Päivi Mehtonen: Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus. Poesia 2022, 209 s. Kansi: Tommi Musturi
Abstrakti voi olla esimerkiksi maalaus tai ajatus. Maalauksen kohdalla abstraktisuus on ainakin mielikuvissa merkki moderniudesta tai ei-perinteisyydestä, ajatuksen tai ajattelun kohdalla merkki epäselvyydestä, utuisuudesta. Abstraktilla on kahdet kasvot. Yhdet katsovat tulevaisuuteen – ajattelun tapauksessa on lupa odottaa parempaa, selvempää ja konkreettisempaa (esimerkiksi Marxin Grundrissen johdannossa noustaan abstraktista konkreettiseen ). Toiset kasvot katsovat menneisyyteen; taide on jo jossain muualla.
Päivi Mehtosen tuore teos Abstraktin kirjallisuuden loisto ja kurjuus (jatkossa Loisto ja kurjuus) muistuttaa, että abstraktisuus on myös kirjallisuudelle kuuluva käsite, kirjallisuuden määre. Mehtonen kirjoittaa: ”Vaikka ajatus voi tuntua ristiriitaiselta, abstraktio oli varsin konkreettinen idea ja keinovaranto, jota testattiin ja kehiteltiin elävässä kirjallisuudessa 1900-luvun kolmella vuosikymmenellä” (s. 9–10). Ymmärrän, että tämä tarkoittaa nimenomaan vuosisadan kolmea ensimmäistä vuosikymmentä. Huomio tässä kiinnittyy kuitenkin muotoiluun ”elävä kirjallisuus”. Se tarkoittanee taidetta, jota kaiken aikaa tuotetaan ja kulutetaan, jota kehitetään ja joka kehittyy. Se tuntuu myös vihjaavan päinvastaisesta mahdollisuudesta: elävä voi kuolla ja kuolee. Niinpä maailmalla oli kirjallisuuden varalle jotain sellaista, joka syrjäytti abstraktisuuden.
Rima on joka tapauksessa korkealla: Loiston ja kurjuuden tavoitteena on selvittää sekä ideaa että keinovarantoa (edellisen selvittely on vaativan tavoitteen vaativin osa), ja tuoda ne lukijan nähtäviksi. Jos hetken kuvittelee, että on olemassa sellainen asia kuin ”yleinen tietoisuus”, huomaa, miten tuntemattomia kirjassa esitellyt perinteet, nimet ja ajatukset tässä yleisessä tietoisuudessa ovat. Mehtosen teoksella on sivistyksellinen tehtävä ja tilaus.
Jos edelleen kuvittelee, että on ollut olemassa sellainen entiteetti kuin ”lukeva yleisö” – yhtenä massana massojen aikakauden alussa – huomaa, että sen makuun abstrakti kirjallisuus on aina ollut hiukan liian abstraktia. Tämä perinne jatkuu. Enemmän on käsiä, joissa Carl Einsteinin (1885–1940), Fritz Mauthnerin (1849–1923) tai Hugo Ballin (1886–1927) teokset eivät kulu kuin käsiä, joissa ne kuluvat. Ball on toki nimenä tunnettu dadaismin teoreetikkona. Esitellyistä pioneereista Wassily Kandinsky (1866–1944) on kuuluisa kuvataiteilijana, mutta kirjallisuuden teoreetikkona tuntematon. Hänet toki erottaa monista muista Loistossa ja kurjuudessa käsitellyistä henkilöistä se, että keskeinen teos Taiteen henkisestä sisällöstä on luettavissa käännöksenäkin (suom. Marjut Kumela).
