Saara Hacklin 16.7.2013
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala Tampereen taidemuseossa 25.5. – 11.8.2013
Ihmishahmoisten veistosten synnyttämät vaikutelmat ovat hätkähdyttäviä. Pöydän ääressä lysyssä istuva pitkähiuksinen nainen tuntuu hetkenä minä hyvänsä lähtevän liikkeelle. Sinistä unta hyräilevät, valkoisilla lakanoilla peitetyt ihmishahmot seuraavat varmasti, jos käännän selkäni.
Jarno Vesalan (s. 1977) teokset ovat lavastuksia, jotka imaisevat mukaansa. Muutamankin kerran katsoja voi kokea oudon ristiriitaisen tilanteen, jossa järki tolkuttaa, että kyseessä on ”vain” veistos, mutta jokin kehossa vastustaa ja epäröi uskomasta. Aivan kuin ihmishahmon läheisyys valmistaisi kohtaamaan toista elävää ihmistä ja tuntemaan empatiaa. Vesalan teokset kampeavat katsojaa paikoiltaan – vaikka pää sanoisi mitä, ruumis reagoi omalla tavallaan.
Tuore nimi ja hyvä show?
Ensi vuonna 30 vuotta täyttävä Vuoden nuori taiteilija -tapahtuma on nimenomaan tamperelainen palkinto. Erilaisten taidepalkintojen joukossa Vuoden nuoren taiteilija -tapahtuma on siitä hyväntuulinen, ettei katsojan tarvitse harmitella hävinneiden ehdokkaiden puolesta. Näyttelyssä esillä on vain voittaja. Joka vuosi raadin valinta tietysti houkuttelee miettimään sen aivoituksia. Niin nytkin. Ehkä valokuvan, maalauksen, grafiikan jälleen oli monimediaisen tekijän aika? Vai olisiko sittenkin haluttu osoittaa paikallisen taidekoulutuksen tasoa, vielä kun se on mahdollista? Voittaja kun on valmistunut Tampereen Ammattikorkeakoulusta, joka juuri keväällä kuullun tiedon mukaan on päättänyt lakkauttaa kuvataidelinjansa.
Tietämättömyyden verhoa raottaa museonjohtaja Taina Myllyharju, joka näyttelyluettelon esipuheessa paljastaa, että Vesala on itse asiassa jo vuosia sitten herättänyt työryhmän kiinnostuksen. Yksi syy palkinnon menemiseen Vesalalta sivu suun aikaisempina vuosina on liittynyt tuotantoon: ”[…] isoon museonäyttelyyn vaadittavaa teosrepertuaaria ei ollut vielä olemassa.” Yksityisnäyttely museoon vaatii taiteilijalta paljon. Tavallaan palkinto saattaakin olla ristiriidassa sen eetoksen kanssa, että palkittavana on nuori tekijä – jolla on kuitenkin jo oltava rahkeita ja tuotantoa täyttää yksi museo ja tehdä tuotannosta julkaisu. Epäilemättä tässä yksi syy siihen, että palkitut ovat aika usein lähellä nuoren taiteilijan yläikärajaa.
Kauhuestetiikasta kohtaamiseen
Vesalan palkintonäyttelyssä on runsaasti kauhuestetiikkaa ja moni kävijä varmasti innostuu muistelemaan näkemiään kauhuelokuvia. Mutta onko näyttely vain taidokasta leikkiä kauhugenrellä, aikuisten kummitusjuna taidemuseoon rakennettuna?
Ikkuna on kuvataiteessa perinteinen vertaus maalaukselle – maalaus on ikään kuin ikkuna toiseen todellisuuteen. Veistosten ja installaatioiden kanssa työskentelevän Vesalan näyttelyssä törmätään oviin ja ikkunoihin, aivan konkreettisesti. Vesalan teoksissa katsoja ei vain kurkista toiseen todellisuuteen, vaan astuu siihen sisään. Tai sitten jää kynnykselle ihmettelemään.
Ovet ja ikkunat ovat myös metaforia. Useissa teoksissa Vesala leikkii ulkopuolen ja sisäpuolen tematiikalla, oli kyse sitten konkreettisista tiloista tai sisäisistä maailmoista. Esimerkiksi Hän nukkui meidän välissämme (2012) teoksessa näyttää siltä, että nojatuolissa istuu punapaitainen tyttö. Kun teosta lähestyy, käy ilmi, että tyttö ei istukaan tuolissa, vaan nähtävänä on vain hänen kuvansa vastapäisessä televisioruudussa. Katsoja pääsee tytön kanssa samaan maailmaan, kun hänen kuvansa ilmestyy kuvaruutuun. Teoksen tyttö voi vertautua esimerkiksi kauhuelokuvista tuttuun puhumattomaan lapsihahmoon. Mutta ehkä katsoja onkin se, joka edustaa kauhua? Tuolissa istuva tyttö on näkevinään jonkun ja kääntelee kovasti päätään, nähdäkseen kuka tuolin takaa ilmestyi. Jospa teoksen taikapiirissä käykin niin, että tirkistelevästä katsojasta tulee pienen lapsen maailmaa häiritsevä mörkö.
