Kuvat ja teksti Sini Mononen 3.5.2015
Muu Galleriassa Lönnrotinkadulla on kaksi voimakasta itsenäistä teoskokonaisuutta, jotka resonoivat toisiaan monitasoisesti. Turun taideakatemiasta animaatiolinjalta valmistuneen Annika Dahlstenin lopputyö Yöperhonen on tasavertainen jo pitkään taiteilijana toimineen Leevi Lehtisen Mortal Sin –installaation rinnalla. Teokset asettuvat sekä temaattisesti että teknisen toteutuksensa kautta erinomaisesti samaan tilaan. Molemmat taiteilijat käyttävät teoksissaan liikkuvaa kuvaa, joka leviää installaatioksi. Saumaton vuoropuhelu ei häiriinny edes silloin, kun teosten ääniraidat sekoittuvat toisiinsa. Yleensä hankala erillisten teosten äänen päällekkäisyys on tässä näyttelyssä sulavaa: teokset puhuvat toisilleen poikkeuksellisen luontevasti.
Leevi Lehtinen: Mortal Sin 1
Leevi Lehtisen Mortal Sin -teoskokonaisuus jatkaa aikaisemmin valmistuneen nukkeanimaation [Ego]:n (2011) tematiikkaa. Nyt yksilön synnintunnosta on siirrytty käsittelemään kollektiivista syntiä ja pahetta. Kaiken keskiössä on installaatio Mortal Sin 1.
Lehtinen on ripustanut gallerian katosta roikkumaan kirjoja, joihin projisoidaan videoluuppeja. Synnin ja paheen kuvien taustalla kuuluu pientä kohinaa ja puheen sorinaa. Kirjojen pinnasta heijastuvat kuvat toistavat länsimaista kuvastoa pahuuden ja paheen arkkityypeistä: Nosferatu, natsiasuun sonnustautunut metsän viekkain eläin kettu, stripteasetanssija, uimari punaisessa uimapuvussaan, katsojaa tuijottava paha silmä sekä tutut hahmot Akusta Ankasta Mikki Hiireen välkkyvät kirjavina kangastuksina kirjojen sivuilla. Itse kirjat luovat oleellisen viitteen kulttuuriseen perustekstiin: katosta roikkuvat muun muassa pitkänperjantain kärsimysvirsien kohdalta avautunut virsikirja, Mormonin kirja, Leninin Mitä on tehtävä?, Lauri Pohjanpään moraalitarina Onnellinen koti – Hiljaisina hetkinä (1945), Raamattu ja Kalevala.
Synnin ja paheen projisointi juuri näiden tekstien päälle kommentoi synnin ja siten myös moraalin keinotekoisuutta. Peruuttamattomuuden eetoksineen myös kuolemansynti on osa sovittua sosiaalista järjestystä, joka voidaan sopia aina uudenlaiseksi. Teoksessa käy myös ilmi, kuinka synnin määrittely luo itsessään syntiä: puhdasoppisena itseään pitävä moraalikäsitys on pohjimmiltaan väkivaltainen ja joustamaton rakennelma. Synnin julistamisen väkivaltaisuus näkyy Lehtisen videoprojisoinneissa. Äärimmäiset väkivallan teot kansanmurhista murhiin sekoittuvat pienempiin paheisiin ja fiktiivisiin synnin esityksiin. Kaikkia Lehtisen installaation kirjoja yhdistää ajatus puhdasoppisuudesta ja alkuperäisyydestä. Siinä missä Raamattu on kristinuskon alkuperäisyyden ohjelmajulistus, Mormonin kirja on uuden profeetan oikeaoppinen tulkinta siitä. Edelleen Mitä on tehtävä? muodostaa kommunismin alkuperäisen idean, myös Kalevala ja Onnellinen koti kuvaava kulttuurin moraalista, alkuperäistä ja oikeaa pohjaa. Kaikkia näitä voidaan käyttää – ja on käytetty – väkivaltaisiin tarkoituksiin.