Käytännössä Loiston ja kurjuden käsittelemä aineisto rajautuu proosaan, saksalaiseen kulttuuripiiriin ja sitten myöhemmältä osaltaan anglosaksiseen. Aikarajaus käsittää 1900-luvun ensimmäisen puoliskon. Rajaaminen on tarpeen. Käsitellyt kysymykset ovat sillä tavalla monimutkaisia, että Mehtosen käyttämä sapluuna taitaa olla väljin mahdollinen. Sitä paitsi: historiallisen järjestyksen – fin de sièclen Wien, dadaistien Zϋrich, New Yorkin kokeilijat – edelle menee asioiden looginen järjestys: mimeettisen taidekäsityksen kriisi, traditionaalis -porvarillisen elämänmuodon kyseenalaistuminen ja abstrakti taide eräänä vastaus- ja selviytymisyrityksenä kriisien asettamiin haasteisiin. Loisto ja kurjuus päättyy tutkielmaan Georg Lukácsin (1885–1971) ekspressionismikritiikistä ja sen synnyttämästä kiistasta.
Ja logiikkaan verrattunahan historian kulkureitit ovat mutkittelevia kuin maalaiskoiran, kuten Georges Bataille muistuttaa.
Kaapparien matkassa
Parhaiten abstraktisuus tosiaan hahmottuu konkreettisten esimerkkien avulla. Mehtonen siteeraa Otto Flaken (1882–1963) Die Stadt des Hirns -romaanin johdantoa: ”Uusi romaani tulee mahdolliseksi abstraktion samanaikaisuuden epäporvarillisessa liitossa. Pois joutavat konkreettiset kertomukset yksi-toisensa-ja-kolmantensa-jälkeen järjestykset porvarilliset pulmat valloitetut neidot erokuvaukset ympäristöjen esittelyt maisemakuvaukset tunteet” (s. 54).
Epäporvarillisuus on avainkäsite, mutta siitä ongelmallinen, että se edellyttää porvarillisuuden. Abstrakti proosa syntyi saksalaisen superkulttuurin läpikotaisin porvarillistuneeseen maailmaan, vastareaktiona sille, mutta samalla välttämättä sen johdannaisena. Ilmiönä se kytkeytyy 1900-luvun alussa tapahtuneeseen ihmis-, moraali- ja aikakäsityksen murrokseen, josta on kirjoitettu teoksia kirjastoittain. Kysymys (suur)kaupunkitilasta ja sen joukkopsykologisesta vaikutuksesta on keskeinen; Georg Simmelin nimi ei pelkästään vilahda Loistossa ja kurjuudessa.
Abstraktisuus vaatii Wieniä, Berliiniä, Pariisia, Lontoota ja New Yorkia. Voisiko edes kuvitella agraarista ja abstraktia kirjallisuutta, vaikka abstrakti kirjallisuus maaseudulle sijoittuisikin?
Tuntuisi turhalta (ja turhauttavalta) nostaa tässä yksityiskohtaisesti esiin Mehtosen käsittelemiä teemoja, kerrata niitä. Otan esiin vain yhden olennaisen käsitteen: kaappaamisen. Mehtonen käy läpi avantgarden avaintekstejä ja toteaa: ”Mainituissa teoksissa kaapataan käyttöön sanaston ja kieliopin osia” (s. 47). Käytännössä kaappaaminen suoritetaan erilaisilla ent– ja de-prosesseilla kuten saksan kieli sallii asian elegantisti ilmaista. Carl Einstein ”vapauttaa” kielensä ”temaattisuudesta” (Entstofflichung) ja tarinasta/tarinoinnista (Entfabelung), Kandinsky peräti materiasta (Dematerialisierung). Abstraktin proosan kirjoittaminen on kumouksellista toimintaa.
Jotain oireellista on kuitenkin siinä, että Mehtosen lukuisista esimerkeistä kiinnyn eniten siihen, jossa materia on vahvasti läsnä. Puhe on lukijan mielessä välähtävistä tunneaistimuksista, joita abstrakti proosa saattaa (ei-abstraktiin proosaan verrattuna) herättää. ”Kootusti todettakoon, että tuo selvästi maaginen hetki havainnon ja sen ilmaisun välissä avautunee sittenkin helpommin konkreettisin kuin teoreettisin (abstraktein) käsittein. Marcel Duchamp antoi ‘havaittavalle viiveelle’ nimen infra-ohut (…) Infra-ohut on myös tupakansavu, jossa voi ohikiitävän hetken (tilan?) aistia toisen suun lämmön ja tuoksun” (s. 131).
