30.11. Petra Minn
Ehkä puhumme samasta näyttelyssä yksilöä kunnioitetaan kyllä, mutta samalla etsitään yhtäläisyyksiä, yhteisiä puheenaiheita ja käsitteitä.
Kiasmassa esillä oleva näyttely Dias & Riedweg: Ehkä puhumme samasta viittaa jo otsikollaan suuntaan, johon liian harva nykytaiteilija on uskaltanut katsoa: itsestä poispäin kohti yhteisyyttä. Kenties se, että kaikki teokset ovat syntyneet brasilialais-sveitsiläisen taiteilijaparin yhteistyönä, selittää osittain näyttelyn epäindividualistista luonnetta.
Yksilöä kunnioitetaan kyllä, mutta samalla etsitään yhtäläisyyksiä, yhteisiä puheenaiheita ja käsitteitä. Katsojan huomio vapautuu taiteilijan egosta ja siirtyy tarkastelemaan itse teoksia ja niitä ympäröivää todellisuutta.
Mauricio Dias ja Walter Riedweg tuntuvat ohjaavan katsetta kohti sitä, mikä yhteiskunnassa ja yksilössä on kätkettyä. Välillä on katsottava lähempää kuin haluaisikaan tai kuunneltava sitä, mistä yleensä vaietaan. Ensimmäisenä vastaantuleva teos on video-ja esineinstallaatio ’Nimesi huulillan’. Kahdella videoscreenillä tuntemattomat ihmiset kuiskivat katsojalle menneiden rakastajiensa nimiä.
Joistakin kuiskaajista on näkyvillä vain valtavat huulet, toisista niska tai suljetut silmät. Heidän henkilöllisyytensä on kätketty, mutta katsojalle jää osittain kiusallinen tunnelma toisen yksityisyyteen tunkeutumisesta. Tätä korostavat myös samoilta ihmisiltä kerätyt ja pyykkinaruille ripustetut liinavaatteet, joiden lomasta on kuljettava seuraavaan näyttelyhuoneeseen.
Lakanat eivät ole neitseellisen valkoisia tai snobistisia satiiniunelmia. Niissä on maattu, niitä on tahrittu ja niistä on varmasti yritetty pestä useampienkin rakastajien jälkiä.
Ensimmäinen teos luo rakennetta koko näyttelyn katsomiselle. Päällimmäisenä on tuskallisen tarkka pinta, rakastettujen ihohuokoset ja partakarvat, videoäänen läheisyys kuin omaan korvaan kuiskattuna. Niiden takaa löytyvät muistojen ja menneisyyden kerrostumat, lakanoiden laskostumat, joiden takaa paljastuu lähes klassinen freudilainen alitajunta: kätketty seksuaalisuus.
Diasin ja Riedwegin tapauksessa ei tosin ole kyse pelkästää yksilön seksuaalisista patoutumista, vaan myös yhteiskunnallisella tasolla toimivista tabuista – homoseksuaalisuudesta ja prostituutiosta. Teoksessa ’Suurin sallittu ahneus’ taiteilijat ovat dokumentoineet tekstinä ja videohaastatteluina barcelonalaisten miesprostituoitujen kokemuksia.
Miehet kertovat elämästään yksityiskohtaisesti, mutta heidän omat kasvonsa on peitetty, taiteilijoiden kasvoja muistuttavien kuminaamioiden taakse. Taiteilijan keskustelu kuminaamaisen itsensä kanssa luo haastattelutilanteisiin sisäisen dialogin vaikutelman. Taiteilija kohtaa homouden (tai homoutensa) kasvotusten ja tuomitsematta.
Näyttely antaa ymmärtää taiteilijaparin tekevän töitään sosiaalisena projektina. Monet työt on tehty yhteistyössä jonkin syrjityn tai kätketyn ihmisryhmän kanssa, joille taiteilijat ovat haluneet antaa äänen toivoen, että osaisivat puhua samasta asiasta.
