16.3.2012 Marko Gylén ja Risto Viitanen.
Taidekriitikko on verraten yleinen vaikkakin arka otus. Ympäri vuoden voi löytää sen jättämiä jälkiä, ajatuspolkuja, ontuvia ylitulkintoja, hätäisesti perattuja käsitteitä sekä risuja ja ruusuja. Yleensä kuitenkin sen luontainen mustavaatteisuus ja asiantuntijuus suojaa sitä tehokkaasti uteliaiden katseilta.
Joskus, esimerkiksi sopivan houkuttelevasti asetetulla haaskalla, voi taidekriitikon löytää työhönsä uppoutuneena tai soitimella teoksen kanssa. Näissä tilanteissa kamera on pidettävä valmiina ja myönnyttävä ujon elikon käytökseen. On ensiarvoisen tärkeää kuitenkin muistaa, että kriitikko ei tee itsestään asiaa, vaan aina siitä taiteesta, jonka parissa se on askaroimassa. Kriitikko voi näkyä kriitikkona vain, jos taide on pääasia.
Alkukesällä 2011 kulttuurikuvaaja Risto Viitanen sai ajatuksen ryhtyä systemaattisemmin tarkkailemaan ja tallentamaan taidekriitikon tulkintapuhetta galleriaolosuhteissa. Ajatus syntyi siitä, että Viitanen luki taidekritiikkiä netistä eikä kuvien puutteen vuoksi saanut enää selkoa kriitikon tulkinnoista.
Viitanen puhui Mustekalan kriitikon Marko Gylénin ympäri muutamiin koekuvauksiin. Ensimmäiset yritelmät tehtiin Kiasman ARS 11 -näyttelyssä loppukesästä 2011. Nämä kokeilut olivat kuitenkin sen verran takeltelevia sekä teknisesti että puheenparreltaankin, 
Viitanen & Gylénettä ne saivat ansaitun leposijansa kadonneiden bittien kalmistossa.
Vähitellen vakiintui myös koko joukko käytäntöjä, joiden mukaan näitä Tulkinnan vara -videoita kuvattiin. Puheen huomattiin olevan sujuvampaa, kun se on kuvattu yhdellä otolla Gylénin istuessa. Kriitikko Heikki Kastemaakin evästi puhujaa keskittymään vain yhteen tai kahteen teokseen, koska videomuoto sopii sellaiseen. Kaksikko huomasi myös, että kovin tarkkaa käsikirjoitusta ei kannattanut etukäteen tehdä sen paremmin puheesta kuin videon sisällöstäkään, vaan videon annettiin ennemminkin syntyä taiteen ehdoilla. Samoin oleelliseksi huomattiin, että oli hyvä näyttää kriitikon eläytymistä teoksiin myös salaa tai sattumalta kuvatuilla otoksilla.
Näillä periaatteilla täytettiin se tarve, johon videokritiikit olivat vastauksena.
Tulevaa taidejournalismia?
Nettiaikakausi asettaa taidekritiikille haasteita ja mahdollisuuksia. Jos taidekritiikin on tarkoitus avata taidetta melko laajalle yleisölle, sen on jotenkin tehtävä sanomansa eläväksi nykykeinoilla, nykymedian virrassa.
Mitä se taidekritiikki sitten oikein on? Onko sen tarkoitus arvottaa taidetta, kertoa näyttelyissä kävijöille tai taiteen ostajille, mitä kannattaa käydä katsomassa? Kenties tätäkin ja tälle on toki pitkä historiansa, mutta toisaalta iso osa nykytaidetta vastustaa aktiivisesti taiteen muuttumista tällä tavoin kulutettavaksi tuotteeksi.