Jorge Semprún (1923–2011) muisti savukkeentuoksusta Buchenwaldin vankien jakamat sätkät. Se toi hänen mieleensä veljeyden ajatuksen ja aatteen. Infra-ohut savukkeen tuoksu tuo mieleen kaupungin puiston, kesäillan, kaipauksen, eroottisuuden. Jonkin saavuttamattomissa olevan saavutettavuuden. Abstraktissa kirjallisuudessakin parasta ja kestävintä on se, että se yrittää mahdotonta.
Eläköön oppineisuus
Abstraktisuus vaatii veronsa. Loisto ja kurjuus ei ole helppo teos, ainakaan minun mielestäni (vaikka en ole ihan tottumaton lukemaan ”abstraktia” tekstiä). Se on ”haastava” kuten nykyään on sanottava. Kustantaja markkinoi sitä esseemäisenä, mutta itse asiassa teos on hyvinkin vankka tutkimus, tekijänsä tarkan määrittelyn mukaan ”käsitehistoriaan ja poetiikkaan painottuva selonteko” (s. 29). Esseemäisyyttä olisi saanut olla enemmänkin, myös kantaaottavuuden mielessä. Loisto ja kurjuus on hieman harhaanjohtava otsikko, sillä kirjassa ei arvoteta, Mehtonen ei kerro, mitkä esimerkiksi hänen käsittelemistään kymmenistä teoksista ovat ”loistavia” tai mitkä ”kurjia”.
Kriitikkona voin kyllä arvottaa: kaikille 1900-luvun ja 2000-luvun länsimaisen kirjallisuuden historiasta kiinnostuneille Loisto ja kurjuus on paitsi hyödyllistä myös välttämätöntä luettavaa. Mehtosen oppineisuus tuntuu suorastaan murskaavalta. Ja jos pitää murskautua, on parasta murskautua nimenomaan oppineisuuden alle.
Ymmärrän kyllä, että ”loisto” ja ”kurjuus” viittaavat historialliseen kehitykseen. Yli sadan vuoden takaisen loiston jälkeen seurasi abstraktin kirjallisuuden erämaavaellus. Se syrjäytyi ja syrjäytettiin 1900-luvun proosan valtavirrasta ja erityisesti se syrjäytyi ja syrjäytettiin raukoilla rajoilla. Suomen kirjallisuuteen abstrakti kirjallisuus jätti infra-ohuen jäljen.
Mutta: kun kriitikko Maaria Ylikangas arvioi Helsingin Sanomissa (6.2.2022) Laura Lindstedtin ja Sinikka Vuolan 101 tapaa tappaa aviomies -kirjaa, hän listaa samalla viime vuosien kotimaisen menetelmällisen proosan avainteoksia. Esiin nousevat Mahdollisen kirjallisuuden seuran Ihmiskokeita-kollektiiviromaani (2016), Markku Eskelisen ja Maria Matinmikon digitaalinen teos Lähes tunnistamaton mahdollisuus menettää (2018), Karri Kokon Varjofinlandia (2006) ja Retweeted (2016). Lista ei varmaankaan ole kattava.
Menetelmällisyyden suhde abstraktiin on varmasti oma erityiskysymyksensä. Siihen on turha tarttua tässä. Abstraktin proosan pioneeriaikojen kysymykset, keinot ja ideat ovat joka tapauksessa eläneet, muuttuneet ja jalostuneet ja vaikuttavat esimerkiksi suomalaisessa kirjallisuudessa tässä ja nyt. Kaikki toteutuu, kun jaksaa elää.
Loistossa ja kurjuudessa riittää siis miettimistä; erityismaininnan ansaitsee Tommi Musturin abstrakti kansi.
Teksti: Veli-Matti Huhta