Irmeli Hautamäki
Suurin osa täkäläisistä humanistituttavistani tekee väitöskirjaa, on tehnyt jo vuosikausia. Työ, joka on yleensä heikosti ohjattua akateemisten instituutioiden taholta, vie parhaassa produktiivisessa iässä olevilta humanisteilta ja taiteilijoilta kaikki mehut. Monesti työ jää kesken tai ääritapauksissa uuvuttaa tekijänsä loppuun. Kun väitös on saatu valmiiksi, alkaa meriittitutkimuksen teko. Pienten stipendien ja opetuskeikkojen varassa pakerretaan myyntiartikkeleita akateemisille markkinoille. Tieteelliset julkaisut eivät maksa mitään niille tarjotuista artikkeleista. Journaalit ovat kalliita ja niitä voivat hankkia vain harvat kirjastot. Uhraus tieteen alttarille tuntuu välillä kohtuuttomalta, kun tutkimus ei edes sisällöllisesti ole määrään nähden mullistavaa tai kiintoisaa. Tällä en halua ahdistaa jo muutenkin ahdistuneita väitöskirjan tekijöitä, ihmettelen vain täkäläistä löperön ankaraa systeemiä.
Peter Bürger esitti aikoinaan, että taide instituutiona muodostuu uhaksi taiteelle, koska se estää taidetta vaikuttamasta elämän käytäntöihin. En ole tästä vakuuttunut taiteessa, mutta humanistissa tieteissä ja kulttuurintutkimuksessa näkemys on osuva. Kulttuurin tutkimuksen alalla tiede institutionaalisine muotoineen on uhka. Kulttuurikritiikkiin ja keskusteluun, jossa tutkimus pääsisi aidosti vaikuttamaan elämän käytäntöihin, ei näytä olevan juuri kenelläkään mahdollisuuksia eikä aikaa.
Tuskin humanistit edes tajuavat käyttää tällaista mahdollisuutta? Innostuttuaan jostakin aiheesta he haluavat ottaa siitä perusteellisesti selvää ja tietää siitä kaiken. Tämä on oikein. Surullista on vain, että muutaman vuoden kuluttua heidän innostuksensa laantuu, he ovat yksin ja umpikujassa aiheensa kanssa. Rahat ovat lopussa, voimat myös, samoin kuin usko oman aiheen yleisempään merkitykseen, joka oli kaiken lähtökohta.
Poikkeuksen tästä säännöstä tekee esseisti Antti Nylén, joka käyttää kirjallisuustieteen asiantuntemustaan kulttuurikritiikkiin. Nylén, joka tietää kaiken Baudelairesta, soveltaa Baudelairea nykykulttuurin ilmiöiden arvioimiseen. Parhaiten Nylén onnistuu erilaisten tyylien kritiikissä, mutta yleisemmällä poliittisella tasolla Baudelairen marginaalinen ja ristiriitainen hahmo tuskin riittää kulttuurikritiikin lähtökohdaksi. Baudelaire opettaa kuitenkin, miten tärkeää on olla välillä joutilaana, tehdä havaintoja ja tarkkailla ympäristöään. Ilman vapaata flaneerausta ei kulttuurikritiikkiä synny.
Nylén-Baudelaire näyttää, miten olla ylpeästi oppositiossa. Esseisti ei kumarra akateemista instituutiota ja sen muotoja, vaikka ne tunteekin. Hänellä on rohkeutta uhmata tieteellistä formaattia, joka kuohitsee monen tutkijan sanomiset. Tieteen taakse kun voi tietysti piilottaa myös epävarmuutensa.
Venice Beach
Englanninkielisessä maailmassa akateemisen eli tutkijan koulutuksen saaneet humanistit kirjoittavat omalta alaltaan non-fiction tyylisiä kirjoja, ja akateemisesti koulutetut lukevat niitä niin innokkaasti, että kirjoilla voi jopa elää, jos ne ovat hyviä. Tässä myös kulttuurikritiikki toteutuu aidosti. Hyvin perustellut ja taustoitetut ideat ja näkemykset pääsevät vaikuttamaan elämän käytäntöihin eli lukevien ihmisten ajatteluun. On palkitsevaa nähdä, että tarkkaan mietityillä ajatuksilla ja vaivalla hankituilla tiedoilla on vastakaikua. Oikeassa olemisen ja viimeisen totuuden sanominen halu ovat taas osoituksia epävarmuudesta. Tätä ruoskaa ja valtikkaa käyttää tehokkaasti tiede instituutiona, suvaitsemattomuus on ankaraa Suomessa.
Niin että, väitöstutkimusten orjuudessa ja ikeessä elävät, vapautukaa. Jos sanottavaa on, niin sanokaa se ja osallistukaa kulttuurikeskusteluun. Siitä on hyötyä tutkimukselle tai mille tahansa hankkeelle, johon ikinä ryhdyttekään: kirjoille, joita kirjoitatte, teoksille joita valmistatte.
Foorumi on tässä avoinna ja kävijöitähän mustekalassa riittää vuorokauden jokaiselle hetkelle ja jokaiselle minuutille. Jopa palkkioita voidaan maksaa. Yhteyttä voi ottaa toimitusneuvoston jäseniin. Lähiaikoina mustekalan toimitusneuvoston muuten laajenee taas ja uusia ihmisiä tulee mukaan.