Leevi Lehtinen: Mortal Sin 1
Lehtinen on täydentänyt teoskokonaisuutta neljällä zoetroopilla (Mortal Sin 2, 3, 4, ja 5), joissa synti ja pahe rakentuvat katsojan silmien edessä loputtomana kierteenä. Zoetroopissa, eli lieriömuotoon rakennetussa animaatiossa, pysähdyskuvien ryöppy heilahtaa päihdyttäväksi pyörteeksi. Zoetroopin perimmäinen idea on illuusion luominen. Myös tämä alleviivaa synnin ja paheen kulttuurista luonnetta ja sen olemusta uudelleen neuvoteltavissa olevana rakennelmana.
Iida-Alina Poijärven säveltämä Yöperhonen-animaation ääniraita tulvii osaksi Lehtisen teosta. Tämä on onnellinen sattuma, joka syventää entisestään Lehtisen teoksen kokemista. Sävellys muistuttaa monin paikoin italialaisen barokkisäveltäjän Giacomo Carissimin Vanitas vanitatum –oratorion rauhallista poljentoa. Melodia soi sielun pimeää puolta. Synnin ja paheen maailmasta on siirrytty Annika Dahlstenin teoksessa kuoleman väistämättömyyteen. Elämä, synti ja hyve ovat kuoleman edessä mielettömyyksiä. Dahlstenin käsittelemä tematiikka kiteytyykin saarnaajan sanoihin: Vanitas vanitatum et omnia vanitas, turhuuksien turhuus kaikki on turhaa.
Annika Dahlsten: Yöperhonen
Viisiminuuttisessa nukkeanimaatiossa Dahlsten on luonut rikkaan ja tarkan vanitas-asetelman. 1500- ja 1600-lukujen flaamilaisten ja hollantilaisten taiteilijoiden klassisen asetelmalliset maalaukset näkyvät selvästi Dahlstenin teoksen taustalla. Pääkallo merkitsee kuoleman varmuutta; musiikki, savu ja tiimalasi elämän lyhyyttä. Merkit on aseteltu huolellisesti osaksi animaatiota. Asetelmallisuus on kuitenkin elävää ja animaation rytmissä luontevasti soljuvaa.
Animaation päähahmona on valkoinen perhonen. Perhonen on itsessään klassinen vanitas-symboli. Näyttelyteksti kertoo, että muinaiskreikan sana psykhe tarkoittaa perhosta, henkeä ja sielua. Teoksessa puhdas ja nuori sielu aloittaa matkansa yöllisen meren rannalta täydenkuun loisteesta. Se lepattaa herkillä siivillään sisälle autioon taloon, polttaa siipensä kynttilän liekkiin ja muuttuu mustaksi juotuaan viiniä. Lopuksi kuolema henkäisee suustaan mustien perhosten lepattavan ryhmän. Perhoset ovat läsnä myös Yöperhosen ulkopuolella. Installaatiohuoneessa Dahlstenin seitsemänsadan mustan perhosen parvi kahisee pimeyttä ja kuolemaa.
Annika Dahlsten: Yöperhonen
Vanitas-taide on ennen kaikkea moraalin taidetta, joka muistuttaa tämän maailman toissijaisuudessa. Siinä voi nähdä perimmäisen pessimismin. Kun vain kuolemalla on mieltä, elämä on jatkuvaa kuolemaa ja siihen valmistautumista. Kaikki muu on turhaa. Synkistä mielenaloistaan huolimatta Leevi Lehtisen ja Annika Dahlstenin teokset ovat kauniita, inhimillisiä ja harmonisia. Kulttuurisen konstruktion esille asettaminen on oleellista: kuolema ja synti tanssivat väkivaltaista koreografiaa.
Leevi Lehtinen
Mortal Sin
Annika Dahlsten
Yöperhonen / Nattfjäril / Nocturnal Butterfly
Muu Galleriassa 10.5.2015 asti.