Teksti: Ville Laaksonen
Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Aaltonen
Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset (Kaski), 1893. Ateneumin taidemuseo.
Suomen Taiteilijaseura järjesti 10.12.2014 seminaarin ”Mihin taidenäyttelyitä tarvitaan?”, jossa keskusteltiin taidenäyttelyiden tulevaisuudesta. Tapahtuman oli tarkoitus toimia taidenäyttelyiden järjestäjille, kuvataiteilijoille ja median edustajille avauksena keskustelulle taidenäyttelyiden merkityksestä nykyaikana. Taidehallin johtaja Jan Försterin alkusanojen lisäksi seminaarin alustivat Miisa Pulkkinen Suomen Taiteilijaseurasta, Third Space -kollektiivin kuraattorit Ahmed Al-Nawas ja Selina Väliheikki, valokuvataiteilija
Suomen taiteilijaseuran näyttelyn otsikko “Viimeinen Taiteilijat” on provokatiivinen avaus keskustelulle. Se on hätähuuto nälkäisten taiteilijoiden runsaslukuisista suista taiteen ja kulttuurin kriisissä, johon vaikuttavat useat erilaiset poliittiset ja taloudelliset pakotteet. Toimijat ovat pakotettuja muodostamaan kantansa tilanteeseen, jossa yleisöt ja media tuntuvat olemaan valmiina hylkäämään taiteen syvät rivit. Suuret produktiot ja yhteiskunnalliset ilmiöt nousevat esiin ja samalla keskustelu siirtyy huomaamattomasti pois taiteen sisällöistä. Taiteelle tai näyttelyille ei ole käyttöä massamediassa ilman hyötynäkökohtaa.
Taiteen parissa tuntuu ainakin tällä hetkellä vallitsevan syvä uskomus siihen, että uudistuminen ja innovatiivisuus ovat välttämättömiä. Ja vaikeaahan ajatusta olisi kokonaan syrjäyttää, mutta sokealla uutuudenviehätyksellä on myös kääntöpuolensa, sillä taide ei ole vain tätä hetkeä varten. Keskustelu on tässä hetkessä, mutta ilman johtolankaa ajatus tästäkin katoaa. Elävä ja kriittinen taidekeskustelu on kaukana siitä tilannepäivitysten virrasta, jossa hashtag on minkäänlaiseen taiteen vastaanottamisen keskiössä.
Keskustelulla tulee olla todellinen foorumi, jos halutaan saavuttaa syvempiä päämääriä. Foorumin avoimuus ei ole riittävä lähtökohta, vaan keskustelun tulee olla jäsenneltyä, otsikoitua ja johdettua, jotta dialogi voi syntyä. Merkitysten syntyminen vaatii syvällistä perehtymistä ilmiöihin. Huomioarvo mediassa on välttämättömyys, minkä takia taidekritiikin vähentyminen aiheuttaa närää taiteilijoiden keskuudessa. Kysymys on arvostuksesta, jota taiteilijat odottavat saavansa vastineeksi työstään, jonka suurena motiivina toimii yhteiskunnallinen viestintä.
Verkkomediassa taiteesta kirjoittaminen on kasvava median osa-alue, mutta se tuntuu kuitenkin harvoin riittävältä huomioarvolta taiteilijoille. Tämä siitäkin huolimatta, että aktiivisia järjestäytyneitä ja yksityisiä toimijoita on liikkeellä yhä enenevissä määrin, vaikka kirjallisuuspiirien toimintaan verrattuna kuvataiteen puolella toiminta on huomattavasti pienimuotoisempaa. Kiinnostavia foorumeita keskusteluille syntyy aika ajoin myös yksittäisiin näyttelyihin liittyen, mutta osallistuminen julkiseen keskusteluun on valitettavan harvinaista. Facebook-liketys tai twitter-feed korvaa sen vaihtoehdon, että myös useassa yhteydessä verkkoartikkeleita voi kommentoida suoraan. Kommentointi siroaa erilaisiin henkilökohtaisiin pikaviestintä välineisiin, mikä tekee informaatiosta valitettavan pirstaloitunutta. Puskaradio ei yksinään toimi: some ei käy kuin niille, jotka sitä kautta nousevat uutisiksi myös valtamediaan.
