Lähimenneisyyden vuosikymmenille annetaan mieluusti leimoja. 1930-luku muistetaan Suomessa Lapuan liikkeestä, 1940-luku sota-ajasta, 1950-luku jälleenrakennuksesta, 1960-luku kulttuuriradikalismista, 1970-luku suomettumisesta ja taistolaisuudesta, 1980-luku kasinotaloudesta, 1990-luku lamasta ja 2000-luku… Niin, mistä? Nykyhetki on melkein kuin huulillamme, mutta ihan vielä sitä ei saada sanotuksi. Epäilemättä 2000-luvun aikakin pian tulee.
Mennyt aika on helppoa pelkistää avainsanoiksi. Lehdet, kirjallisuus ja televisio tarjoavat suuria kertomuksia: jokainenhan muistaa 1950-luvun alun Helsingin olympialaisista ja vuoden 1975 Kekkosen isännöimästä ETYK-kokouksesta. Tuntuu siltä kuin yksinkertaisten tunnusten avulla haettaisiin yhteisiä kokemuksia riippumatta siitä, onko muistelija itse elänyt puheena olevalla vuosikymmenellä. Näin muistot jollakin tavalla viedään yksiin kansiin. Niistä tulee yleisiä, virallisia muisteluksia.
YLE Teema on esittänyt syksyn mittaan muistelmasarjaa 80-luku: Minä olen muistanut. Kim Lönnholmin menestyskappaleen mukaan nimetyn sarjan ideana on tiivistää koko kymmenen vuoden ajanjakso helposti sulaviksi kuviksi: jupeiksi, neonväreiksi, Commodore 64 -kotitietokoneiksi, Keke Rosbergiksi, Matti Nykäseksi – ja ennen kaikkea olkatoppauksiksi. Sarjan muotia käsittelevän puolituntisen aikana olkatoppaukset mainittiin lukemattomat kerrat. Purjehduskengät huomioitiin ehkä ohimennen.
Muistan itsekin 80-luvun. Olin tuolloin koulussa. Ensimmäisenä mieleeni ei kuitenkaan tule rahamarkkinoiden vapautuminen tai olkatoppaukset, eivät mintunvihreät verkkarit, untuvatakit tai Husky-pipot, joita niitäkin harrastettiin 80-luvun puolessa välissä, eivät edes vaihtoehtoliikkeet, Jumalan teatteri tai Sonja O. 80-luvun alkuvuodet sen sijaan olivat suoraa jatkoa 70-luvulle, eikä useita vuosikymmenen ”tyypillisiä” ilmiöitä ollut vielä edes nähty. Itselleni muistuvat mieleen huomattavasti henkilökohtaisemmat kokemukset, joihin neonvärisillä asusteilla tai mäkihypyn olympiamitalisteilla ei ollut osuutta.
Oman muistini madeleine-leivokset ovat tavallaan irrationaalisia, vailla yleistä todistusvoimaa. Ne tuovat mieleen asioita, joiden merkitykset tuskin avautuvat kenellekään muulle. Ei tietenkään voida väittää, että Keke, talouspolitiikka ja muodin historian mauttomimmiksi julistetut toppausratkaisut olisivat fiktiota. Ongelma on, että ne ovat nykyään jo elämää suurempia 80-luvun ilmentymiä. Viralliset tunnukset ovat miltei myyttejä ja siten ne esitetään herkästi todellisempina kuin todellisuus itse. Tästä ideologioiden voimasta luoda totuuksia on kirjoittanut esimerkiksi Roland Barthes teoksessa Mytologioita.
Minä olen muistanut -ohjelman tapainen yhteisten nimittäjien luetteleminen on taatusti helppo tie kartoittaa mennyttä. Kun kerrataan kaikkien tuntemia, kliseisiä muistelmia, puhuvatko haastateltavat silloin omista kokemuksistaan? Vai tyytyvätkö he toistamaan tunnusmerkillisiä mielikuvia, jotka ”kaikki” jo tietävät ja joista ovat samaa mieltä? Viime aikojen suomalainen historiantutkimus on keskittynyt ennen muuta kuvien kaatamiseen – esimerkiksi kansalaissodan ja suomettumisen suhteen. Spektaakkelimaisille totuuksille on haluttu etsiä vaihtoehtoja. Jälkikäteen luoduista käsityksistä on pyritty irtautumaan ja hakeutumaan alueille, joilla muistot eivät olisi kovettuneet seisahtuneiksi yleistyksiksi.
Kiinnostavaa missä tahansa muisteluissa olisi pohtia unhoon jääneitä asioita: pieniä ja henkilökohtaisia seikkoja, epävirallisia yksityiskohtia, ohimeneviä hetkiä. Mielenkiintoa on muistoilla, jotka antavat äänen elämälle tässä ja nyt. Filosofi Martin Heideggerin mukaan ihminen itse antaa ajan; aikaa ei ole olemassa ennen kuin joku on paikalla, omakohtaisesti ja hetkessä. 80-luku ei ole tästä poikkeus, eivät muutkaan ajanjaksot. Tulisiko niistä todenmakuisia vasta, kun ne muistettaisiin jostakin muusta kuin mistä ne muistetaan?
Televisiossa legenda elää – oli se sitten kiekkolegenda, näyttelijälegenda tai muu sankarihahmo. Tässä suhteessa television kulttuuriohjelmatkaan eivät tunnu paljon poikkeavan 7 päivää -journalismista, joka ruokkii olemassa olevia ennakkoluuloja. Kuka muistaisi yleisen sijaan ainutkertaisen? Sen sijaan, että representoidaan loppuun asti hiottuja kokonaiskuvia, voitaisiin esittää näkökulmia: kokemuksia jotka tekevät henkilökohtaisesta yhteistä.