Kaisa El Ramlyn pitkä fiktioelokuva Pakoja ja haaveita käsittelee elämän ja kuoleman suhdetta automatkojen ja erilaisten ihmissuhteiden kautta. Elokuva jäi minulta näkemättä viime vuoden syksyn Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla mistä syystä en sivunnut sitä Mustekalaan kirjoittamassani festivaalikatsauksessa. Nähtyäni elokuvan myöhemmin kiinnitin huomiota varsinkin sen maagiseen realismiin ja symbolismiin, joihin syvennyn tässä tekstissä. El Ramlyn elokuvan lisäksi käsittelen myös Rotterdamin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla näkemiäni itävaltalaisen Georg Tillerin ja intialaisen Ramin elokuvia, joissa esiintyy niin ikään symbolistisia piirteitä.
Käsitteen ’maaginen realismi’ syntyhistoria on 1920-luvun kuvataiteessa. Ensimmäisen kerran käsite ilmenee kuvataidekriitikko Franz Rohin tekstissä Nach-Expressionismus, Magischer Realismus: Probleme der neuesten Europäischen Malerei vuonna 1925, ja aluksi siihen liitettiin monia erilaisia suuntauksia italialaisesta verismistä ja saksalaisesta uusasiallisuudesta surrealismiin.[1] Maagiseen realismiin niin kuvataideyhteyksissä kuin sen myöhemmissä usein eteläamerikkalaisten tekijöiden kirjallisissa teoksissa liittyy yhteiskuntakriittisyys. Kuvataiteessa se voi lähestyä unia, mielikuvitusta sekä esimerkiksi painovoiman poistumisen tai muuttumisen kaltaisia luonnonlakien spekulatiivisia muutoksia painottavaa fantastisesti laajennettua todellisuutta. Nämä piirteet ovat vahvasti läsnä R&A -katsauksessani mainitsemistani kotimaisissa elokuvissa erityisesti Markku Hakalan ja Mari Käen Hiidenkirnussa (2023), joka on uusista suomalaisista elokuvista kauttaaltaan maagisen realismin kyllästämä.
Hakalan ja Käen elokuva edustaa kuitenkin poikkeusta, sillä suomalaisessa elokuvassa maagiseen realismiin ja symbolismiin päin kurkotetaan harvakseltaan. Enemmän näihin piirteisiin törmää kuvataiteilijoiden videoteoksissa. Yleisesti ottaen symbolismilla on pohjoismaisissa kuvataiteissa oma traditionsa, mikä yltää Suomessa jopa kansallisen identiteetin luomisen projektiin. Eräs suomalaisen symbolismin erityispiirre oli mahtipontisten kansallisten myyttien muodostaminen kansanrunouden monimerkityksisistä hahmoista, joiden alkuperä on kuitenkin kansainvälisesti eri kulttuureissa luoduissa kertomuksissa. Esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan kuvaamassa maalauksessa Lemminkäisestä Tuonelan joella (Lemminkäisen äiti, 1897) on nähtävillä samanaikaisesti sekä Kristuksen että Osiriksen legendojen piirteitä. Kaisa El Ramlyn Pakoja ja haaveita (2023) -elokuvan inhimillisiä hahmoja ei sen sijaan tee mieli verrata jumaliin. Elokuvan symbolismi on maanläheisempää eikä joukossa ole ihmetekoihin kykeneviä sankareita. Otan vauhtia ranskalaisen kirjallisuuden symbolismista, missä määritelmän mukaan ei ollut tarkoitus esittää asioita etäännytetyssä symbolimuodossa, vaan tavoitella pikemminkin tapaa ilmaista äärimmäisiä ja poikkeuksellisia kokemuksia.[2] Tällainen kokemus voi olla esimerkiksi kuoleman läheisyys tai hallusinointi, jolloin todellisen ja fantasian ero häilyy.