Näyttely ei ole pakko, mutta se on mahdollisuus
Olisi naiivia ajatella, että näyttelyt olisivat vain taideteosten esittelemistä varten. Koosta riippumatta näyttely on mahdollisuus keskustelulle, jonka sisältö on avoinna ympäröivän maailman tulkinnalle. Biennaalien ja taiteen suurempien katsausten ensisijainen tarkoitus on toimia paikkana globaalille, kansainväliselle keskustelulle, ei taiteelle. Pienempien näyttelyiden vaikutusten piiri on lähtökohtaisesti rajatumpi, koska median kynnys tarttua niihin kompastuu siihen, että raportointi ja valmiiden tiedotteiden editointi on nopeampaa kuin oikea journalistinen työ. Lehdistötiedotteen pitäisi olla niin valmis, että siitä ei tarvitse tehdä uutista, vaan se on uutinen itsessään. Ja siinä samassa uutinen muuttuu tiedotteen “kopioksi”.
Näyttelyn ei tarvitse olla vain galleriatilaan rajautuvaa toimintaa, vaikka tämä tavallista onkin. Taidenäyttelyitä voidaan järjestää hyvin monin erilaisin tavoin, esimerkiksi kuratoituina katsauksina tai avoimeen hakuun pohjautuvina prosesseina. Jokainen näyttely on yksilöllinen prosessi, jonka toimivuus on ensisijaisesti kiinni siitä, kuinka näyttelyn toteuttavat tahot omistautuvat hankkeen kehittämiseen yksilöllisenä, luovana tekona: siis kuinka paljon taitoa ja työtä omistetaan sen sijasta, että suhtauduttaisiin niihin vain tehtävänä. Taidetta on myös ilman näyttelyitä, mutta se on erillinen keskustelunsa, sekä yksi niistä sivupoluista, johon seminaari eksyi.
Saara Hacklin ?@saarasin Dec 10
Selina Väliheikki: ”Pitääkö taidenäyttelyllä olla aina funktio?” #taiteilijat2014 (Twitter)
STS ?@taiteilijaseura Dec 10
Selina Väliheikki näyttelyistä: se tarkoittaa, että asioita asetetaan julkisen tarkastelun kohteeksi, keskustelunavaukseksi. #taiteilijat2014 (Twitter)
Teemat ja konseptit ovat rakennusainetta sille, millaisista asioista näyttelyn parissa voidaan keskustella. Niihin tarttuminen on tehtävä, johon median tulisi tarttua sen lisäksi, että nostetaan esiin näyttelyitä ja hankkeita, joiden uutisarvona toimii näkyvyys jo ennestään. Se, onko näyttely formaalisesti nykytaiteellinen, kuratoitu Kiasman mallin mukaisesti tai vanhanaikaisesti ei ole hyvän taiteen mitta, vaan se, kuinka nähdä ja kokea taidetta laajasti erilaisilla tavoilla, sekä journalistisessa mielessä tehdä näkyväksi sisältö ennen muotoa. Surullista on se journalistinen tapa, jolla taide yritetään niputtaa osaksi viihdettä ja kulttuuria, jolla käsitetään päivä päivältä viihteellisempiä elämysteollisuuden tuotoksia. Rikkautta on tehdä näkyviksi eroavaisuudet – ei yhtäläisyydet.