Prostituoitujen lisäksi ääneen pääsevät muun muassa Rio de Janeiron katulapset ja näkövammaiset. Teoksissa ihmiset saavat äänensä kuuluville, mutta samalla yksilöllisyys piiloutuu taiteilijan kuminaamarin taakse – sen voi tulkita pelkkänä ihmisyytenä. Teokset vaativat katsojalta uudenlaista vastuuntuntoisuutta.
Sokeille omistetussa näyttelyhuoneessa (’Kaunista on myös näkymätön’) on esillä sokeiden karttoja sisältävä laatikosto, joka sallii museokävijänkin tutustua vieraan maaston topografiaan sormenpäillään. Jos kävijä on juuttunut perinteiseen visuaaliseen hahmotustapaansa, ajautuu hän vain tuijottamaan sokean tyhjiä silmiä näkemättä itsekään mitään. Karttojenkin tunnustelu voinee helposti ajautua pelkäksi elämyshakuiseksi ”blindtrippailuksi”.
Vierautta on aina vaikeaa ottaa vastaan. Länsimaiselle ihmiselle islamilainen kulttuuri, jota Dias ja Riedwegkin esittelevät eräissä installaatioissaan, voi tuntua etäiseltä ja uhkaavalta. Aktuaalisen vierauden kohtaaminen ja sen aikaan saama shokkikokemus on esillä videoinstallaatiossa ’Tämä ei ole Egypti’.
Siinä turistin kokemus vieraasta maasta on hajotettu kolmeen fragmenttiin, joissa kuvat liikkuvat levottomasti ja tarttuvat välillä epäolennaisuuksiinkin katseen etsiessä tuttua kohdetta.
Teos voidaan ymmärtää surrealistisena kokemuksena, jossa ympäristö näyttäytyy tarkkana ja todellisena, mutta tuskallisen käsittämättömänä. Pyramidit, nuo egyptiläisyyden ikonitkin, ovat videolla kääntyneet lohduttomasti ylösalaisin. Myös toisen kulttuurin ihmiset voidaan hahmottaa lähes esineympäristönä, ainoastaan ruumiillisina, tai tavoiltaan vieraina ja käsittämättöminä kuin villieläimet. Diasin ja Riedwegin työt tuntuvat toisaalta problematisoivan tätä ilmiötä, toisaalta etsivän jotain yhteistä ihmisten väliltä.
Eräs koko ihmiskunnalle yhteinen vieraus sisältyy videoinstallaatioon ’Kaikki venetsialaisia’. Installaatiossa venetsialaisia ihmisiä on kuvattu vaihtamassa vaatteita, minkä jälkeen kukin kertoo kuvitelmansa omasta kuolemastaan. Taiteilijat itse kertovat teoksen kuvaavan Venetsian myyttisyyttä sekä sen ihmisten altistumista näyttelemään osansa vajoavan kaupungin draamassa.
Teoksen voi yhdistää myös heideggerilaiseen kuvaan ihmisestä kuolemaa kohti elävänä olentona. Miten voi elää, kun tietää joskus kuolevansa? Ihminen on jatkuvasti edellä nykyhetkeä, eläväkin ihminen hahmottelee jo kuolemaansa. Venetsia on ihmiselämälle analoginen kaupunki siinä mielessä, että se jatkuvasti elää kohti tuhoansa tietoisena siitä.
Installaatiossa osa kuvattavista tuntuu voittavan kuoleman ahdistuksen kuvittelemalla itselleen jonkinlaisen unelmakuoleman, mahdollisimman nopean ja kivuttoman elämän katkeamisen. Kuoleman vierautta ei voida koskaan täysin demystifioida taiteessa tai mielikuvituksessa.
Paradoksaalisesti juuri kuoleman vieraus tuo sen niin lähelle elämismaailmaamme, kuolema jää ainoaksi varmuudeksi tulevaisuudessa ja ainoaksi universaaliksi varmuudeksi toisista ihmisistä – jos meillä kaikilla on jotain yhteistä keskenämme, niin se on kuolevaisuus.