Pakoja ja haaveita -elokuvan leikittelevyydestä kuoleman teeman äärellä voi tulla mieleen pikemminkin Hugo Simbergin maalausten puutarhaa hoitavien, luurankoina esitettyjen kuolemahahmojen lempeys. Vaikka en tämän enempää uuta tulkintaani mukaan taiteen esoteeristen teemojen tutkimuksen myötä mukaan tullutta uutta okkulttuurin näkökulmaa, huomaan El Ramlyn elokuvan julisteen maankamarasta irtoavan, savun lailla ylös leijailevan kiemurtelevan tien muistuttavan Simbergin alun perin exlibrikseksi kirjakauppias-ystävälle tehdyn Elämän virralla (1896) -kuvan valkokaapuisen soutajan ohjaamaan veneen mutkittelevaa kulkua. Simbergin vene on täytetty kirjoilla, teoksen esikuvana pidetyn Arnold Böcklinin Kuolleiden saari -maalausten (viisi versiota vuosien 1880–1886 välillä) veneeseen asetetusta arkusta poiketen. Ajattelen sen muistuttavan niistä hetkistä, joina kirjallisuus ja taide rikastavat elämän aikaa.
Varsinaisesti El Ramlyn elokuvan herättää ja sytyttää eloon useiden pitkän linjan näyttelijöiden näyttelijäntyö, jossa kieltä käytetään pidäkkeettömästi herkutellen – voimakasta artikulointia ja näyttämöllisiä eleitä autojen sisätilojen minimaaliseen tilaan soveltaen. Ajattelen sekä ammattilais-, että amatöörinäyttelemisen pohjimmiltaan ilmaisevan ihmisen halua olla taiteessa ja leikissä enemmän kuin vain yhden lineaarisen kohtalon ja pseudorationalistisen suppean elämän kuljettama nukke tai robotti. Teatterin, taiteen, pelit ja leikin sekä mielikuvituksen voi ymmärtää eräänlaisena tavoitettavana “paralleeliuniversumina”, mahdollisuutena osoittaa lempeyttä ja ennakkoluuloista vapautunutta suhteellisuutta itseemme ja toisiimme.
Elokuvan maantiellä henkilöitä kuljettavat Subarun lisäksi Ford Fiesta ja “vanha Mersu, Dodge Challenger, ambulanssi, avolava-Volvo ja bussi”, kuten elokuvan tuottaja Klaus Heydemann luettelee Helsingin Uutisissa ilmestyneessä elokuvan kuvauksista kertovassa artikkelissa. Sari Mällinen ja Erja Manto esittävät sisaruksia, jotka kinastelevat toisen sisaren muuttopäätöksestä kauas Kolumbiaan. Elokuvan kuluessa selviää sisaren päätöksen johtuvan sekä tämän terveydentilasta että maahan liittyvistä rakkaista muistoista. Toisessa autossa matkaava Aliisa Pulkkisen ja Dick Idmanin esittämä aviopari haluaa muistaa liikenneonnettomuudessa kuollutta tytärtä tämän kolaripaikalla. Koomikkoduo (Hannu Kivioja ja Jarkko Pajunen) saapuu keikkamatkallaan pisteeseen, missä niin lojaalisuuden kuin luottamuksenkin menettäminen on vaarassa. Ruotsalainen Anita (Ingela Olsson) on palannut Suomeen suomalaissyntyisen kumppaninsa tuhkien kanssa. Tien päällä ambulanssilla liikkuvat Lasse Karkjärven ja Robert Enckellin esittämät ensihoitajat joutuvat pohtimaan ihmiskeskeistä ammatillista tehtäväänsä kohdatessaan tiellä vakavasti haavoittuneen eläimen. Lisäksi tiellä liikkuu Erkki Saarelan suvereenilla virtuositeetilla esittämä naureskeleva ja mysteerinen liftarihahmo, jonka Subarulla ajava mies (Klaus Heydemann) poimii ensimmäisenä kyytiinsä. Elokuvassa näyttelevät myös Kaija Pakarinen ja lapinporokoira Venni. Kokoava kuva elokuvasta avataan matkan varrella näyssä eräänlaisesta tuonpuoleisesta puutarhajuhlasta, jonne tavallaan kaikki ovat menossa.
