Night Visions -elokuvafestivaalin avajaisteokseksi valittu Michel Francon kuudes pitkä elokuva New Order (2020) on lähtökohdaltaan rönsytön: Meksikossa vallitsee kaaos, alemmat luokat ovat käyneet väkivaltaiseen kansannousuun ja armeija ottanut vallan. Vähintään yhtä huomionarvoista kuin elokuvan ideologinen ja yhteiskunnallinen taso on sen selkeän näkemyksellinen ja toimiva toteutus.
Elokuva oli toki tarkoitus nähdä jo viime vuoden marraskuussa. Maamme viranomaisten kulttuurialaan kohdistaman kylmän mielivallan vuoksi näytös päästiin kuitenkin järjestämään vasta nyt – kolmessa Kinopalatsin salissa samanaikaisesti, jotta kaikki lipun ostaneet saatiin turvavälien päähän toisistaan. Loput festivaalista nähdään, kun armo joskus suvaitsee laskeutua kokoushuoneista keskuuteemme.
*
Useita festivaalipalkintoja keränneellä Francolla on ollut hankala suhde kotimaahansa Meksikoon, ja New Orderkin aiheutti kohun jo ennen ilmestymistään. Syynä oli elokuvan trailerissa nähtävä alkukohtaus, jossa pitkän ja vaalean rahaeliitin hääjuhliin tunkeutuu joukko väkivaltaisia, lyhyempiä ja tummempia ryöstäjiä.
Kyse ei ole siitä, etteikö Meksikossa luokkajako noudattaisi häkellyttävän selvästi jakoa mayojen ja eurooppalaisten jälkeläisiin. Oma herkkä kysymyksensä vain on, miten tätä tulisi ja kannattaisi taiteessa käsitellä.
On totta, että anonyymiltä joukolta jää puuttumaan kaikki se vähäkin inhimillisyys, jota Franco hääjuhlijoille tarjoaa. Samalla kohtausta on mahdollista tulkita esimerkiksi inhorealistisena kritiikkinä valtavirtamedialle, jonka näkymättömät näkökulmahenkilöt edustavat aina keski- ja yläluokkaa, mihin elokuvan katsoja nyt siis altistetaan eräänlaisen väärintoistamisen kautta. Tästä huolimatta en saa itseäni aivan vakuutetuksi esitystavan tarpeellisuudesta.
*
Elokuva kuitenkin käynnistyy jo ennen häitä ja tekee sen omaperäisen tarttuvasti. Ennen mainittua hääkohtausta nähdään sarja unenomaisia, assosiatiivisia otoksia, ikään kuin tulossa olisi ”vaikeampikin” art house -teos. Tämän jälkeen kaikki on kuitenkin elokuvallista kontrastia näille kuville. Brutaalin tehokas, kuin juoksumarssia etenevä realismikerronta on saumaton jatke itse tapahtumien vääjäämättömyydelle ja erityisesti vallan kouriinsa ottaneen armeijajuntan toiminnalle.
Rikkaasta hääväestä selvimmin näkökulmahenkilöksi asettuu Marianne (Naian González Norvind), ja alemmasta luokasta – siitä paremmasta, joka ei rettelöi – Mariannen perheen entinen palvelija Rolando (Eligio Meléndez). Muitakin hahmoja seurataan sen verran, että heihin ehtii jonkin verran kiintyä. Kokonaisuudessaan asetelma on silti erittäin kaukana Hollywood-pläjäyksistä, joissa päähenkilöiden ja taustahälyn suhde tapaa olla makeilevan yksioikoinen.
New Orderin maailmaa puolestaan on kuvattu nihilistiseksi, kyyniseksi ja sadistiseksi, mitä se ilman muuta on. Yllätyksekseni vastaani ei ole kuitenkaan tullut arviota, jossa olisi huomioitu, että yksi hahmoista kuolee rakkauden tähden. Vailla toivoa, mutta silti.
Kuvauksellisesti ja ohjauksellisesti Franco sijoittuu mielestäni perustellusti paikannettavissa olevaan pooliin, jonka voisi nimetä vaikka ”ehdottomiksi miesohjaajiksi”. Erityisesti mieleen nousee Michael Haneken ja Gaspar Noén teosten toteavuus. New Orderin vahvuudetkin sijoittuvat selkeimmin tälle nykyaikaiselle auteur-työskentelylle ominaiselle alueelle. Kaikki elokuvassa tietää paikkansa, mutta kokonaisuus on silti happirikas ja arvaamaton ja elää otoksesta toiseen erittäin vangitsevasti. Samassa elokuvallisen havainnon hetkessä elävät oikeastaan jatkuvasti se, mitä näkyy, ja se, minkä mieli väkisinkin itse kuvittelee. Tämän vaikutuksen hallittu tuottaminen on aivan oma taitolajinsa.
Erityismaininnan ansaitsee otos, jossa kauhuelokuvista tuttua käännettä, hanasta tulevan veden muuttumista aivan vääränväriseksi, uusiokäytetään tyylikkäästi. Huomiota kannattaa kiinnittää myös vihreän värin käyttöön, jolla on Meksikon lipussa oma merkityksensä.
*
Jos jokin New Orderissa jää selväksi, niin se, että vasta pystytetty valtajärjestelmä ei ole hetkeäkään kiinnostunut valitsemaan puolia yhteiskuntaluokkien, saati etnisten ryhmien välillä, vaan säilyttämään itsensä.
Tässä Franco jättää asetelman kiinnostavasti oskilloimaan oikeisto- ja vasemmistodiktatuurien välille. Historia esimerkiksi osoittaa, että siellä missä yhteiskunnan perustoimintoja poljettuna ylläpitämään kyllästynyt kansa nousee, ”liberaali” ja ”suvaitsevainen” yläluokka löytää aina turvan fasistien selkien takaa. Tällä tasolla New Orderin nihilismi on kuitenkin omaa sarjaansa, sillä aivan kaikki ovat sotilasjuntan koneistolle vain jauhettavaa lihaa. Toki luokasta riippuen eri syistä.
Elokuvan suomenkielisessä viestintämateriaalissa on toistunut sana ”tieteisdystopia”, mutta ei elokuvassa kyllä mitään ”tieteistä” ole – ei edes uusia digivitkuttimia, joihin insinöörikatsoja voisi tarttua paetessaan elokuvan ydintä. Alkupuolella jonkinlainen henkinen ja ohjauksellinen sukulainen voisi kyllä löytyä, vaikka Alfonso Cuarónin hienosta Ihmisen pojista (2006), mutta pian Francon elokuva jatkaa poluille, joissa vaikkapa Kambodžan, Chilen tai Espanjan lähimenneisyyksien valossa on hyvin vähän mitään spekulatiivista.
Tai Afganistanin, Myanmarin ja Pohjois-Korean nykyhetkien.