6.2.2014 Hanna Ohtonen
Visuaalisen taiteen keskus Frame järjesti ensimmäisen nykytaiteen kentän ajankohtaisiin kysymyksiin keskittyvän Espresso-keskustelutilaisuuden tämän viikon tiistaina. Frame koki tärkeäksi, että muun muassa Leena Kuumolan “Mikä meni pieleen?” -artikkelin (Taide 06/13) sekä Jussi Koitelan/ Mustekalaan kirjoittaman vastauksen aiheet nostettaisiin pöydälle. Näistä aiheista ensimmäinen, kuratointi ja sen asettuminen suomalaiseen taiteen kenttään herätti kiinnostusta niin monessa alan tekijässä, että kaikki eivät mahtuneet Framen ovista sisään.
Alustajina toimineet Jussi Koitela, Anna-Kaisa Rastenberger ja Kaija Kaitavuori esittivät tärkeitä näkökulmia erilaisten taidekäsityksien positiosta, rakenteiden ja toimintatapojen hämmennyksestä sekä keskinäisten riippuvuuksien verkostosta suomalaisessa taidemaailmassa. Näitä seurasi edelleen mielenkiintoinen keskustelu, joka jalkautui useisiin, lisäselvitystä ja pohdintaa toivottavasti tulevaisuudessa saaviin juurakoihin.
Yksi näkökulma nousi kuitenkin omassa mielessäni yli muiden tärkeydessään: on turhaa jatkaa syytösten ja kuppikuntien umpikujiin johtavalla tiellä.
Jos tarkastellaan Framessa käytyä keskustelua ja sitä ympäröivää, muun muassa kulttuurin rahoituksen muutoksista johtuvaa epävarmuuden tilaa mahdollisimman laajan objektiivin läpi, on mielestäni helppoa vetää yhdistäviä viivoja kaikkien kentällä toimivien tekijöiden välille. Taistelemme samojen haasteiden ja kysymysten parissa, ja lopulta väittäisin, että myös määränpäämme on jotakuinkin jaettu – suomalaisen taiteen elinvoimaisuuden luulisi löytyvän jossain muodossa jokaisen taiteen työläisen toivelistalta.
Framessa käydyn keskustelun jälkeen jäin pohtimaan, kuinka taidekentän eripuraisuus toimii varmasti toivottuna öljynä kapitalismin rattaissa. Kukapa niitä pyörittävä haluaisi meidän yhdistyvän vaateissamme ja agendoissamme? Kinastelevan ja epäjohdonmukaisen joukon äänet on helppoa ja jopa perusteltua sivuuttaa.
En halua kuitenkaan vähätellä kenenkään tuohtumusta tai ahdistusta – taiteen työllä eläminen ei ole helpoimmasta päästä ja saa varmasti rauhallisimmankin välillä puimaan nyrkkiä. Toivoisin kuitenkin, että voisimme nähdä joukkomme kilpailijoiden sijaan Hannah Arendtin tavoin “kanssakärsijöinä”; elämässä yhdessä sitä, mikä on kritiikkimme kohteena
Mielestäni rinnakkaiselo ei vaadi yksimielisyyttä. Voimme säilyä kääntymättä toisiamme vastaan, vaikka olisimme asioista eri mieltä. Uskonkin, että solidaarinen erimielisyys on ainoa tapa päästä kehityksessä eteenpäin. Chantal Mouffe puhuu tällaisesta etenemisestä agonismina, “jännittyneenä kamppailuna”, missä kaikki osapuolet tavoittelevat vapauden ja tasa-arvon mahdollistavaa demokratiaa, mutta ovat erimieltä siitä, miten tämä saavutetaan. Toisten oikeutta kamppailuun ei kuitenkaan kyseenalaisteta – Mouffen mielestä moniäänisyyden luoma jännittyneisyys on eläväisen demokratian elinehto
Jos kovasti käännymme toisiamme vastaan tai sisäänpäin keskustellaksemme vain taidekentästä itsenäisenä yksikkönä, pelkään, että irtaannumme muusta maailmasta ja päädymme Kaija Kaitavuoren mainitseman metaforan tavoin kalaksi kuivalle maalle. Kuten Kaitavuorikin totesi, kaikki työ, myös taide ja sen parissa tapahtuva toiminta, syntyy vuorovaikutuksessa muun maailman kanssa. Framen tilaisuudessa ei – ymmärrettävistä syistä – juuri keskusteltu muusta maailmasta vaan keskityttiin taidekentän ruotimiseen. Muutosten keskellä tämä onkin tärkeää, jotta voimme toivottavasti unohtaa kuppikuntautumisen ja keskittyä puhumaan siitä, miten teemme tätä työtä yhdessä.
