Marko Gylén 9.3.2011
Kiitos Perussuomalaisten eduskuntavaaliohjelman, nykytaiteesta puhuttiin viime viikolla kiivaasti. Jo aiemmin Guggenheim, Frame ja sieltä täältä kuuluneet älähdykset taiteen kaupallistamisen perään olivat virittäneet mehukkaita muttei aina kovin hedelmällisiä keskusteluja. Nyt poliittiset päättäjät ja muut keskusteluun osallistuneet joutuivat tarkistamaan ihan sanakirjasta asti, mitä ”postmoderni” oikein tarkoittaa. Asiantuntemattomuutta ei oikein onnistuttu peittelemään. Perussuomalaiset eroavat vain siinä, että he ovat ohjelmassaan tehneet asiantuntemattomuudesta ”tavalliseen kansaan” vetoavan hyveen.
Kuitenkin, kun huolella purkaa käsitteitä, paljastuu, että Perussuomalaiset ovat oikeastaan itse postmodernin tekotaiteellisen elitismin kannalla.
Taide-eliitti?
Perussuomalaisten vaaliohjelma perustuu pitkälti niin sanotun eliitin vastustamiseen. Onko tällaista eliittiä olemassa, varsinkaan nykytaiteen alueella? Nykytaide on usein riehuvan rankkaa metallia ja rapin kaltaista visuaalista steitmenttiä. Nykytaiteen tekijät ja katsojat ovat usein ei-akateemisia ja varsinkin ei-teoreettisia, pienituloisiakin. Missä ihmeessä tässä on eliitti?
Elitismi uhkaa nimenomaan vähentää nykytaiteen voimaa. Tästähän kiistellään parhaillaan Guggenheim-keskustelussa. Monet kokevat, että brändimuseo vain vahvistaa taiteen mieltämistä keskiluokan ylellisyysviihteeksi. Toiset taas perustelevat, että tällainen kansainvälisen taiteen väylä on joka tapauksessa lisämahdollisuus suomalaiselle nykytaiteelle.
Guggenheim-keskustelu saattaakin näyttäytyä taide-eliitin sisäisenä, turhana vääntönä. Miksi yhteiskunnan tarvitsisi haaskata siihen resursseja? Kansallammehan on jo helpommin ymmärrettävää taidetta, arvostettua ja ei-elitististä, nimittäin Perussuomalaisten suosimaa sata vuotta vanhaa. Vai onko se sittenkään tällaista?
Gallen-Kallelan häpeilemätön Akka ja kissa oli herjaava realistinen vastaus akateemiseen maalaustaiteen traditioon. Tässä traditiossa Edelfelt kuvasi Suomen kansan ruotsalais-germaanisten rotuihanteiden mukaisesti ja väheksyi ”itäisiä” tai saamelaisia piirteitä. Edelfeltin kuvissa suomalainen kansallistunne oli suomenruotsalaisen eliitin omanarvontuntoa.
Gallen-Kallela puolestaan oli kansallisromanttisissakin teoksissaan taiteellinen häirikkö. Emme vain enää näe hänen teostensa rajua oksennusta, paikallisvärejä korostavaa maalaustekniikkaa ja nietzscheläis-pakanallista uhoa, koska niitä on opeteltu ymmärtämään vuosisadan ajan. Jos näkisimme, huomaisimme samankaltaisuuden nykytaiteen erite-teoksiin.
Kirjaimellisesti ”postmoderni” tarkoittaa modernin jälkeistä aikaa, modernista irtautuneisuutta. Käsitteellä on kuitenkin mutkikas historia.
Filosofi Jean-François Lyotard puhui länsimaiden postmodernista tilanteesta 1970-luvulla. Hänen mukaansa länsimaissa on siirrytty modernin kehitysuskon jälkeiseen aikaan. Sellaiset suuret kertomukset ovat lopussa, jotka olivat aiemmin oikeuttaneet yhteiskunnan toimintaa. Seurauksena on vapautuminen moniarvoisuuteen. Tämä kuitenkin uhkaa alistua taloudellis-teknologiselle kannattavuusajattelulle. Niinpä pitääkin tunnustaa, että kun ei enää ole yhtä oikeuttamiskertomusta, oikeutus esiintyy jatkuvana haasteena, joka positiivisesti pakottaa ottamaan huomioon erityisen ja ainutkertaisen, toiset rinnakkaiset kertomukset. Tämä on postmodernin tilanteen positiivinen mieli.
Jean Baudrillardin pessimistisemmän käsityksen mukaan modernin ajan tyrehdyttyä jäljellä on vain tyhjä peli, jossa on kuitenkin yhä pelattava historiasta periytyvillä projekteilla ja merkityksillä. Koska näiden merkitysten pohja on kadonnut, on jäljellä vain itseensä viittaavia ja keskenään kilpailevia merkkejä. Näin muodostuu merkkien kulutuksen kulttuuri. Kun suuret kertomukset eivät enää takaa elämän mielekkyyttä, kaikki mielekkyydet ovat vapaasti valittavissa ostoskeskuksen hyllyiltä ja tällöin ne tuntuvat ainoilta mielekkyyden rippeiltä, mitä enää on. Mielekkyys on saatava heti, kauniisti paketoituna, mielekkyydeksi merkittynä ja mainostettuna.