Kriitikon tehtävänä on ennalta ohjata teoksesta syntyviä tulkintoja. Hän vie ja vääntää niitä siihen suuntaan, jota teos itse, hänen asiantuntemuksensa mukaan, näyttää tarkoittavan ja avaavan. Tässä kriitikko tulee samalla osoittaneeksi, miten hyvin teos itse onnistuu suhteessa tarkoitukseensa, eli ”kritisoineeksi” teosta. Laajemmalti ottaen, kriitikon tehtävänä on lähentää katsojan ja teoksen suhdetta, höylätä galleriatilan kynnystä matalammaksi, heittää sisään taiteen partaalle.
Näin kriitikko myötäilee taiteen omaa tehtävää. Taiteen tehtävänä ei kuitenkaan ole tulkituksi tai kritisoiduksi tuleminen, eliittiviihdykkeenä toimiminen. Taide yrittää ennemminkin asettaa todellisuutta kriisiin, johdattaa tuntemaan todellisuuden virran imua, kuitenkaan viemättä itse virtaan. Taide on alue, jossa ihminen saa pidättyä todellisuuden hyöystä ja joka juuri siksi tekee maailman virtaukset ja liikkumatilat tuntuviksi ja aistittaviksi, ihmistä tempoviksi, mutta samalla uudelleen ratkaistaviksi, avoimiksi, vastustettaviksi, kritisoitaviksi.
Aivan ensiksi taide kritisoikin kriitikkoa, ei päinvastoin.
Tämä asetelma ei kenties enää välity tarpeeksi hyvin perinteisen taidekritiikin keinoin, eikä tavoita yleisöään. Tarvitaan jotain muuta.
Kyse ei oikeastaan ole siitä, että kritiikin pitäisi alistua huomiotalouden kilpailuun, vaan sen ymmärtämisestä, millaista medialukutaitoa yleisö enimmäkseen käyttää ja mitä mahdollisuuksia se tarjoaa. Ajankohtaisia taideohjelmia tulee jo televisiosta, mutta taidekritiikki ei ole vielä lähtenyt tähän kovin paljoa mukaan.
Tätä voi ihmetellä. Eikö kuvan ja äänen yhdistäminen sekä nettinäkyvyys ole kuin tehty ajankohtaisten näyttelyiden kritiikeille? Katsojalle voidaan näyttää teosten yksityiskohtia tai vaikka yleiskatsaus koko näyttelystä. Puhe ja nonverbaali viestintä voi keskittyä asiaansa eikä sen tarvitse tuhlata palstamillimetrejä tai sekunteja teoksen kuvailuun tai detaljien poimintaan. Netissä kritiikki on myös löydettävissä melko vaivattomasti esimerkiksi juuri sinä päivänä, kun katsoja on lähdössä näyttelyyn, ja toisaalta näyttelyn päätyttyäkin se jää jäljelle, tekemään teoksia ymmärrettäväksi edelleen ja olemaan pienenä dokumenttina näyttelystä.
Videossa kriitikko myös asettaa itsensä peliin, ei pitäydy kaikkitietävän kertojan asemassa eikä edes asiantuntijan minä-muodossa, vaan on läsnä, tekee itsestään kuvan, joka siten voi auttaa murtamaan kuvatulvaa ennemminkin kuin tulemaan osaksi sitä. Kriitikko on väylä, jonka kautta taide puhuu katsojalle. Hän tanssii teosten kanssa. Hän ja taide ovat samassa kuvassa, klikkauksen päässä.
Gylénin kehollinen toiminta ja tilan hallinta onkin toisinaan tallentunut kameran muistikortille hänen tarkoittamattaan, hänelle itselleenkin yllätyksenä. Samoin se, mitä kuvia ja teoksia kriitikon puheen aikana videolla näkyy, on melko vähän hänen tiedossaan ja hallinnassaan. Viitanen onkin usein tehnyt tämän montaasin omista lähtökohdistaan, oman taidejournalistisen näkemyksensä perusteella.
Tulkinnan vara -tyyppiset kritiikkivideot eivät tietenkään ole nettiaikakauden taidekritiikin ainoa vaihtoehto. Ne pikemminkin haastavat taidejournalismia etsimään ja hyödyntämään kaikkia mahdollisuuksia. Jotta taide puhuttelisi.