Martta Heikkilä 9.8.2018
Kartta osoittaa Mänttään
Mänttäläislähtöisen kuraattorin, galleristin ja kriitikon Veikko Halmetojan (s. 1977) kokoaman taidetapahtuman otsikko on Kartasto. Nimi antaa mahdollisuudet moneen – nykytaiteen kartoittamiseen, kävijän panemiseen taiteen kartalle, maantieteeseen ja maaston merkkeihin. Kartasto sisältää myös ajatuksen yleistyksestä: kartta abstrahoi pinnanmuodot, antaa niille yhteiset tunnusvärit, muuntaa kolmiulotteisen kaksiulotteiseksi ja tekee yksityiskohdista yleisiä merkkejä. Jään miettimään, ilmentääkö Kuvataideviikot samankaltaista laajaa, maanpinnan yläpuolelta tarkkailevaa katsetta kuin on kartantekijän suhde maisemaan. Ei ehkä niinkään; Halmetojan näyttely ei teoretisoi eikä etäännytä teoksia käsitteellisesti. Ennemminkin ne näyttävät sanottavansa lähietäisyydeltä, jolloin katsojan on keskityttävä toisistaan eroavien teosten yksityiskohtiin ja siihen, mikä on kussakin työssä merkityksellistä. Mukana on tuttuja nimiä mutta myös yllätyksiä; nykyhetken taiteen keskiarvoa tai best of -kokoelmaa ei kuraattori ole pyrkinyt hakemaan, ja näin vaikuttaakin hyvältä.
Kuvataideviikkojen Pekilo-rakennus antaa mahdollisuudet suuriin teoksiin, ja usein näyttely onkin säväyttänyt alakerran laajoilla installaatioilla ja seinät kattavilla maalauksilla. Niin myös nyt. Näyttelyn alakerran teemaksi muodostuvat paikka, matkailu ja liike, ja näihin kytkeytyvät sisääntulokerroksen suurimmat teokset.
Näyttävin teos on Aleksi Liimataisen ja Mikko Paakkosen installaatio Suomi Finland 5926 parhaalla paikalla alakerran keskilattialla. Se on pätkä rautatiekiskoja, joita ympäröivät lattialle levitetty sepeli, graffitein peitetty muuntaja, liikennemerkit ja vettyneet roskat. Kiskojen matka ei ala mistään eikä pääty minnekään, vaan pikemminkin se kiteyttää matkustamisen mahdollisuuden ja sen minimiehdot. Samaa etsii Timo Vuorikoski rautatieasemia esittävissä maalauksissaan, jotka kuuluvat Stazione di Venezia Santa Lucia -sarjaan. Vuorikoski tiivistää Italian tyhjiin asemarakennuksiin jotakin itse paikasta, paikan muistosta: tulon ja lähdön välisen ajan ja tilan. Matkalla oleminen on niin ikään aiheena Jukka Silokunnaksen valokuvakollaasissa Kilpisjärven rajapyykki, joka koostuu Suomen ja lähialueiden matkakohteita esittävistä kymppikuvista.
Aleksi Liimatainen: Vanha Sininen.
Kuva: Eetu Kevarinmäki
Ekspressiiviset, ei-esittävät maalaukset ovat näyttelyn keskipisteitä ja jopa sen vahvinta antia. Heti sisäänkäynnin jälkeen seinän peittää kaksitoista Mikko Paakkosen maalausta Wonder Buff -sarjasta. Niiden oranssit, mustat ja ruosteenruskeat sävyt ovat syntyneet spraymaalin ja öljyn levityksestä metallille. Suurta ja näyttävää skaalaa edustavat myös Ville Rädyn industriaalis-romanttiset maalaukset. Ilari Hautamäen kolmessa Morning Glory -sarjan maalauksessa luontoaiheet toistuvat, muuntuvat ja pelkistyvät niin, että lehväkuvioista ikään kuin muodostuu luonnon merkkejä teollisissa sävyissä. Niiden viereen sopivat saumattomasti Emmi Kallion neonväristä ekspressionismia edustavat maalaukset. Kiinnostavia maalauksia nähdään myös Erno Enkenbergiltä ja Riikka Ahlforsilta; Enkenbergin surrealistisen pysähtyneet hetket katsoja voi rinnastaa Ahlforsin teoksiin, joista osa on silmälle lähes pelkkää liikettä.
