Kuraattorit hyvässä ja pahassa 23.1.2014

Annu Wilenus ja Anni Venäläinen 23.1.2014

Muutamia päiviä sitten Jussi Koitela kirjoitti blogissaan ”Taiteilija maksaa? Kuratoinnin uhka ja muut pelot” Suomen taidekentän toimijoiden kokemista erilaisista ongelmasykeröistä erityisesti suhteessa galleriavuokriin ja kuratoriaaliseen työhön. Hän myös pahoitteli, ettei mm. Suomen kuraattoreiden yhdistys SKY ole mitenkään pyrkinyt vaikuttamaan alalla vallitseviin järjestyksiin.

SKYn puheenjohtajana ja jäseninä me allekirjoittaneet haluaisimme tuoda esille asiaa SKYn näkökulmasta. Kuten Koitela – joka myös on SKY:n jäsen – toteaakin, vaikuttaminen näihin asioihin on kovin vaikeaa ja yhdistyksien kuten SKY vaikutusvalta on toistaiseksi ollut melko pientä. Tästä huolimatta SKY on aktiivisesti pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että kuraattorin ammattia Suomessa ymmärrettäisiin paremmin. Yhdistys on järjestänyt seminaareja, joissa on keskusteltu kuratoinnin suuntauksista ja mahdollisuuksista. Suurin tällainen tapahtuma oli Museopedagogisen yhdistyksen Pedaali ryn, SKYn, CuMMan (Aalto yliopiston maisteriohjelma Curating, Managing and Mediating Art) ja Kiasman yhteistyönä järjestetämä IAM, It’s All Mediating -konferenssi Kiasmassa toukokuun lopulla 2012. Tapahtuman tarkoituksena oli tuoda yhteen taidekasvatuksen ja kuratoinnin keskusteluja – nämä molemmat alat ovat Suomessa vielä suhteellisen nuoria. SKY osallistui IAM:iin useilla puheenvuoroilla sekä taloudellisella tuella. Myös tätä ennen on ollut monia SKYn järjestämiä seminaareja. Parhaillaan on tekeilllä erityisesti keskustelevaa kuratointia käsittelevä seminaari yhteistyönä HIAP residenssiohjelman puitteissa.

Seminaarien lisäksi SKY on kuratoinut joitakin festivaaleja/näyttelykokonaisuuksia, joiden yhteydessä on paljonkin keskusteltu taiteilijoiden rahoituksesta siinä missä näyttelytilojen soveltuvuudestakin. Tapauksissa, joissa SKY on todennut olosuhteet puutteellisiksi, yhteistyötä ei ole jatkettu. Tätä voi ajatella jaloillaan äänestämisenä – eräänlaista vaikuttamista sekin.

Kysymys, joka vaikuttamisessa on ehkä kiperin Koitelan esittämissä yhteyksissä, on Taiteen edistämiskeskus ja sen suhtautuminen kuratoriaaliseen työhön. Taikella ei ole tällä hetkellä taidetoimikunnissaan yhtäkään kuraattoria. Enemmistö on taiteilijoita. Heidän lisäkseen joukossa on muutamia kulttuuritoimittajia ja museoalan työntekijöitä. Taidetoimikuntia uudistettaessa asiasta on kuulema ollut puhetta,, mutta päätöksiin asti kuraattorit eivät päässeet. Kuraattoreille ei myöskään myönnetä apurahoja kuratoriaaliseen työhön. Ryhmänäyttelyhankkeisiin tosin voi saada apurahoja, mutta silloin hakijana on taiteilijatyöryhmä, jota kuraattori edustaa yhteyshenkilönä.

On ymmärrettävää, että taiteen apurahoista tehdään päätöksiä vertaisarvioinnilla ja että ammattiyhdistykset ehdottavat parhaaksi näkemiään henkilöitä tähän työhön. SKY on rekisteröity yhdistys joka toimii ilman jäsenmaksua ja vapaaehtoispohjalta, ei ammattijärjestö. Kuraattorit ovat varsin uusi ammattiryhmä, erityisesti siinä mielessä kuin varsinkin itsenäiset kuraattorit – siis he, joilla ei ole työsuhdetta tiettyyn instituutioon – työtään harjoittavat. Laajempien koherenttien ja kriittisten kokonaisuuksien luomisessa kuratoriaallinen työ ja tutkimus olisi kuitenkin mielestämme tukemisen arvoista.

Toinen apurahoihin liittyvä asia on taiteilijoiden galleriavuokria varten saamat apurahat. Tämä kysymys on myös Koitelan ”Taiteilija maksaa?” -blogin ytimessä. Koitela ehdottaa, että gallerioille myönnettäisiin tukea, vain jos tarjoavat tilan taiteilijalle ilmaiseksi. Gallerian näkökulmasta vanhan /olemassa olevan asetelman voi ajatella siten, että gallerian on hyvin vaikea pitää yllä näyttelyohjelmaansa – kuratoitua tai ei – kun koskaan ei tiedä saavatko taiteilijat vuokrarahat apurahoina vai eivätkö. Usein käy myös niin, että rahoitus jää saamatta ja taiteilijat joutuvat perumaan näyttelyaikansa – näin galleria joutuu häthätää etsimään muuta ohjelmaa tai toista taiteilijaa, jolla olisikin varaa. Tästä näkökulmasta ajateltuna voisi olla sekä taiteilijan että gallerian parhaaksi, jos gallerioille myönnettäisiin tarpeellinen rahoitus näyttelyohjelmaan ja taiteilijoille työskentely- ja materiaalikuluapurahoja. On tietysti eri asia, miten uusi asetelma vaikuttaisi gallerioiden myynnistä pidättämiin osuuksiin.