El Ramlyn ilmiasultaan pettävästi kepeän elokuvan tapahtumien sijoittaminen maantielle antaa osuvan kuvan autoarkuissaan paljon aikaansa viettävistä nykyihmisistä. Mistään Jean-Luc Godardin Weekendin (1967) autojonokohtauksen, Risto Jarvan Bensaa Suonissa (1970) -elokuvan sikakuljetusrekkakolariin päättyvän autokilpailukulttuurin kritiikin tai Ilppo Pohjolan Asphalton (1998) “moottorin teatterin” kaltaisesta, pellit ja metallit liikkeeseen saattavasta maskuliinisen yhteiskunnan madonluvuista ei kuitenkaan ole kyse. Sen sijaan elokuva tulee lähelle paljon ihmisten välistä puhetta autoissa sisältäviä iranilaisia Abbas Kiarostamin Kymmenen (2002) ja Jafar Panahin Taxi Teheran (2015) -elokuvia sekä suomalaisen Mika Ronkaisen elokuvaa Laulu koti-ikävästä (2013). Kaukaisesti mieleen tulee jopa Ryusuke Hamaguchin elokuva Drive my Car (2021), jossa päämäärätön autolla ajaminen on ollut osa päähenkilön surutyötä tämän vaimon kuoleman johdosta.
Jako taide-elokuvan ja muiden elokuvan lajien välillä ei aina ole ehdoton. Silti moni nykyelokuvista tuntuu perustuvan niin geneerisesti käsiteltyyn kerrontaan, että keinoälylläkään ei olisi siihen paljon lisättävää. El Ramlyn elokuva antaa humaanilla kepeydellään mallia siitä, kuinka raja-aidat valtavirran ja vaihtoehtoisen elokuvallisen ajattelun välillä voivat kaatua laajemmankin yleisön ymmärtävässä kerronnan piirissä. Monikielisyyttä yllättävästä suunnasta El Ramlyn elokuvaan tuo mandariinikiinaksi ajattelevan koiran sisäinen monologi sekä sen karkuretkellään syömien sienien aikaansaama hallusinatorinen unijakso, jonka stop motion -animaatiosta vastaavat Kaisa Penttilä ja Reetta Neittaanmäki.
Globaalissa katsannossa esimerkiksi intialaisessa elokuvassa eri tekemisen tavat sekoittuvat vakiintuneita genrerajoja usein ylittäen, tuoden esiin uusia muotoja ja yhdistelmiä. Rotterdamin elokuvajuhlilla ensi-iltaesityksensä saaneen intialaisen Ramin Yezhu Kadal Yezhu Malai (Seven Seas, Seven Hills, 2024) -elokuvassa seurataan tärkeän elämänopetuksen saavaa nuorta miestä (Soori) sekä junassa matkustavaa kuolematonta (Nivin Pauly), jolla on mukanaan symbolinen rotta. Elokuvan tarina viittaa off beat -henkisesti hindulaisen taruston symboliikkaan ja mytologiaan. Ramin eri aikatasoissa liikkuvassa elokuvassa etsitään siepattua naista, tärkeän musiikillisen motiivin ollessa eräs suomalainen kansanlaulu. Ohjaaja kertoo kuunnelleensa paljon itselleen tuntemattomien kielialueiden musiikkia, joiden joukosta “Niin minä neitonen sinulle laulan” jäi hänelle mieleen ja valikoitui mukaan elokuvaan. Ramin elokuvassa on kyllä toinenkin Suomi-kytkös, sillä tarinassa esiintyy naisen mukaansa ryöstävä vaaleaihoinen meri(rosvo?)kapteeni, jonka näyttelijä lopputekstien mukaan on ”Pekka”.