Mouffe kokee, että fordismista post-fordismiin siirtyessä kulttuuriteollisuus on toiminut roolimallina sille, miten työnteko on muuttunut performatiiviseksi; käsityksiä, kieltä, muistia ja tunteita käyttäväksi, materiaalittomaksi prosessiksi. Työ on sulautumassa poliittiseen aktivismiin ja intellektuelliin reflektointiin, tehden näiden väliset rajat häilyviksi. Mouffe kokee tämän kaiken kuitenkin positiivisena mahdollisuutena taiteen parissa tehtävän työn rakenteiden uusimiselle. Hän ehdottaakin, että taiteen työn tulisi keskittyä näiden muutosten synnyttämien, uusien sosiaalisten suhteiden ylläpitoon ja kehittämiseen. Näin taide ja sen työläiset voisivat vaikuttaa laajemmalla kentällä, vastustaen kapitalismin ajamaa sosiaalista mobilisointia
Taiteen parissa tehtävä työ elää maailman mukana jatkuvassa muutoksessa – tähän tuskin voimme vaikuttaa, vaikka haluaisimme. Voisimmeko kuitenkin epävakauden keskellä löytää pysyvyyden jaetusta työn kentästä? Jos koemme toimintamme alustan yhteiseksi, ei kuratoinnin, taiteilijan tai muiden taiteen työläisten roolien tarvitse välttämättä olla kiveen hakatut.
Framen ohjelmapäällikkö Taru Elfving piti tärkeänä, että kaikki määrittelisivät itselleen oman työnkuvansa ja tavoitteensa. Tästä olisi varmasti hyvä lähteä eteenpäin. Vielä kun onnistumme olemaan avoimia ja rehellisiä omista tavoitteistamme ja ideologioistamme, pystymme varmasti etenemään sekä yhteydessä muuhun maailmaan että yhtenä rintamana, vaikka tapamme toimia olisivatkin moninaiset ja häilyvät.
Viitteet ja mainitut puhujat:
Arendt, Hannah. The Human Condition. Chicago: University of Chicago Press, 1958.
Koitela, Jussi. “Taiteilija maksaa? Kuratoinnin uhka ja muut pelot.” Mustekala blogit 16.1.2014.
Kuumola, Leena. “Mikä meni pieleen? – Taiteen eteen tuli kaikenlaista toimintaa.” Taide-lehti, no 6/6, joulukuu 2013.
Mouffe, Chantal. Agonistics – Thinking the World Politically. New York: Verso, 2013.
Frame on visuaalisen taiteen keskus, joka pyrkii vahvistamaan suomalaisen visuaalisen taiteen asemaa kansainvälisen yhteistyön kautta.
Taru Eflving toimii Framen ohjelmapäällikkönä.
Jussi Koitela on vapaa kriitikko, kuraattori ja taiteilija.
Kaija Kaitavuori on kulttuurikasvattaja ja taidehistorioitsija.
Anna-Kaisa Rastenberger on Suomen Valokuvataiteen Museon intendentti ja Checkpoint Helsingin Tukiyhdistyksen hallituksen jäsen.