Teksti: Marko Gylén 9.4.2015
Kuvat: Veli Granö / Valokuvagalleria Hippolyte
Mustavalkoisessa kuvassa näkyy poika, joka seisoo tiellä. Hän katsoo oikealle, kohti pientä hahmoa, joka makaa penkereen päällä kyyryssä. Tietä ja pengertä erottaa toisistaan musta juopa, joka aavemaisesti halkaisee koko kuvan, suikertaa pitkin tietä ja nousee puuhun.
Musta railo on itse asiassa leikkauskohta, joka yhdistää kaksi samasta kohdasta otettua kuvaa niin, että maisema jatkuu samana leikkauksen molemmin puolin. Jatkuvuuden ja maiseman muotojen mukailevuuden vuoksi musta juova on yhtä aikaa kuvan materiaa ja kuvan esittämää näkymää. Mustan juovan edessä katse joutuu liikkeeseen eikä tiedä, ollako kuvan tällä vai tuolla puolen.
Poika katsoo toista poikaa. Ei, ei toista. Kyseessä on sama poika. Valokuvaaja Veli Granö on kuvannut poikaa maisemassa eri tilanteissa ja yhdistänyt ne samoihin kehyksiin, jättäen kuitenkin mustan arven keskelle kuvaa. Teoksen nimi on Vaihdokas, mikä on ilmeinen viittaus Granön näyttelyä sävyttävään kaksoisolentoteemaan.
Kyse ei ole kuitenkaan myyttien doppelgängeristä vaan siitä, miten ihminen itse muuttuu toiseksi ajan kuluessa, joskus silmänräpäyksessäkin. Kyse on myös muistikuvien hämäryydestä, katseista, vaihtoehdoista, ratkaisuista, mahdollisista maailmoista.
Granön Persona-näyttelyn lähtökohtana on ollut Ingmar Bergmanin samanniminen elokuva (1966) ja varsinkin sen juonen käännekohta, jossa sairaanhoitaja Alman (Bibi Andersson) ja hänen potilaansa, näyttelijä Elisabeth Voglerin (Liv Ullmann) kasvot yhdistyvät. Kohtauksen monologissa sairaanhoitaja inttää, ettei hän ole oma potilaansa. Elokuvan onkin ajateltu kuvaavan psykoanalyyttista hoitosuhdetta ja erityisesti vastatransferenssia.
Veli Granö: Talvipäivänseisaus (2013)
Bergmanin elokuvassa on myös useampi kohta, jossa filminauha osoittaa materiaalisuutensa. Kuva rypistyy, leikkaantuu, palaa puhki tai eksyy toisiin elokuviin. Tällaiset ilmestykset antavat katsojan koettavaksi sen, mitä psykoanalyyttisessa hoitosuhteessa voi tapahtua. Kyse ei ole siitä, että tällaiset leikkaukset ja erikoistehosteet olisivat jotenkin metaforia sille, millaisia perustavia muutoksia päähenkilöiden psyyke käy läpi, vaan kyse on katsojan katseen muuttumisesta itsetietoiseksi, kun se törmää filminauhan materiaalisuuteen tai harhoihin eri tavoin. Näin elokuva tuntuu vihjaavan, että elokuvaa ei voi palauttaa pelkäksi psykoanalyysiprosessin kuvaamiseksi vaan kenties psykoanalyysi onkin päinvastoin sellaista puhdistumista, jota taiteen äärellä on aina tapahtunut. On tuskin sattumaa, että toinen päähenkilöistä on näyttelijä, joka on heittäytynyt mykäksi, ja vain hoitaja puhuu. Roolit ovat vaihtuneet. Yleensä terapeutti ja katsoja ovat hiljaa ja antavat potilaan ja näyttelijän puhua.
Bergmanin elokuvan aineksia näkyy Granön kuvissa. Granön kuvaamille ihmisille tapahtuu tai on tapahtunut jotain merkittävää tai murroksellista ja kenties heidän psyykensäkin on muuttunut. He eivät puhu – eivätkä katsojatkaan – vaan kuvia ja eleitä hallitsee jonkinlainen mykkyys. Filminauhaa on leikelty ja kuvia liimattu. Näissä kaikissa piirteissä oleellinen elementti on jonkinlainen raja.
