Teksti: Tuomas Tiainen 13.1.2015
Kuvat: Sami Aho
Sami Aho on toimelias mutta suuremmalle yleisölle hieman tuntemattomammaksi jäänyt sarjakuvan ammattilainen. Kentän reunamilla hän on kuitenkin ollut ahkera. Raumalaissyntyinen Aho (s. 1976) on ollut perustamassa nykysarjakuvayhdistys Kutikutia, tehnyt yhdistyksen julkaisen Kuti-sarjakuvatabloidia sekä osallistunut lukuisiin sarjakuva-antologioihin ja -näyttelyihin. Työkseen hän opettaa sarjakuvaa Muurlan opistossa.
Omia albumeita Aho on tehtaillut harvakseltaan. Dying (Kutikuti, 2014), ensimmäinen vuosiin, on päähenkilön silmin kuvattu mustavalkoinen mykkäsarjakuva, hitaasti hiipivä ja toimintaköyhä. Toiminnan puute ei ole varsinainen puute vaan taiten sovellettu tyylikeino. Lukijaa ei turhaan ohjata. Sanattomuus ja kerronnan löyhyys toki alistavat teoksen vahvasti lukijan tulkinnoille. Monimerkityksisen teoksen ainut sisältöön liittyvä sanallinen vihje on itse kirjan nimi, ”kuoleminen”. Se onkin väkevä premissi.
Kirja on kaunis ja eheä niin sisältönsä kuin muotonsakin puolesta. Kansien välkkyvä hopea lienee tuskin vain koreilua. Kun asian ymmärtää, folioinnin oletettu funktio värähdyttää. Etukanteen on kuvattu valtavan luolan varjoissa lepäävä tummavetinen järvi, jonka tyynen pinnan ylle on kirjoitettu albumin otsikko. Kirjaa käsissä pidellessä katsoo kannesta takaisin omakuva. Kyseessähän on peili: Muista kuolevasi. Muista eläväsi!
TYHJÄ TILA
Dyingin elämän loppumisen kuvaus on henkilökohtainen, kokijan perspektiivistä nähty sarja siirtymiä. Tapahtumat ovat vähäisiä, liikettä ei juuri ole. Tyhjästä huoneesta vaelletaan toiseen, sitten ulos pihalle puutarhaan ja kauemmas. Tunnelma on uhkaava. Vaikka puut, kukat ja aallot ovat tutunoloisia, niissä on pahaenteisyyttä ja vierautta. Aivan kuin ympäristö aavistaisi, ettei kulkija enää kuulu joukkoon.
Matka maan syliin käy valoa loistavan aukon kautta. Seesteisen alun jälkeen Aho sähköistää tunnelman manaten kiven sisässä esiin tuntemattomia voimia. Jokin rätisee sahalaitaisen väkivaltaisena heijastuen luolaston lammikoista ja kiviseinistä. Pimeästä kiitää esiin parvi vasamina kallioon lyöviä tulipalloja.
Maahan iskeneet kristallit luovat lisää muutosta staattiseen ympäristöön. Maa aukeaa. Esiin purkautuu mätimäisiä valkoisia palloja, jotka yhtyvät kivikkoon porautuneihin monitahokkaisiin. Tapahtuma on seksuaalinen, lämmin. Syntyy, näin luulen, matomaista elämää, jonka kohtalona on kadota saman tien pimeään.
Kliimaksin jälkeen kristallit sulavat ja niiden jälkeensä jättämät kuopat täyttyvät vedellä. Tyhjästä leijuu ryhmä muotoja, kuin kasviplanktonia. Pienen hetken kivimaailma tuntuu kukoistavan elämää, kunnes kaikki on ohi ja silmien edessä mykkien kivipaasien valtakunta. Lienee liian helppoa kutsua sitä hautausmaaksi.
VAIN REHUA
Dying kuljettaa ajatukseni kilometrien syvyyksiin merenpohjaan, meidän näkökulmastamme käsittämättömään paikkaan. Kuitenkin elämää on. Valtameren syvänteiden kylmyydessä ja paineessa, kuten luonnossa yleensäkin, yhden kuolema on monen juhla. Matalammalta pohjaan vajoava orgaaninen aines, herkullisimmassa tapauksessa jättimäinen valaanruho, on tärkeä tekijä syvänmeren ekosysteemeissä. Yksilön elämän päättyminen tuo ravintoa sadoille ja tuhansille ikuisen valottomuuden eliöille. Joillekin ruoka todellakin sataa taivaasta.
”Kaikki on vain rehua”, kuului Decepticon-komentaja Megatronin motto suomalaisen Transformers-lehden numerossa 6/1988. Amerikkalaisen sarjakuvakäsikirjoittajan kehittämä fiktiivisen henkilön suuhun istutettu harmiton lentävä lause jäi nuoreen mieleeni kytemään. Kaikki on vain rehua, kuuluu universaalin ekologian ainut opettelemisen arvoinen oppilause. Toisin sanoen: syöt ja tulet lopulta syödyksi osana ikuista materian kiertoa. Oman universumin keskipisteestä tulkitsen tämän olevan myös yksi Dyingin viesteistä.
Tähänkö Aho viittaa piirtämällä albumin loppuun maan tomusta nouseva naishahmon, joka puskee sisältään materiavanaa uuvuksissa ja nelinkontin? Lihalliseksikin miellettävä kohtaus – sivumennen sanoen ainut, jossa esitetään tunnistettava ihmishahmo – on staattinen, paikalleen jäätynyt. Lopulta kuljetaan ohitse ja käydään kohti valoa. Sen hiivuttua kokijan ympäröi kylmä kallio ja kaiken vaippaansa kietova pimeys. Muistat: Sinäkin olet vain rehua.
ELÄEN
Lukukokemus jättää avoimia kysymyksiä, mutta nähdäkseni kaikkeen ei tarvitse aina löytää yksiselitteistä vastausta (eivätkä ne kuitenkaan olisi niin tyydyttäviä kuin peräkkäisistä kuvista kipunoiva vapaa assosiointi). Dying saa ajattelemaan sitä, kuinka kuolemisprosessissa keho yksi toisensa jälkeen sammuttaa elintoimintoja. Sitä, kuinka häilyvästä tapahtumasta ylipäätään onkaan kyse. Ja sitä, mitä ylipäänsä on syytä pelätä.
Tuskin lienee väärin lukea albumia vain sen kuvien vuoksi ilman pyrkimystä merkitysten luomiseen. Aho on taitava piirtäjä, ja kykenee herättämään henkiin niin muhevantuoksuisen pensaiston kuin elottomat kivikotkin. Pääosin tasapaksuisella huopakynällä tehdyt kuvat hengittävät paljosta mustasta huolimatta. Kokonaisuus kansia myöten on tarkoin harkittu.
Aho lupailee albumille jatkoa jo täksi vuodeksi. Sarjakuvan nimi tulee mahdollisesti olemaan Living.
Sami Ahon tuotannosta kiinnostuneille voi suositella myös Aakkostoukka-sarjakuva-aapista (Kutikuti, 2014) sekä antologioita Specter (Kutikuti & Huuda Huuda 2012) ja Kutikuti Guide to Finland (Volta Series, 2012). Ahon sarjakuvia on myös julkaistu useissa Kuti-lehden numeroissa.
Dying
Sami Aho
kutikuti.com
64 s.