17.2.2008 Maria Tamminen
Arvio Eeva Muilun soolotanssiteoksesta “Loppuunmyyty”
Eeva Muilu, Loppunmyyty
Rakkaus, tuo elämän ehtymätön eliksiiri ja voimavara, ruusunpunainen unelma – vaiko täyttymättömien toiveiden, haaveiden, riittämättömyyden tunteiden ja eri suuntiin repivän halun taistelutanner? Eeva Muilun soolotanssiteos “Loppuunmyyty” pistää pohtimaan postmodernin ajan rakkauden käsitettä ja ilmiötä, ja se käsittelee erityisesti
rakkauden ja median suhdetta nyky-yhteiskunnassa.
Tarkastelun kohteena teoksessa on ensisijaisesti romanttinen rakkaus naisen näkökulmasta. On hyvin vaikeaa tavoittaa olennaisinta, ydintä, asiasta joka on kulunut ja kliseenomainen, mutta samalla aina yhtä ajankohtainen; toisaalta hyvin henkilökohtainen ja silti yleismaailmallinen.Muilun kipeän hauskassa, koskettavassa ja välillä hulvattomassakin teoksessaan kuvaama tunteiden vuoristorata tarjoaa katsojalle runsaasti samaistumispintoja. Jaetuista kokemuksista muodostuu arvokkaampia koska ne luovat yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.
Mutta millaisia tunnekokemuksia läpeensä kaupallistunut ja kilpailuhenkinen yhteiskuntamme tuottaa? Onko ”puhtaan” ja ”ikuisen”
rakkauden idea turmeltunut nopean muutoksen ja vauhdin hallitsemassa postmodernissa maailmassa?
Kapitalistinen yhteiskunta on kaapannut rakkauden
myyntikoneistonsa osaksi ja media tuottaa jatkuvasti menestyksen ja onnen kuvia, joissa on täydellisiä ihmisiä, täydellistä rakkautta ja täydellistä elämää.
Iltapäivälehdistö mässäilee julkkisten rakkauselämän paljastuksilla: rakkaudestakin on tullut myyntitavaraa ja mikä vielä pahempaa, itsensä myymistä.
Eeva Muilu, Loppunmyyty
Paljastaminen on Muilun esityksessä tärkeä teema ja se liittyy myös hyvin henkilökohtaisella tavalla rakkauteen. Juuri rakastuneena ihminen on avoin, haavoittuvainen ja paljaimmillaan. Oman itsensä ”paljastaminen” on aina riski, mahdollisuus tulla satutetuksi ja hylätyksi, mutta silti se on välttämätöntä. Muilun teos onnistuu näyttämään koskettavalla tavalla myös tämän puolen ja todella kommunikoimaan yleisön kanssa.
Esitys lähtee käyntiin esiintyjän pukiessa vaaleanpunaisen röyhelöhameen ylleen ja alkaessa houkutella ”the little lovea”, näyttämön alalaidassa olevaa pientä sinistä pehmoleluhahmoa luokseen keinahtelevin tanssiliikkein. Näyttämön toisessa nurkassa on pahvilaatikko, joka symboloi mediaa. Media nappaa the little loven ovelasti sisäänsä ja esiintyjä, ”the performer”, jää katsomaan laatikkoa ulkopuolelta. Muilu selostaa tapahtumia koko ajan englanniksi ja esitys on tanssiteatteria myös siinä mielessä, että
koreografioitua liikettä ei ole.
Esiintyjä,the performer, haikailee ruudun takana olevaa
the little lovea, josta hän ei tunnu saavan otetta.The little love symboloi nyt median luomia representaatioita rakkaudesta: kiehtovia, mutta samalla jotenkin epätodellisia. Kun the little love saa ruudun takaa performerin vieteltyä pauloihinsa, hiipii tämän mieleen myös epäilys: entä jos en riitäkään? Seuraa vimmaista juoksua, hyppimistä ja kaatuilua ympäri näyttämöä. Performer alkaa hankkia kasapäin tavaraa ja hokee samalla kuin itseään vakuutellen: voin olla parempi, voin olla ”se” henkilö….oikea henkilö.
