka esittää ikkunamaisesti todellisuudesta pysäytettyä tilannetta kaarevan tai kaltevan taustapinnan tehostaessa syvyysvaikutelmaa. Tärkeää taiteilijalle on lavasteellisuuden konkreettisuus, aidot naamarit ja esineet kuvankäsittelyn sijaan. Museaalinen esitystapa yhdistyy myös ajatukseen museorakennuksesta tiedonlähteenä. Jokainen kuvallinen elementti valpastuttaa aavistamaan jotain tapahtuvaksi. Toinen tiedon puolestapuhuja on Erno Enkenberg, joka rinnastaa kirjat ja tarinat korvaamattomiksi tiedonlähteiksi, sivistyksen ja tasa-arvon mahdollistajiksi kirjaston tuhoutumista kuvaavissa maalauksissaan. Camilla Vuorenmaan maalauksissa valta ja epätoivo saavat ilmaisunsa tunnettujen fiktiivisten kertomusten henkilöhahmojen kautta. Puulle kaiverretut ja maalatut figuurit vetäytyvät puupinnan raa’asta aistillisuudesta huolimatta kuvioituun taustaansa, muistuttaen Edouard Vuillardin tuotantoa. Paappaa, Enkenbergiä ja Vuorenmaata yhdistää näkemys objektiivisen tiedon yhteisöllisyydestä ja siihen liittyvästä ambivalentista potentiaalista.
Objektoiminen ilmaisukeinona
Muutamalla taiteilijalla tarinat ovat pelkistyneet mielikuviksi. Laura Konttinen rakentaa valokuvista menneisyyksiä, joita ei koskaan ollutkaan. Kuvien tarinallisuus on houreisen, nostalgisen tunnelman viettelevyyttä. Mielikuvien objektoiminen, asettaminen elämismaailman ulkopuolelle, osoittaa niiden manipuloitavuuden ja näennäisen universaalisuuden. Konttisen kuvamaailma on kaoottinen, mutta pirteä: kaksiulotteiset kuvaelementit ja koriste-esineet yhdistyvät pehmeästi luonnon näkymiin.
Myös Sampo Malinille tarinat näyttäytyvät harhaan johtavina mielikuvina. Markkinat ja muut vallan koneistot syytävät mielikuvia epätoivoisille ja siksi niihin varauksettomasti takertuville ihmisille. Mielikuvat johdattavat faktojen sijaan. Puulaatikon sisällä olevat peilit luovat illuusion rajattomasta tilasta. Rankkaan teemaan nähden teos on kuitenkin varsin toteava, eikä vetoa tunteen tasolla.
Camilla Vuorenmaa, Mies risteyksessä – Man on the Crossroads, 2013-2014 / Emma – Espoon modernin taiteen museo
Monikulttuurisuus merkitsee muutamalle taiteilijalle mahdollisuutta tarinoiden toisin kertomiseen, erilaisten kulttuuristen kontekstien dialektiseen yhdistämiseen. Niina Mantsiselle tarina muovautuu feminiinisen, perinteisen ja meditatiivisen sekä urbaanin ja maskuliinisen kulttuurin, ryijyjen ja graffitien, yhdistämisestä. Taiteilijapari Janne Nabb ja Maria Teeri rinnastavat tilkkutekniikan kertakäyttökulttuurin, eli teoksen materiaalina käytettyihin muovipusseihin. Bita Razavin video dokumentoi sympaattisesti taiteilijoiden vanhempien kommentteja lastensa työstä. Kulttuurien yhteentörmäyksen sijaan ne fokusoituvat erilaisiin kulttuureihin kasvaneiden tapaan puhua toistensa ohi.