Näyttelyssä kauhukerrosten alta nousee esiin voimakkaana tietty kohtaamattomuuden teema. Sisä- ja ulkopuolella leikkii myös Oven takana (2012), jossa katsoja kutsutaan kurkistamaan keskellä huonetta yksinään seisovan oven ovisilmästä. Tirkistysaukosta avautuu oma maailmansa, ovensisäinen todellisuus käytävän kulkijoihin, ilman, että heitä tarvitsee kohdata. Kun kumarrun tirkistämään ovisilmästä, näenkö ulkomaailmaan, vai näenkö sittenkin vain omia kuvitelmiani? Sivusta tilannetta tarkastelevan ohikulkijan mielestä voisi hyvin näyttää siltä, että ovisilmää tiiraava katsoja elää jo vahvasti omissa maailmoissaan. Kohtaamattomuus ja kysymys katsojan alttiudesta lähestyä toista, ovat selvimmin esillä Pieni etäisyys I ja II videoinstallaatiossa. Molemmat vuorovaikutteiset teokset reagoivat katsojan toimintaan. Oletko tarpeeksi kärsivällinen, saadaksesi teoksen toisen lähestymään?
Ylitodellisen yhteiskunnallisuus
Vesalan muotokieli, taidokkaasti luodut realistiset ihmishahmot, tuovat mieleen Duane Hansonin, yhdysvaltalaisen kuvanveistäjän, joka alkoi 1960-luvulla tehdä realistisia veistoksia. Hansonin ihmishahmoiset teokset olivat arkisia ja äärimmäisen realistisia ja hänen töidensä yhteydessä onkin puhuttu hyperrealismista. Valitsemalla kohteekseen tavallisia ihmisiä Hanson pyrki yhteiskunnalliseen kantaaottavuuteen. Vaikka Vesalaa yhdistää Hansoniin ihmishahmojen realistisuus, ovat teosten tunnelmat hyvin erilaisia. Vesalan töissä tavalliseen ja tuttuun liittyy aina jokin arkisen ylittävä elementti – kumma, ihon alle hiipivä tunnelma. Ehkä Vesala lähenee surrealismin, ylirealismin, henkeä pyrkimyksessään sekoittaa todellisuuden ja mielikuvituksen, unen ja valveen rajoja.
Vesalan teosten aavemaisuus synnyttää myös runsaasti assosiaatioita joukkoon keskenään erilaisia kotimaisia nykytaiteilijoita. Aivan katsojan iholle tuleva teokset, jotka tuntuvat heräävän henkiin hetkenä minä hyvänsä, palauttavat mieleen Hans Rosenströmin taidokkaasti rakennetut ääniteokset, joiden kokija voi lähes tuntea toisen ihmisen läsnäolon. Vastaavasti Vesalan teosten lapsihahmoista – esim. Tiikeri (2008) tai Hän nukkui meidän välissämme – tulee mieleen esimerkiksi Santeri Tuorin varhaisemmat teokset. Uutta teknologiaa hyödyntävät, interaktiiviset teokset, kuten Ennen aamupalaa (2013) saavat ajattelemaan Hanna Haaslahden vuorovaikutteisia teoksia, jotka hyödynsivät katsojan varjoa. Teosten melankolinen ja samalla sadunomainen tunnelma muistuttaa myös muutaman vuoden takaisesta Vuoden nuori taiteilija -palkitun Anna Tuorin maalauksia.
Mutta palataan vielä Hansoniin. Sillä muotokielen lisäksi Hanson ja Vesalan välillä on myös toinen yhteys: yhteiskunnallisuus. Vesalan teokset ajatuksia kyvystämme kohdata toinen, hyväksyä erilaisuutta ja sietää epävarmuutta. Lohduttomana nurkassa itkevä hahmo – Itku pitkästä ilosta (2005) – tai jatkuvasti hissiä odottava vanha rouva – Tänne (2009) – molemmat poimivat aiheekseen periaatteessa tuttuja asioita. Teoksissa kuitenkin on kuitenkin aavemainen ja epämukavan tunnelma. Pitäisikö tehdä jotain?
Tampereen taidemuseon alakerrassa toimii myös Muumilaakso. Äkkiseltään Vesalan kauhuelokuvien kuvastosta lainaava näyttely saattaa vaikuttaa kovin kaukaiselta Muumien satumaailmasta. Mutta tarkemmin ajateltuna mörkö, haisuli ja näkymätön tyttö asettuvatkin samaan jatkumoon Vesalan näkymättömien tyttöjen, hissiä loputtomiin odottavan mummon ja ovisilmässä elävien naapurien kanssa.