Riikka Ahlfors: Blue Moment.
Kuva: Mäntän kuvataideviikot
Monet Kuvataideviikkojen teoksista ovat tällä kertaa yllättävänkin pienipiirteisiä: pienoisveistokset, painettu taide ja värikynäpiirrokset ovat kaavoista poikkeavia valintoja, jos suurten näyttelyjen kaavoihin kuuluu vaikutuksen tekeminen teosten mittakaavalla. Kiinnostavaa on erityisesti taidegrafiikan menetelmien joustava käyttö. Esimerkiksi Aleksi Liimataisen teoksissa carborundum ja kuivaneula kohtaavat katujen hahmot, pilottitakkiset baarien asiakkaat ja tien pieleen rytistetyt alumiinitölkit. Muutoinkin katu- ja pop-taide ovat vahvasti edustettuina. Mieleen painuvat piirroksista etenkin Pasi Soukkalan toistoa hyödyntävät värikkäät piirrokset, joiden tahallisen lapsenomainen jälki muistuttaa aboriginaalien tapaa toistaa symboleita kuvissaan. Niiden äärellä on uskoakseni myös Pekka Väyrynen kosmisissa piirrosnäkymissään. Veistosten ja installaatioiden joukossa Hanna Keynäs on luonut Säde 1–10-teoksissaan kudinpuikkojen ja jäätelölusikoiden kaltaisesta löytömateriaalista uusia muotoja, kun taas Markus Jäntin In Memory of Grandpa pelkistää isoisän muiston värikkääseen, kuin lapsen silmin nähtyyn ja tehtyyn installaatioon.
Hanna Keynäs: Säde.
Kuva: Petteri Vehmanen
Videoteoksia on tänä vuonna muutamia. Alakerrassa nähdään Tellervo Kalleisen ja Oliver Kochta-Kalleisen interaktiivinen yhteiskunnan, yksilön muistin ja menneisyyden kohtaamista käsittelevä Tracking Dar es Salaam. Katsoja voi valita, ketä videon yhdestätoista Tansanian pääkaupungissa kuvastusta henkilöstä haluaa seurata. Teos esittää kysymyksen, kenen näkökulmasta kaupunki ja sen ihmiset hahmottuvat – yksilön vai länsimaisen tiedonvälityksen? Onko olemassa luultua useampia totuuksia? Toisella tavalla kiinnostava on Pekilon portaikkoon ripustettu Antti Laitisen Marionetti. Tyylikkäässä mustavalkoisessa teoksessa puun oksat liikkuvat, mutta eivät tuulen vaan oksiin kiinnitettyjen narujen ansiosta.
Poliittista sanomaa näyttelystä löytää useassa muodossa. Tampereen yliopiston tutkija Saara Särmän teos Alalaita muistuttaa #Metoo-kampanjasta. Särmä on tulostanut teokseen mm. itselleen ja kollegoilleen osoitettua nimetöntä vihapuhetta, jonka kielenkäyttö järkyttää – samalla teokseen kuuluvat sievät kuvat mahdollisesti tulkitsevat sitä, millaisiksi tyttöjen saatetaan odottaa kasvavan vielä nykyäänkin. Kuilu kansalaisten kirjoitusten ja yleisten ihanteiden välillä on syvä. Toinen, Särmän viereen sijoitettu feministinen teos on Emilia Kokon huumoripitoinen videoinstallaatio Turiseva Tissi, jossa Kokko esiintyy noitamaisessa asussa Turisevana Tissinä, ”filosofi Juudit Putlerin reinkarnaationa”. Särmän todentuntu rinnastuu Kokon iloitteluun, mikä kertonee siitä, että feministinen kantaaottavuus ei ole yksisilmäistä.