Eeva Muilu, Loppunmyyty
Vertaamme itseämme alituisesti joihinkin täydellisyyden kuviin ja koko kapitalistinen koneisto perustuu siihen, että hankkimalla tavaroita ja kuluttamalla voimme luoda itsellemme haluamamme identiteetin; voimme siis itse tehdä itsestämme rakkauden arvoisia. Ihmisten sisäinen epävarmuus kääntyy markkinoiden voitoksi ja alkaa uuvuttava kilpajuoksu. Lopulta Muilun esiintyjäkin luovuttaa ja lopettaa poukkoilunsa kaatuen huohottaen
maahan: ”esiintyjä” melkein tukehtuu omaan yrittämiseensä.
Mutta sitten esiintyjä saa uuden idean: hän kävelee pahvilaatikon luo, heittää sen sisällä olevan the little loven ulos ja tunkee oman päänsä sisään. Seuraa monologi rakkaudesta, tarina tai fantasia siitä, kuinka kaksi epätäydellistä ihmistä tapaa toisensa ja rakkauden eheyttävä voima muuttaa heidät molemmat paremmiksi ihmisiksi.
Tarina peilaa sitä kuinka erilaisiin rooleihin
asetutaan ja kuinka ne
omaksutaan. Kun rooleja esitetään tarpeeksi hyvin ja niihin uskotaan, esitetyiksi hahmoiksi todella muututaan. Seksi on täydellistä, kaikki on täydellistä. Samanaikaisesti näyttämön valkoiseen takaseinään heijastuu hattiwatteja muistuttavia sinisiä hahmoja, joilla on riemukas virne naamallaan. Petollisen näköisiä kuvatuksia, jotka mielessäni yhdistyvät roolihahmojen valheellisuuteen.
Muilun itsestään käyttämä nimike ”the performer” saa merkityksensä: rakkauden ja elämän näyttämöillä joudutaan pakostakin esittämään rooleja, suorittamaan. Siinä on jotain hyvin surullista, autenttisuuden sijasta ihmiset ovatkin vain esiintyjiä omassa elämässään. Rakkaus on silti paradoksaalisesti myös uskon kysymys, sillä ilman uskoa siihen ja sen parantavaan
voimaan ja ilman heittäytymistä täysillä rakastuneen
rooliin siitä ei voi tulla
mitään. Rakkaus näyttää onnistuakseen vaativan jonkinlaista naiivia uskoa, minkä ylläpitäminen tuntuu kyynistyneessä nykymaailmassa välillä todella vaikealta.
Tarinaa kertoessaan Muilu on lietsonut itsensä rakkauden huumaan. Hän riisuu paitansa ja alkaa haahuilla ympäri lavaa Airin “How does it make you feel” –kappaleen soidessa taustalla. Ollaan tunteiden lakipisteessä ja esiintyjän ekspressiivinen liikehdintä kuvaa rakkauden fyysisyyttä, seksin voimaa. Hän karjuu täysillä:”I love you!” Huuman laannuttua the performer ilmoittaa tarvitsevansa nyt hetken aikaa itselleen, koska hänen pitää valmistautua tärkeään tapaamiseen.
Hän poistaa ihokarvat jaloistaan
teipinpalojen avulla, pukeutuu mekkoon ja korkokenkiin
ja lähtee ”treffeille”
poistuen takaseinän taakse.
Takaseinään heijastetaan videoprojisointi, missä Muilu on olevinaan vieraana talkshowssa kertomassa
teoksensa synnystä. Seuraa päätön
videokollaasi, missä esiintyjä on vuoroin seksimainosten tyttönä, uutisankkurina, tv -shopin mainoksessa vatsaansa hieroen, säätyttönä, saippuasarjatähden tavoin pateettisessa tunteiden myllerryksessä, kertoen flirttailustaan intoa puhkuvana ja välillä puhuen myös asiallisesti, normaalisti.
Eeva Muilu on hyvin ilmeikäs esiintyjä ja hänen liioiteltu karakterisointinsa saa aikaan yleisössä jatkuvasti naurunpyrskähdyksiä. Videokollaasi näyttää Muilun teoksensa materiaalina käyttämien medioiden – kuten mainosten, naistenlehtien, pornovideoiden ja julkisten paljastusten – luomia erilaisia naiskuvia ja representaatioita ”rakkaudesta”.