Kommunikaatio ja kuvataidekin taantuvat tällöin helposti vain tyhjäksi peliksi. Historiasta periytyvät merkit, teokset ja hahmot ovat surutta lainattavissa. Taide on tyhjää nostalgista parodiaa, teokset pelkkiä taiteen mainoksia tai merkkejä. Taidehistorian käsitteistössä ”postmodernilla” tarkoitetaan usein juuri tällaista eklektistä tai anakronistista kuvalainailua, jota harrastettiin erityisesti 1960–1990-luvuilla. Suuntauksen edustajat, kuten Charles Jencks, saattavat itse käyttää sanaa myönteisessä mielessä, mutta yleensä sillä on kriittinen, kaupallisuuteen tai kulutuskulttuurin nihilistisyyteen viittaava kaiku, kuten Fredric Jamesonin kulttuurikritiikissä.
Postmoderni taide onkin siis historiassa asemansa vakiinnuttaneiden teosten lainailua, esimerkiksi Gallen-Kallelan ja Edelfeltin maalausten. Perussuomalaisten taidemaku on tässä mielessä nimenomaan postmoderni ja tekotaiteellinen.
***
On kuitenkin muunkinlaista postmodernin ajan kuvataidetta, kokeilevaa, haastavaa ja kriittistä, käsitteellistä ja epäkaupallista. Sitä voi nimittää postmodernismiksi positiivisessa mielessä. Se irtaantui modernismista niin, että se korostetusti ei pyrkinyt olemaan jonkin taiteen kehityskertomuksen huipentuma. Toisaalta, kuten Lyotard korostaa, se painotti taiteen avantgardistista haastavuutta.
Nykytaiteen haastavuus johtuu enemmän asiayhteyden vieraudesta kuin itse taiteellisten keinojen vaikeudesta. Vastaavasti moni Gallen-Kallelan symbolistisen kauden teos on ’hämärä’, jopa asiantuntijoille. Toisaalta nykytaiteen vaikeus johtuu usein siitä, että sen asiayhteys on liiankin lähellä, omissa kulutustottumuksissamme ja viihdehakuisuudessamme, niiden problematisoinnissa.
Koska nykytaiteen antina on haasteellisuus, kysymys taiteen nauttimisesta omilla tai julkisilla varoilla on alkujaankin pielessä. Ei ole kyse yksilön viihde-elämyksistä, vaan osallistumisesta yhteisöllisen mielekkyyden etsintään, asioiden ja ympäristöjen, viestinnän ja ajattelun avaamisesta ja uudelleen jäsentämisestä. Vapaudesta, joka on jotain muuta kuin eliitin tai kulutuskulttuurin vapautta.
Haasteellinen nykytaide on myös jokaisen sellaisen yhteiskunnan elinehto, joka kamppailee kansainvälisen viestintäosaamisen ja -luovuuden alueella. Se on osa nyky-yhteiskunnan perusrakennetta siinä kuin maantiet ja pellot olivat maatalousyhteiskunnan. Siksi se tarvitsee julkista tukea, koska markkinakilpailulle alistaminen suuntaisi sen pois yhteiskuntaa pitkällä tähtäimellä rakentavasta haasteellisesta tehtävästään.
***
Kriittinen postmoderni taide on usein perillä postmoderneista yhteiskuntafilosofioista. Se ikään kuin yrittää kuljettaa niiden kriittistä potentiaalia viestinnän ytimeen. Itse asiassa sekä taide että filosofia ovat historiassaan jossain määrin aina juurtuneet tähän kriittiseen potentiaaliinsa, arkisemman viestinnän ja vallitsevien ajattelutapojen kriisiyttämiseen.
Postmodernismissa (taiteessa ja filosofiassa) ei siis kyse ole siitä, että kaikki olisi suhteellista ja samantekevää, vaan siitä, että viipyillään kysymisessä. Näin nähdään mihin historialliset prosessit ovat viemässä ja voidaan suhtautua niihin kriittisesti, ratkaista toisin. Haasteellisuutensa ja kriittisyytensä vuoksi postmodernismista on kuitenkin tullut haukkumasana.
Perussuomalaisten vaaliohjelma käyttää sanaa tässä mielessä. Mutta tällöin se tulee asettuneeksi juuri valtarakenteiden, poliittisen eliitin puolelle, torjumaan kokeilevan nykytaiteen kriittistä potentiaalia. Ei ole sattumaa, että myös porvarillisista puolueista on toisinaan kuulunut vaatimuksia nykytaiteen alistamisesta markkinataloudelle.
Kriittinen postmodernin ajan taide ja filosofia pyrkivät juuri perittyjen valta-asetelmien ja eliittien haastamiseen ja suhteutuvat kriittisesti talousvetoiseen kulttuuriin ja globalismiin. Pyrkimykset ovat siis osittain yhteneviä Perussuomalaisten omikseen mainostamien kanssa. Niissä on kuitenkin perustava ero.