Gallerian tarjotessa näyttelytilan vuokratta on näyttelyn hakeminen taiteilijalle ja näyttelyä pitämään pyytäminen gallerialle huomattavasti nykyistä helpompaa. Tilanne, joka myös varmasti tukisi tarkempia ja näkemyksellisempiä kokoonpanoja näyttelyohjelmissa. Tätä iloa on saanut seurata mm. Galleri Sinnen viimeaikaisessa näyttelytoiminnassa. Sinnesähän ei ole vuokraa ja heillä on erikseen – siis galleristien lisäksi – palkattu kuraattori.

Tarkoitus ei ole väittää, että kuraattorit olisivat taivaanlahja ja ratkaisu ongelmaan kuin ongelmaan. Eivät tietenkään. Hyvin monille taidekentällä kuraattorit itsessään ovat ongelma. Tästä on, kuten Koitelakin ottaa esille, kirjoittanut mm. Leena Kuumola Taide-lehdessä (6/2013). Myös osallistavaa taidetta ja kuratointia paljon kommentoinut Claire Bishop päätyy kirjassaan Radical Museology or, What’s ’Contemporary’ in Museums of Contemporary Art? (2013) toteamaan, että parhaimmillaan hyvät kuraattorit saavat tehtyä hienoa kuratoriaalista tutkimusta museoiden kokoelmien ja nykytaiteen välille. Kuitenkin pahimmillaan, kuten Sanne Kofod Olsen tähdentää Bishopin kirjaa käsittelevässä artikkelissaan ”The Museum in the Age of the Experience Economy”, kuraattorit tulevat museon(gallerian) ja sen yleisön väliin. Kofod Olsen huomauttaa että Bishopin ihailemat museot ovat jotakuinkin mahdottomia tavalliselle yleisölle, joka nykyään haluaa pikemminkin kokea näyttelyt viihteenä kuin minään muuna. Bishop taasen tiivistää näkemyksensä uusliberaalista taiteen alistamisesta taloudelle – viihteeksi tekemisen? – toteamalla että se ei vähättele vain taiteen merkitystä, vaan humanistisia arvoja yleisesti. Kuviossa, jossa palkataan itsenäisiä kuraattoreita instituutioihin, voisi myös nähdä tietynlaista uusliberalistista ulkoistamistendenssiä: siirretään kuratoriaalinen työ kuraattoreille, jotka toivottavasti ehkäpä vielä ovat niin nälissään, että mielellään toteuttavat visioitaan korvauksetta – niin kuin niin suuri määrä taiteilijoitakin.

Kuraattorin uutta tai uudella tavalla muodostuvaa asemaa taidemaailmassa pohtii myös Zygmunt Bauman koittaessaan selvittää, miksi kuraattorit ovat nousseet viime aikoina keskustelunaiheiksi. Hänen ajatuksensa on, että taiteessa ei enää ole olemassa itsestään selviä auktoriteetteja, vaan elämme uudessa epävarmuuden tilassa, jossa kulttuurikenttä on tarvinnut uudenlaisen syntipukin. Kuraattorit ovat etulinjassa määrittelemässä arvoja ja ovat siten saaneet tämän roolin niskoilleen. Ovatko kuraattorit perkeleitä tai syntipukkeja – on joka tapauksessa varmasti parasta koko taidekentälle niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, että on sekä kuratoituja kokonaisuuksia, jotka luovat laajempia temaattisia ja kontekstuaalisia näyttelyitä ja näyttelyohjelmia sekä taiteilijavetoisia tiloja, joissa taiteilijat voivat toteuttaa taidettaan yhteyksissä tai täysin irrallaan kuratoriaalisista trendeistä juuri niin kuin parhaaksi näkevät. Ja rahoitusta molemmille tahoille.

Annu Wilenius on kuvataiteilija ja itsenäinen kuraattori
Anni Venäläinen on kuvataiteilija ja toimii museopedagogina ja kuraattorina.

Artikkelit/kirjallisuus:
Zygmunt Bauman siteerattuna artikkelissa Paul O´Neill: The Curatorial Turn: From Practice to Discourse, teoksessa Judith Rugg and Michéle Sedgwick [Ed:s]: Issues in Curating Contemporary Art and Performance, 2007.

Claire Bishop: Radical Museology or, What’s ’Contemporary’ in Museums of Contemporary Art? , 2013 lyhyesti käsiteltynä artikkelissa Sanne Kofod Olsen:
The Museum in the Age of the Experience Economy, Kunst Kritikk, 16.1.2014
kunstkritik.com

Jussi Koitela: Taiteilija maksaa? Kuratoinnin uhka ja muut pelot, Mustekala, 16.1.2014

Leena Kuumola: Mikä meni pieleen? – Taiteen eteen tuli kaikenlaista toimintaa, Taide-lehti, 6/6 2013

Linkit:
Pedaali
Sinne
Valtion Taidetoimikunnat