Teemu Korpelan maalaukset kertovat monikulttuurisuuden mahdottomuudesta. Määritelmällisestihän mikä tahansa kulttuuri on muut poissulkeva. Maalaukset tuovat mieleen Jorma Purasen teokset, joissa klassinen muotokuva jää valokuvattuna lähes näkymättömiin kiiltävän vernissauksen takia. Korpelan muotokuvamaalauksissa kiilto ei yksin särje vaikutelmaa kuvan sisäisestä todellisuudesta, sillä koko maalauskangas on runneltua draperiaa. Muutamat hahmoista muistuttavat Robert Wilhelm Ekmanin tuotantoa, maalarin, jonka silotellut Kalevala-kuvaukset eivät koskaan onnistuneet herättämään vastakaikua suomalaisessa yleisössä. Korpela tuntuu vaativan, että nykytaiteen merkityksellisyyden edellytyksenä ovat oman ajan tarinat. Maalaamalla nostalgisia pastisseja hän osoittaa niiden sisällöllisen onttouden. Lähtökohtaisesti toisen aikakauden tyylin jäljentäminen sellaisenaan on valheellista, koska jäljentäminen neutraloi erilaisten kulttuurien elämäntavoista syntyvät ilmaisulliset erot.
Halu olemisen vastakohtana
Tarinallisuus voi olla myös taiteilijan tarina maailmassa olemisen tavoista, tarina, joka vaatii aistillisuuden huomioimista. Pauliina Kaasalainen johdattaa pohtimaan fenomenologisesti olemassaolon ja havainnon olemusta seinien läpi ryömivien figuuriensa kautta – sitä mitä emme näe, mutta tiedämme olevan, piilossa olevan läsnäoloa. Sami Parkkisen valokuvateos Horros kuvaa kapitalismiin liittyvien muistilappujen pakottavuutta, sekä siitä seuraavaa aistillisen todellisuuden laiminlyömistä. Taneli Rautiaisen valomaalausta muistuttava Kuilu-loisteputki-installaatio näyttää kaupungin valot pysäytettyinä, tarkasteltavaksi antautuneena liikkeenä. Tiina Pyykkisen Paikka kannattelee tilaa -maalaukset kertovat näkymien ja minuuden kerrostumisesta kokemusten ja muistojen myötä. Taiteilijan mukaan sama näkymä näyttäytyy teoksissa kahden ajallisen kerrostuman, muistojen ja nykyhetken kautta, sekä kahden minuuden, lapsen ja aikuisen kautta. Taiteilija lainaa kirjailija Leena Krohnia: “Havaitseminen, muistaminen, tietäminen ja kieli ovat minuuden säikeitä, identiteetin jatkuvuutta. Ne ovat myös tapoja, joilla aika koetaan. Ilman niitä ei aikaa olisikaan.” Violetti ja musta, mattapintainen ja kiiltävä jäsentävät lujan oloisesti pelkistyneitä, synkkyyteen vaipuvia, mutta pinnaltaan välkähteleviä näkymiä. Aika ei dalimaisesti valu pois, vaan likistyy ja rihmastoituu ikään kuin minuuden eri puoliksi.
Tilallisesti näyttely on hämmentävän yhtenäinen. Teokset ovat tekniikasta riippumatta koveria ja vetäytyviä, värimaailma usein joko tumma tai valkoisella taitettu.. Henkilöhahmojen naamioiminen tai yhteisölliseen rooliin sulkeminen lisäävät etäännyttävää vaikutelmaa. Ilmaisun objektiivisuus sekä kulttuuristen yhteisöjen resonoivat kontekstit eivät jätä sijaa intiimille, saati kiihkeälle tunneilmaisulle. Taiteen uudet tarinat voidaan nähdä myös vastareaktioina kuvan kaupallistumiseen: maailmassa olemiseen pureutuvat teokset toimivat antimainosten lailla vastustaessaan egoa, sitä joka haluaa olla jotakin suurempaa ja parempaa vastakohtana aidolle läsnäololle, joka ei ole haluamista.
Bita Razavi, Palautetta vanhemmiltamme, 2014-2015 video
New Narrative and Reader – Taiteen uudet tarinat
Erno Enkenberg, Sami Havia, Pauliina Kaasalainen, Laura Konttinen, Teemu Korpela, Sampo Malin, Niina Mantsinen, taiteilijapari Janne Nabb ja Maria Teeri, Karoliina Paappa, Sami Parkkinen, Tiina Pyykkinen, Taneli Rautiainen, Bita Razavi sekä Camilla Vuorenmaa
Salon Taidemuseo Veturitalli
17.1.2016 asti