Suomen kieltä myyttisen hahmon laulamana kuultiin myös toisessa Rotterdamissa esitetyssä elokuvassa. Itävaltalainen Georg Tiller on toteuttanut Ingmar Bergmanin tunnetuksi tekemällä Fårön saarella kymmenen vuoden aikana kolme elokuvaa yhteistyössä saarella asuvien ihmisten kanssa. Ensimmäisessä elokuvassa Persona Beach (2011) tavataan Edward ”Eddie” Weki, saarelle asettunut sudanilaissyntyinen siirtolainen, kaksi saarella asuvaa naista (Manuela Eleonor de Gouveia ja Valériane Placier) sekä teini-ikäinen Felicia Godman. Godmanin tekemä lyhyt animaatio on kuvattu vhs-videokauden miniDV-nauhalle. Toisessa elokuvassa Overnight Flies (2016) seurataan Wekin oman videoprojektin tekemistä. Tiedämme että Bergmanin ”kuolema puhuu ruotsia” – ”döden talar svenska” – mutta viimeisimmässä Tillerin elokuvassa Godsterminal (2024) kuullaan Kuoleman (Marita Kuunari) myös laulavan – suomeksi. Elokuva on myös ensimmäinen Tillerin Fårössa tekemistä elokuvista, jossa kaikki dialogi on puhuttu ruotsiksi. Merkittävää on myös, että kaikki mainitut ensimmäisessä elokuvassa näytelleet fårölaiset ovat viimeisessä jälleen mukana, vaikkakin erilaisissa rooleissa.
Ajan kulumisen kysyminen lienee impulssi, joka on saanut Tillerin palaamaan yhä uudelleen ”Bergman-saarelle”. Aika näkyy näyttelijöiden vanhetessa, polkupyörällä tiettyjen paikkojen ohi ajamisen toistuessa ja Bergmanin elokuvasta Såsom i en spegel (Kuin kuvastimessa, 1961) tutun laivahylyn ilmestyessä näkyviin elokuvasta toiseen. Ihmisten hidas katoaminen toimijoina on ilmiselvää maiseman muovatessa heitä. Ihmisten jäljet, kuten hylyt, tulevat fragmenttimaisiksi osiksi maisemaa ja menettävät alkuperäisen inhimillisen yhteytensä. Parkinsonin taudista kärsivän Wekin hahmo pyrkii pitkittämään elämäänsä houkuttelemalla Kuoleman pelaamaan peliä kanssaan, kuten Max Sydowin esittämä ritari teki Bergmanin elokuvassa Det sjunde inseglet (Seitsemäs sinetti, 1957). Peli ei ole shakki kuten Bergmanilla vaan puinen Zande Abanga, versio monessa Afrikan maassa tunnetusta pelistä.
Tiller on elokuvantekijänä pikemminkin materialisti kuin symbolisti, mikä näkyy hänen varsin maallisessa suhtautumisessaan okkulttuurisiin teemoihin. Esimerkiksi Godsterminalissa symbolinen Kuolema-hahmo pohtii terminaalihoitoa jo itselleenkin. Odotetusti pelin voitettuaan ja täytettyään tehtävänsä Kuolema polttaa savukkeen ja hyräilee suomalaiselle katsojalle tuttua ”Tuu tuu tupakkarulla” -kehtolaulua, jonka Kuolemaa esittävä pohjoissuomalainen Kuunari on oppinut äidiltään jo lapsena. Laulu on omalla kohdallanikin kirjoittautunut niin ajalliseen kuin ruumiilliseenkin muistiin, tuoden mukanaan kollektiivisen kokemuksen määrittelemättömästä lähteestä. Suomalaisessa runolaulutraditiossa myös kehtolaulun ja kuoleman yhteydellä on Tuonelaan tuudittamisen kautta oma perinteensä Kantelettaresta Aleksis Kiveen. Tillerin elokuvien monet kohtaukset ovat saarelta löytyvää rekvisiittaa hyödyntäviä, naamiaisia muistuttavia roolileikkejä. Samaan tapaan El Ramlyn elokuvan aviopari ottaa autossa harjoittamassaan keskinäisessä leikissä kuviteltuja rooleja matkalla tyttären kuolinpaikalle.
Taiteen ja leikin, kehtolaulujen ja kertosäkeiden avulla luomme lohdullisia turvapaikkoja lineaarisuudessaan armottoman ajan keskelle.
Teksti: Kari Yli-Annala
Kuvat: Inland Film Company / Laura Mainiemi; Subobscura Films; Kansallisgalleria / Ainur Nasretdin
Viitteet
[1] Ks. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:maaginen_realismi
[2] Ks. https://koppa.jyu.fi/avoimet/taiku/kirjallisuuden_aikajana/1800-luku/ranskalainen-symbolismi