Muutaman vuoden takaa hyvänä esimerkkinä toimivasta foorumista taannoisten vuosien Mäntän kuvataideviikkojen kuraattorivetoiset keskustelupalstat keräsivät huomattavan määrän alan toimijoita saman pöydän äärelle. Valitettavasti tällainen ei ole nykyään kovin yleistä näyttelyiden yhteydessä, vaan niiden sijasta keskitytään seminaareihin ja ohimeneviin keskustelutilaisuuksiin, joiden jälkiraportointi ja julkinen viestintä jää usein sen pienen piirin sisään, joka paikalle on saapunut. Viestinnässä on katkos, kun keskustelunavaus ei ylitä uutiskynnystä. Kaikuja kuunnellessa ei ole monenlaisia vastauksia.
Samankaltainen ongelmanasettelu galleriakentällä muodostuu myös uudenlaisten gallerian toimintamallien kehittämiseen taidenäyttelyiden resurssien parantamiseksi. Jos keskitytään vain tuottamaan näyttelyitä jonossa ja jätetään kaikki vastuu taiteilijalle – myös taloudellisessa mielessä – onko taiteilijoilla edes mahdollista saada aikaiseksi näyttelyllään sitä, mihin he pyrkivät? Alalle tarvitaan apukäsiä; kuraattoreita ja agentteja, joilla on liikkumavaraa ja taloudellisia resursseja toimintaan. Kysymys on keskeisesti myös rahasta, mikä muodostuu taiteessa usein esteeksi sisältöön keskittymiselle.
Taiteilijavetoiset galleriat elävät kädestä suuhun erilaisten tukimuotojen keskellä, joista poikkeaminen kuulostaa mahdottomalta ja pelottavalta yhtälöltä. Jos gallerioiden toimintaa halutaan kehittää, ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin muutos! On keskityttävä nykyistä mallia pitkäaikaisempaan ja laajempaan toimintaan. Galleria ei voi olla olemassa vain näyttelyitä varten, vaan sillä on mahdollisuus toimia agentuurina, tuottajana, taiteistajana: siis asiantuntevana laaja-alaisena taiteen toimijana, joka tarjoaa uudenlaisia palveluja ja etsii uudenlaisia asiakkaita taiteilijoille.
(allekirjoittanut Puolilehden verkkoartikkelissa, 27.11.2014 ( Jos jokin ei ole rikki, miksi korjata? )
*
Tässä ollaan kasken äärellä. Raatajia rahanalaisia eivät ole vain taiteilijat, vaan myös toimittajat ja tutkijat, joiden usein talkoontyönomainen uurastus saa verenkarvaat hikikarpalot turhautumisten keskellä nousemaan niskaan, kun palkintoa työstä ei tunnu heruvan heti. Työ itsessään voi olla palkitsevaa, mutta se ei pidä nälkää loitolla. Päämääränä ei voi olla muuta kuin työn voittaminen – se että pitemmän päälle taide saa tunnustusta, sekä arvoisensa huomion, myös taloudellisessa mielessä. Taide on niin pieni osa valtion taloutta, että on käsittämätöntä kuinka riittämättömät mahdollisuudet useilla organisaatioilla on toimintansa pyörittämiseen. Resursseja esimerkiksi uudenlaisten näyttelyiden kehittämiseen tai toiminnan uudistamiseen laajemmassa mittakaavassa ei ole luonnostaan – puhumattakaan ruohonjuuritason toimijoista. Kasken poltettua maan valitus ei auta, vaan on opittava viljelemään maa versoamaan uudestaan kukoistukseen.
Mustekala on avoin foorumi ja allaoleva “lisää kommentti” on tarkoitettu juuri sitä varten, että asioita, tekstejä ja ilmiöitä voi kommentoida. Puuttuu vain rohkeus ja päättäväisyys sanoa jotain.
Kirjoittaja on kuvataiteilija, kuraattori ja kriitikko, joka toimii myös turkulaista Galleria Titanikia pyörittävän nykytaideyhdistys Arte ry:n puheenjohtajana vuoden 2015 alusta.