Mutta mitä on raja? Vastaus voi olla päinvastainen tai kehämäinen: raja on mitä-kysymys, usein myös, missä-, miksi- ja milloin-kysymys – ja kuka-kysymys. Raja rajaa aina jotakin joksikin toiseksi kuin sen, mitä toisella puolella on. Se määrittää ajan, tilan, henkilön, olemuksen, tapahtuman. Raja on määrityskysymys sinänsä. Granön kuvissa musta rajanveto on kuvan materiaalisuuden ja esittävyyden yhteistä hiljaisuutta ja pimeyttä. Se ei kuitenkaan ole pelkkää tyhjyyttä, yleistä ja mitäänsanomatonta. Päinvastoin. Granö on antanut tyhjyyden tulla esiin mustana jyrkänteenä aivan tietyissä tilanteissa. Kuvien henkilöt näyttävät tehneen ratkaisuja, hypänneen jonkin ratkeamattoman yli. He kavaltavat, kuolevat ja koskettavat liekkiä. He aterioivat, saavat lapsia ja ottavat torkut. Näemme heidät, nuo persoonat, valitsemassa elämäänsä ja kohtaloitaan. Emme kuitenkaan tiedä heidän tarinoistaan paljon, kuten ei Bergmanin elokuvan hoitaja potilaansa ajatuksistakaan. On vain mykkä näyttelijäpotilas ja vaikeneva kuvarinnastus. Kuitenkin juuri tällaisina ne jännittävät esiin tarpeen puheelle, selitykselle, dialogille ja kertomukselle.
Veli Granö: Kahdet jäähyväiset (2013)
Tarinan puute tai kertomuksen mykkyys on oikeastaan mahdollisuuksien avoimuutta. Kuvassa näkyy, että saattoi tapahtua näin tai noin tai kenties molemmat. Henkilö muuttui toiseksi. Hän teki jonkin arkisen ratkaisun tai kohtalokkaan valinnan. Me kaikki olemme jatkuvasti muuttumassa omiksi kaksoisolennoiksemme, toisiksi kuin niiksi, keitä olisimme voineet olla. Persoona ei ole valmis, ei ehjä. Se on itsensä vieressä, itsensä tieltä riisuuntuva naamio. Elämä on sellaisen mykkyyden edessä oloa, joka kieltäytyy vastaamasta siihen, keitä olemme. Kysymys on ratkottava yksin.
Musta rotko ratkoo Granön kuvia ja näyttää ”ratkaisevan hetken”, toisessa mielessä kuin Henri Cartier-Bressonin käsite alun perin tarkoitti. Kun Cartier-Bresson pyrki tallentamaan valokuvaan ”ratkaisevan hetken”, oli tarkoitus, että tallentuva ohimenevä silmänräpäys kiteyttäisi esiin tapahtuman kulminaatiopisteen niin, että se samalla jäsentyy tai jännittyy kuvalliseksi sommitelmaksi. Granön tekniikka kääntää tämän ajatuksen ympäri. Tarkoitus ei ole enää, että valokuvaaja olisi hetken vangitsemisen mestari, vaan ennemminkin hän pyrkii näyttämään kuvaamansa elämänhetken ja mahdottomuuden näyttää sitä todella. Henkilöhahmojen ympärille rakentuu tarina-avaruus, vaihtoehtojen kohtalokkuus. Ajanhetkeä ei yritetä hallita virtuoosimaisen oikea-aikaisella painalluksella, vaan se leikellään ja rakennetaan negatiiveista. Ratkaisevan hetken käsite on palannut kuvatun persoonan tekemäksi ratkaisuksi, pois valokuvaajan silmänräpäyksestä. Ratkaiseva hetki on juuri siinä kohtaa, jossa negatiivia on leikattu pois – siinä, mikä ei näy.
Tämä ajatus tai asenne näkyy eri kuvissa eri tavoin. Se väreilee kaikissa niissä ja värittää ne kysymykset, joita kuvat herättävät. Esimerkiksi teoksen Hänen mielensä on tutkimaton kuvaparissa Granö on käyttänyt eri terävyysalueita poimiakseen kuvatun tytön esille. Samalla kuva joutuu liikkeeseen. Siirrytään läheisyydestä kaukaisuuteen tai henkilöstä maisemaan – ja takaisin päinvastaiseen suuntaan. Tasapaino horjuu vasemman ja oikean silmän välillä. Tien eri laitojen ja hahmotustapojen vaihtoehtoisuus korostuu. Tytön asento näyttää silti korostetun samalta. Hän ei muutu, vaan katsoja. Vai onko katsoja hän? Onko hän kuvassa näkemässä itsensä ”tyttönä” tien laidalla, ja siksikö hän tuntuu sulkeutuvan? Käsien puuska vihjaa, että hän on ollut tienpientareella jonkin aikaa.
Veli Granö: Hänen mielensä on tutkimaton (2014)
Granön valokuvat jättävät katsojan ja henkilön kahden vaiheille. Kuviin on tiivistynyt eletyn hetken selittämättömyys. Niissä aika on rikottua tai varastettuakin. Kuvat anastavat ja antavat henkilöhahmolle molemmat vaihtoehtoiset elämänkulut ja katsojalle pääsyn toisen ihmisen henkilökohtaiseen ratkaisuun. Valokuvan ei olisi luullut kykenevän tähän.
Veli Granö: Persona – Kaksoismuotokuvia ja vahingoitettuja negatiiveja
Valokuvagalleria Hippolyte
19.4.2015 asti
Yrjönkatu 8–10 sisäpiha, Helsinki
Avoinna: ti–pe 12–16, la–su 12–16