Eeva Muilu, Loppunmyyty
Materiaali on tragikoomisuudessaan ja “täydellisessä” itsensä paljastamisessa jotenkin epäaitoa ja banaalia, ja Muilun liioitteleva esitystapa saa sen tuntumaan vielä vulgaarimmalta. Mutta sitten seuraa jotain poikkeavaa: intiimejä katkelmia päiväkirjoista. Henkilökohtainen näkökulma on räikeässä ristiriidassa julkiseksi tarkoitettuun materiaaliin nähden, sillä päiväkirjoihin kirjoitettaessa ei valehdella tai esitetä mitään roolia, niitä ei ole tehty muiden luettavaksi. Niissä tunteet ovat käsinkosketeltavaa ja korutonta, totta.
Muilun lukemat päiväkirjaosiot kertovat rakkauteen liittyvistä kipeistä ja noloistakin asioista, kuten epävarmuudesta, kokemattomuudesta, kateudesta muiden onnea kohtaan ja halusta, joka ei kohtaa täyttymystään. Kerrottujen asioiden väistämättömästi luoma pateettisuuden vaikutelma tuo mukanaan tahatontakin tragikoomisuutta.Vaikeita asioita on joskus
helpompi ja pakkokin lähestyä huumorin avulla. Päiväkirjat kuitenkin näyttävät rakkauteen liittyvän nurjan puolen, mitä media harvemmin haluaa käsitellä.
Eeva Muilu, Loppunmyyty
Julkisen ja yksityisen välisen rajan hämärtyminen henkilökohtaisten paljastusten tultua mediassa osaksi arkipäivää tuo mukanaan ajatuksen siitä, että rakkauden viattomuus, sen herkkä ydin on väistämättä kadotettu. Rakkaudesta on tullut vain osa omien intressien tavoittelua, se(kin) ollaan äärimmäisissä tapauksissa valmis uhraamaan maineelle ja menestykselle.
Videoesityksen jälkeen Muilu palaa valkokankaan takaa. Seuraa turhautumista kuvaavaa liikehdintää: kätten levittelyä rintakehää ulos työntäen, itkua pikkuhousut nilkkaan vedettynä ja itsensä piiskaamista pakaroille. Muilun estottomuus ja heittäytyminen rooliinsa on
vaikuttavaa. Hän on kuin nykyajan deittihelvetissä ryvettynyt sinkku, joka ei koreasta ulkokuorestaan huolimatta ole onnistunut löytämään rakkautta, vaan vajoaa loputtomaan itsesääliin ja kieriskelee riittämättömyyden tunteen ja epätoivonsa kanssa, yksin.
Tämä hahmo on hyvin surullinen ja se kuvaa
jokseenkin täydellisesti
postmodernin ajan vieraantumisen kokemusta. Ihmiset pyrkivät lähemmäksi rakkautta loputtomalla identiteetin muokkauksella, vaikka se tosiasiassa vie heidät vain kauemmaksi siitä.Mutta samalla tavalla rakkauden markkinoilla voi hävitä se joka ainakin uskoo antaneensa itsestään kaiken ja paljastaneensa todellisen minänsä.
Joutuuko ihminen rakentamaan itsestään
mahdollisimman houkuttelevan
tuotteen ja loppuun myymään itsensä rakkauden armottomilla markkinoilla? Vai onko rakkaus itse muuttunut markkinoiden armoilla loppuunkulutetuksi,
loppuunmyydyksi, joksikin aidon rakkauden
onnettomaksi varjokuvaksi?
Muilun teos kuvaa osuvasti kilpailuyhteiskunnassa elävän nykyihmisen hämmentynyttä kamppailua median luomien vaikutelmien ja henkilökohtaisten halujen ja tunteiden välissä.
Ihmisen tarve rakastaa
ja tulla rakastetuksi ei tule koskaan loppumaan, mutta koko ajan
monimutkaisemmaksi muuttuvassa maailmassa todellisen rakkauden
löytämisestä näyttää tulleen yhä vaikeampaa.
Esitys nähtiin Zodiakissa 23. – 31.1. 2008
Koreografia ja tanssi: Eeva Muilu
Videosuunnittelu: Anna Estarriola
Valosuunnittelu: Tuukka Törneblom
Pukusuunnittelu ja rekvisiitta: Monika Hartl
Dramaturginen assistentti: Milja Sarkola
Tuotanto: Zodiak,Liikkellä marraskuussa -festivaali ja Eeva Muilu
Kirjoitaja osallistui Kritiikin perusteet kurssille Helsingin yliopistossa Taiteiden tutkimuksen laitoksessa