Saara Hacklin 13.8.2013
1990-luvulla pohjoiseen kotikaupunkiini syntyi runsaasti tyhjiä liiketiloja. Laman vaikutukset näkyivät muun muassa pääkadun pankkitilojen tyhjennyttyä yksi kerrallaan. Tiloihin tuli milloin mitäkin usein lyhytjänteiseksi jäänyttä toimintaa. Erikoisuutena muistan Realisointikeskuksen. Sen nimi herätti kysymyksiä. Mikä keskus? Mitä tässä oikein realisoidaan?
Taloutta tuntevalle nimi ei varmaankaan tuottanut vaikeuksia. Realisointi tarkoitti tietysti rahaksi muuttamista. Kyseessä oli kauppa, jonka valikoima oli eri tahoilta haalittuja sekalaisia konkurssipesien tavaraeriä. Varastot realisoitiin kattamaan velkoja – siinä missä asiakkaan näkökulmasta realisointikeskus tarjosi tilaisuuden ”realisoida hyvä diili”. Oli sitten kyse järkevästä tavarasta tai ei. Toki toisinaan kysyntä ja tarjonta kohtasivat hyvin. Muistan erityisesti erän samettisia täyspitkiä mekkoja, joista muutama ystävä tuunasi kätevästi vanhojenpäiväasun.
Liikkeen nimi, realisointikeskus, palasi jälleen mieleen, kun luin Detroitin kaupungin konkurssihakemuksesta. Teollisuuskaupungissa on myös arvostettu museo, vuonna 1885 perustettu Detroit Art Institute. Varakkaiden kaupunkilaisten kulttuuritahdosta kertoo sen merkittävä kokoelma, johon kuuluu lukuisia arvoteoksia, kuten Vincent van Goghin omakuva sekä kuuluisa Diego Riveran fresko.
Nyt, konkurssihakemuksen äärellä, kokoelmien kohtalo on herättänyt runsaasti keskustelua. Pitäisikö teokset myydä, jotta velkojat saisivat rahaa? Onko ajateltava kulttuuriperintöä vai juuri tässä hetkessä elävien ihmisten hädästä? The New Yorker -lehden taidekriitikko Peter Schjeldahl kannatti ensin blogitekstissään teosten myymistä vetoamalla siihen, että taide kyllä selviää, eläkeläinen ei. Myöhemmin Schjeldahl muutti mieltään. Yksi syistä vastustaa myymistä liittyy siihen, ettei teoksia saataisi myytyä tarpeeksi korkeaan hintaan. Eikä Detroitin mittavien velkojen maksamisessa teoksista kertyvä rahasumma kuitenkaan pelastaisi tilannetta – saati Detroitin eläkeläisen taloutta. ”Pieni ihminen” ei taiteen myymisestä hyötyisi.
Suhdanteet ovat aina liikuttaneet taidetta – toisen tappio on aina jonkun voitto. Jos Detroit päätyisi myymään teoksensa, ketkä olisivat nykyhetken potentiaalisia ostajia? Vuoden 2008 laman jäljiltä monen museon varat ovat olleet poikkeuksellisen tiukassa ja ne joutuvat jatkuvasti miettimään erilaisia keinoja toimintansa turvaamiseksi. Taidemaailmassa on kuitenkin viime vuosina nähty runsaasti uusia yksityisiä keräilijöitä, joita taidekeräilijä ja bisnesmies Charles Saatchi haukkui muutama vuosi sitten pinnallisiksi ja vulgaareiksi. Hän epäili, ettei näillä uusilla keräilijöillä ole lainkaan ymmärrystä, makua saati intohimoa taiteeseen. Heidän kaltaisilleen Detroitin kokoelma olisi varmasti hyvä ”saalis”, sillä museostatus on kätevä laaduntae. Toisaalta, vaikka teokset päätyisivät yksityisille keräilijöille, ei omistajuus silti olisi ikuista. Hekin voivat myöhemmin lahjoittaa teoksiaan museoille. Tai mennä itse konkurssiin.
Suomessa konkurssin ja taiteen ajatteleminen pakottaa muistamaan Pentti Kouria. New Yorkissa asuneen Kourin 1980-luvun lopulla keräämä taide muodosti ns. Kiasma-kokoelman, johon kuuluu teoksia mm. Carl Andrelta, Richard Serralta tai Claes Oldenburgilta. Kokoelma oli päätynyt 1990-luvun laman iskiessä Postipankilta Opetusministeriölle ja sieltä eteenpäin Kiasmalle vuonna 1998. Kokoelma ei ollut Kourin museolle lahjoittama eikä Kourin nimeä aikaisemmin erityisesti korostettu – jos nyt ei piilotettukaan. Vasta vuonna 2008 Guggenheimin-museosta ja Kiasma-kokoelmasta kootun Full House -näyttelyn yhteydessä teoksista alettiin jälleen puhua Kouri-kokoelmana. Ilmeisesti tuossa pisteessä oli saavutettu kylliksi etäisyyttä edelliseen lamaan tai tuulet olivat muuten suotuisat muutokselle.
Vielä ei ole selvää, mitä Detroitissa tulee tapahtumaan. Epäilemättä suuressa taloudellisessa hädässä taide ei ensinäkemältä ole kaupungin tai valtion ”ydintoimintaa”. Mutta kuten selvästi Helsingissäkin ajatellaan, taiteessa voi piillä arvaamatonta voimaa. Monen kulttuuri-ihmisen toiveena on, että Detroitissa taidetta käytettäisiin kaupungin pelastamiseen ilman, että sitä tarvitsee myydä pois. Tämän näkemyksen mukaan taidetta ei kannata ”realisoida” huutokaupassa, vaan käyttää sitä uuden imagon luomiseen. Jotkut kuiskivat kaupungista uutena Portlandina tai Brooklynina.
Linkit:
Charles Saatchi: the hideousness of the art world, The Guardian, 2.12.2011