Superlitteää – Japanilainen manga ja nykytaide taidetuotteina

24.10.2005 Suvi Keto-oja

Japan Pop – mangaa ja nykytaidetta Helsingin Kaupungin taidemuseon Tennispalatsin näyttelyssä avaa kaksi ulottuvuutta japanilaiseen nykykulttuuriin. Se esittelee sekä manga-sarjakuvia ja animaatioita että niiden pohjalta syntynyttä nuorten taitelijoiden tekemää nykytaidetta.

Monet taiteilijoista ovat eläneet lapsuutensa ja nuoruutensa mangan hullaannuttamassa Japanissa. Näin ollen he ammentavat taiteellisen ilmaisunsa sekä jopa yhteiskunnallisen kritiikkinsä mangan ilmaisukeinoista ja sen tavasta lähestyä maailmaa. Vaikka mangan juuret ovat historialliset – se on ollut jo oman aikansa populaarikulttuuria viihdyttävinä tarinaa kertovina puupiirroksina 1600-luvulta lähtien – sille on syntynyt uusia merkitystasoja toisen maailmansodan jälkeisessä Japanissa, jossa historian kulku ja ajan kokemus ovat pysähtyneet.

Koko näyttely tuntuu rakentuvan erilaisille kaksijakoisuuksille: näyttelytilakin on rakennettu siten, että päällekkäin ovat korkea ja matala. Alakerrassa on esillä vanhoja puupiirroksia, mangaoriginelleja, sarjakuvakirjoja eri kielillä sekä metro-installaatio, jossa voi lukea paksuja sarjakuvakirjoja maisemien vaihtuessa. Installaatio on yritys sitoa manga sen kulttuuriseen kontekstiinsa: ympäristöön, jossa sarjakuvia luetaan ja kulutetaan. Kuluttamisesta voi puhua mangan yhteydessä, sillä ainakin Tennispalatsin näyttely antoi ymmärtää, että sarjakuvia luetaan joutoajan täytteeksi eli juuri liikennevälineissä, joissa mahdollisuudet ajankäyttöön on rajalliset .

Yläkertaan on sijoitettu japanilaista nykytaidetta, populaaritaidetta, joka ottaa kärkevästi kantaa japanilaiseen yhteiskuntaan. Itse pop-taidekin hahmottuu katsojalle kaksijakoisesti: Toisaalta se arvostelee mielikuvitusmaailmaa, sen lempeitä pastellinsävyjä ja kevysti kelluvaa olotilaa jolla ei sidettä itsensä ulkopuolelle. Toisaalta se hakee ilmaisuvoimansa manga-sarjakuvan keinoista ja tavasta vaikuttaa vastaanottajaansa: sarjakuvia voi lukea siten, että ne muodostavat omat fantasiamaailmansa omine lainalaisuuksineen, joihin voi paeta tylsistyneitä ajanhetkiä mielihyvää etsimään.

Toisaalta esimerkiksi Takashi Murakami on tuotteistanut taiteensa. Hänen taidettaan on mahdollisuus kokea esille laitettuna, mutta sitä on myös mahdollista kuluttaa avaimenperinä, julisteina ja hiirimattoina. Taiteilija arvostelee voimakkaasti japanilaista yhteiskuntaa kykenemättömyydestä sosiaaliseen vastuuntuntoon, mikä tulee esille niin kulttuurissa kuin taiteessakin sekä siinä, että mielihyvä motivoi kaiken. On kuitenkin epäilyttävää pystyykö taide sisällyttämään itseensä kriittisen otteen ja vaihtoehtoisen käsitteellistämisen tavan, jos taideteoksista tai sen hahmoista tulee kuluttamisen ja mielihyvän kohteita ?

Manga-sarjakuva ja niistä sisältöänsä ammentava nykytaide hämmentävät katsojaansa. Kumpikin näyttelytila tuntuu itsessään sisältävän ristiriitaisia elementtejä, ja lisäksi näiden osien muodostama kokonaisuus tuntuu ristiriitaiselta. Sarjakuvanäyttely kertoo tarinaa populaarikulttuurin muodosta, jolle on kehittynyt omat ilmaisutapansa: tietynlainen tyyli kuvata hahmot, rajat kuvat ja rakentaa kerronta . Toisaalta tämä kulttuurimuoto huutaa pelkkää uusintamista. Yleisö haluaa uutta heti kun edellinen on kulutettu loppuun.

Nykytaidenäyttely puolestaan ottaa kantaa yhteiskunnan epäkohtiin ja vääristymiin, mutta tekee sen samoin keinoin kuin vääristymä, jota se kritisoi. Näin ollen näyttelyn taidekin on litteää, kaksiulotteista, pastellisävyistä mielikuvituksen ja fantasian todellisuutta sekä kulutukselle alistettua.

Hämmennyksen takaa katosja löytää lopulta hivenen taiteen lämmintä itseironiaa sekä kriittisyyttä. Toivottavasti, sillä muuten manga jää jotenkin käsittämättömäksi.