23.5.2009 Silvia Hosseini
Tyylikkääseen vintage -asuun pukeutunut nainen kulkee kohtalokkaana korkean rakennuksen funktionalistisessa rappukäytävässä. Rakennuksen ikkunasta näkyy, kuinka sama nainen liikkuu mäntyjen lomitse lumisessa kansallismaisemassa. Kaksi esinettä heitetään pois, yksi löydetään ja toinen palautetaan paikalleen. Kaikkea säestää dramaattinen pianomusiikki.
Pelkkä tapahtumien kuvailu ei tee oikeutta Jenni Toikan ”Sovitus” -videoteokselle, jonka upea visuaalinen sommittelu ja kerronnan napakka rytmi muodostavat kuplivan kokonaisuuden. Teos on kertomus arkisesta rikkomuksesta: esineen pois heittämisestä
ja sovittaminen on kaikessa yksinkertaisuudessaan esineen palauttamista paikoilleen. Juju on siinä, että tekojen välinen syy-seuraussuhde ei ole kronologinen, vaan eri ajassa tapahtuvat asiat nähdään samanaikaisesti, kun henkilöhahmo liikkuu samassa kuvassa päällekkäisissä aikatasoissa.
Sovitus
Tapahtumapaikalla on ”Sovituksessa” yhtä suuri merkitys kuin sen esittämällä kertomuksella. Tarina on syntynyt paikan pohjalta, ja juoni rakentuu tilan ehdoilla. Miljöö tuo kertomukseen myös temaattisen ulottuvuuden, sillä teos on kuvattu Alvar Aallon suunnittelemassa Paimion parantolassa. Aalto uskoi ”mediciniseksi instrumentiksi” kutsumansa rakennuksen parantavaan vaikutukseen. Teoksen dramaturgisessa huippukohdassa nainen kävelee itseään vastaan eri aikatasossa ennen kuin vie esineen paikalleen. Menneisyys ja nykyhetki tapahtuvat yhtä aikaa. Siten Toikan teosta olisi myös mahdollista tulkita psykologisena terapiakertomuksena, jossa henkilö palaa menneeseen, kohtaa itsensä ja sovittaa tekemänsä virheen.
Videoteoksen värikkään dramaattinen tunnelma ja puvustus tuovat mieleen Hitchcockin elokuvat. Kaksoisroolissa esiintyvä nainen ja portaikko tapahtumapaikkana tuntuvat viittaavan erityisesti Vertigoon. Anakronia, kontrastit sekä miljöön ja esineiden käyttö viittaavat sen sijaan 40-luvun avantgarde-elokuvaan, ja Toikka mainitseekin esikuvakseen Maya Derenin. Samaan tapaan kuin Derenin teoksissa Toikan lopputyössä psykologiset merkitykset rakentuvat paikan ja esineiden kautta.
”Sovituksessa” rikotaan tyypillisen elokuvakerronnan ajallisuutta: perinteinen vaakasuora kuva mahdollistaa henkilöhahmon liikkeen ajallisen seuraamisen kuvan laidasta toiseen, mutta Toikan teoksen pystysuoraan kuvaan henkilöhahmo ilmestyy yllättäen, kuin tyhjästä. Kuva ei välttämättä fokusoidu henkilöön. Rajaus luo vaikutelman kaksiulotteisuudesta, sillä tilan syvyys hahmottuu vasta henkilöhahmon astuessa siihen.
Syvyysvaikutelman puuttuminen tekee videoteoksesta visuaalisesti kiinnostavan. Kuvasuhde, kuvaus ja leikkaus synnyttävät teokseen pysähtyneitä kuvia, jotka ovat kuin kaksiulotteisia modernistisia maalauksia. Kuvat rappukäytävästä ja kaiteista muistuttavat Theo van Doesburgin Composition -maalauksia tai Kazimir Malevitšin suprematistisia sommitelmia.
Toikka purkaa lopputyössään kuluneisiin käsitteisiin ja motiiveihin liittyvää symboliikkaa. Esimerkiksi peili, “symbolien valtias”, kuten Sabine Melchior-Bonnet määrittelee peilin historiassaan (”Kuvastin”, 1995), ei videossa ole symbolisessa käytössä. Toki peili – naishahmon kantama – viittaa hänen kaksoisrooliinsa, mutta kyseessä ei niinkään ole identiteetin tai sielun symbolinen esittäminen vaan visuaalisen kertautuvuuden vertauskuva.
Peili ei siis heijasta roolihahmon tai taiteilijan minuutta vaan kertautuvuudella ja toistuvuudella leikittelevää teosta itseään. Kun naishahmo pitelee peiliä terassilla, ei siihen heijastuvassa valossa ole kyse aurinkosymboliikasta vaan katolta putoavien vesipisaroiden välkkeen visuaalisesta toistamisesta. Peilin merkitys arkkityyppisenä objektina romuttuu myös teoksen loppuvaiheissa, jossa se muuttuu rappukäytävän kaiteen suojamuoviksi – täysin triviaaliksi ja viittauksista vapaaksi esineeksi.
Toinen merkityksen purku liittyy teoksen nimeen, joka viittaa Ian McEwanin Sovitus-romaaniin (2001) ja sen pohjalta tehtyyn elokuvaan. ”Atonement” -romaanissa on kyse niin ikään menneisyyden tekojen hyvittämisestä. Toikan videossa tapahtuva arkinen sovittaminen on kuitenkin luonteeltaan värikkään humoristista, toisin kuin McEwanin teoksessa, jonka painavia aiheita ovat sota, kuolema ja katumus. Siten Toikan teos purkaa Sovitus-nimeen liittyviä raskaita konnotaatioita. Sovitus-sana kuvaa monitulkintaisuudellaan myös teoksen maalauksellisuutta ja kerronnan rytmiä – kyse ei ole ensisijaisesti tekojen sovittamisesta, vaan sommittelusta, kompositiosta.
Teos on nähtävillä 7.6. saakka Kuvataideakatemian näyttelytilassa osoitteessa Kaikukatu 4.