Postmoderni persueliitti
Eliitti merkitsee kirjaimellisesti valikoitunutta osaa jostain joukosta. Tavallisesti sillä tarkoitetaan ihmisryhmää, jolla on jonkinlainen ylivalta ja joka on tämän vallan turvin etääntynyt muusta joukosta, ”tavallisesta” kansasta.
Perussuomalaiset haluavat eliitiksi eliitin paikalle, kenties huomaamattaan. Korostamalla kansallisuusajatusta tai tavallisuuden käsitettä äänestäjäkuntaansa kokoavana tekijänä, he tekevät siitä oman valtansa alaisen. Sille annetaan vihollinen: tavallisesta poikkeava, mikä tahansa ”yhteisestä arvoperustasta poikkeava”.
Nähdäkseni populismin takana on yleistäminen ja erontekojen näennäinen ongelmattomuus. Kun tarpeeksi karkeasti yleistetään, asioista tulee, ei kovin yllättäen, selkeän tuntuisia. Ongelmalliset raja-alueet ja nyky-yhteiskunnan tosiasiallinen monimuotoisuus vain poistetaan, kielletään, eliminoidaan. Tällöin voidaan korostaa ”järkeä”, ”oikeutta”, ”rehellisyyttä”, ”asioiden oikeita nimiä” jne. Yleistäminen puhuttelee ”tavallista kansaa” tai oikeastaan konstruoi tämän.
Tällöin politiikka voi suosia kaikkea ”tavallista suomalaista”: markkinataloutta ja kulttuuria, yrittäjää ja eläkeläistä, palkansaajaa ja työtöntä. Näiden suosimisesta ei synny ristiriitoja kuin juuri noilla hämärillä raja-alueilla, joita ei yleistävän mahtipäätöksen mukaan enää ole. Ne ongelmat, joista tavallinen suomalainen ja hänen lähipiirinsä ovat kaukana, voidaan sivuuttaa ja yleistää koskemaan vain muita. Kun nykymaailma ei enää tarjoa selvää yhteisöllistä mielekkyyttä tai suurta kertomusta, sellainen tuotetaan vahvojen rajanvetojen selkeydellä. Se, mikä uhkaa tätä rajojen yksinkertaisuutta, on pahaa itsessään, eikä vain vaikeaa ja ongelmallista. Sitä sopii vastustaa ja vihatakin: on ”niitä”, jotka käyttävät hyväkseen ”meidän” järjestelmäämme, ja on ”poliittinen eliitti”, joka tekee tahallaan asioista monimutkaisempia salatakseen omat valtapyrkimyksensä.
Eduskunnan säätämien lakien tarkoitus on, paha kyllä, juuri kertoa, mitä tapahtuu monimutkaisissa rajatapauksissa, mikä niissä on yksilötasolla oikeudenmukaista ja yhteiskunnan kannalta kestävää. Se, että asiat toimivat yleensä ilman tällaisten rajatapausten pohtimista, ei kuitenkaan oikeuta karkottamaan ongelmia taivaanrannan taa, pois kansallismaisemaa häiritsemästä. Toki tämä karkottaminen antaa voimakkaan positiivisen tehtävän. Nyt todella tehdään jotain, perkele, eikä vain voivotella asioiden monimutkaisuutta loputtomiin. Nyt eristäydytään ongelmista, vaikka väkisin. Valikoidutaan ulos, elitisoidutaan, mutta joukolla – tai puolueen ytimen, eliitittömien eliitin, tyhjän eliitin, johdolla. Voisi sanoa, että eliittisyys on tässä nimenomaan postmodernin kulutuskulttuurin mukaista. Perussuomalaisten ydinjoukko on post-eliitti.
Yleistäminen kuitenkin kostautuu jossain vaiheessa, toki ensin vain joillekin, sitten kasautuen.
Postmodernissa kulutus- ja mediayhteiskunnassa puolueiden strategiat lähenevät väistämättä tyhjää valtapeliä ja myyvää retoriikkaa. Perussuomalaisten puolue ei ole tässä yksin. Se vain yrittää kieltää postmodernin maailman monimuotoisuuden ja hajanaisuuden. Eikä se tarjoa oikeastaan muuta vaihtoehtoa kuin tämän kieltämisen ja sen höysteenä nostalgisen tyhjän haikailun fiktiivistä yhtenäistä menneisyyttä ja oletettua kansallisuustunnetta kohtaan. Tämän vuoksi perussuomalaisten ohjelmakin on postmodernia tekstiperformanssia, lainailua, shokkia ja huomiontavoittelua.
____________________________________
Alaviite:
* Mainittakoon, että omissa tutkimuksissani yritän haastaa tämän vähättelevän käsityksen ja arvioida uudelleen sen, miten nämä lainailevat teokset oikeastaan toimivat historian ja toisen ihmisen äärettömyyden kohtaamisena.