Helsingin Taidehallissa talvella 2018 esittäytynyt EGS on toteuttanut huoneen laajuisen poliittisen graffitikartaston. Iskevässä mustavalkoisuudessaan se toimii Mäntässäkin, jopa paremmin kuin koko Taidehallin kattavassa näyttelyssä. Maailman jakautumista ilmaisevat myös Dzamil Kamangerin helmikudonnat sarjasta Passports to Heaven and Hell. Kirjonnat esittävät toisintoja eri uskontojen pyhien kirjojen kansista. Stefan Bremerin valokuvasarja Tärkein kuva sarjasta Borderline pysäyttää poissaolon ja menetysten äärelle. Irakista, Somaliasta ja Afganistanista kotoisin olevat henkilöt esittelevät valokuvia itselleen tärkeistä henkilöistä ja tilanteista, jotka sotien vuoksi ovat kenties lopullisesti kadonneet. Samalla Bremerin sarja tuntuu kommentoivan valokuvan luonnetta: kuvattu on kuvassa läsnä katsojalle, mutta kuvaushetki on aina jo mennyttä aikaa. Politiikan ja kansallisuusaatteiden merkityksiä kiteyttävät omalla tavallaan Antti Nyyssölän ilmastointiteipistä tehdyt mustaharmaat liput. Ne eivät sellaisinaan ole minkään valtion tunnuksia, vaan ehkä viittaavat haluun luoda yhteisiä symboleita hajanaisille yhteisöille.
Ympäristöasioiden äärellä ovat Kasper Muttosen pleksistä tehty, iglun tapainen pallo Monuments of climate change, Utopia Dome sekä Hanna Keynäsin Paketoidut, vitriini täynnä kiiltävään lahjapaperiin pakattua jätettä. Se muistuttaa, että ostetussa tavarassa piilee lopulta aina tulevaisuuden roska. Samaa hallittua kaoottisuutta on Teemu Korpelan installaatiossa Deposition 2. Siinä maalauskankaat on nimen mukaisesti nostettu ristiltä, toisin sanoen irrotettu kiilapuistaan. Tulos on täyden huoneen verran maalattua kangasjätettä.
Ajankohtaista poliittisuutta edustavat Kaj Stenvallin Vladimir Putinia ja Donald Trumpia kuvaavat maalaukset. Ankanpäät ovat vaihtuneet suurvaltapoliitikkojen hahmoihin, joiden surkuhupaisuus eri rooleissa ei jätä tulkinnan varaa.
Antti Laitinen: Marionette.
Still-kuva teoksesta.
Kanan evoluutio – Koen Vanmechelen ja globaali rodunjalostus
Läpikotaisin poliittinen on myös Serlachiuksen taidemuseo Göstassa belgialaisen Koen Vanmechelenin (s. 1965) näyttely Kyse on ajasta. Timo Valjakan kuratoiman näyttelyn keskipisteinä ovat kana ja muna; lienee siis ajan kysymys, kumpi tulee ensin. Eläinaiheet toistuvat sekä sisätilan teoksissa – installaatioissa, veistoksissa, valokuvissa ja maalauksissa – että ulkotilassa, jossa nähdään munaveistosten lisäksi eläviä kanoja ja sikoja.
Vanmechelenin monitasoisissa teoksissa politiikan kohtaavat etiikka ja estetiikka. Kiinnostavaa on Vanmechelenin halu näyttää sen enempää väittämättä, miten ihminen manipuloi luontoa ja hyötyy siitä. Hänen teoksissaan luonnonoliot joutuvat prosessien kohteiksi, joissa ihmisen tekniikka ei pelkästään täydennä luontoa vaan myös muuttaa ja yksipuolistaa sitä. Manipuloinnilla on luonnollisesti omat seurauksensa sekä käytännöllisellä että metaforisella tasolla, ja nämä seuraukset taiteilija tuo katsojan eteen. Teoksessa Cosmopolitan Chicken Project (1999–2018) taiteilijan kunnianhimoinen pyrkimys on risteyttää eri maista peräisin olevat, geneettisesti toisistaan eroavat kanarodut keskenään ja näin tavallaan palauttaa kana omaan lähtökohtaansa niin, että syntyisi alkuperäisen kaltaisia, entistä sitkeämpiä ja terveempiä kanarotuja. Teoksessa 22 sukupolvea täytettyjä kanayksilöitä seisoo valtavan, seinän peittävän vitriinin takana. Voi ajatella, että Vanmechelen etsii sitä, mikä muodostaa kanan perimmäisen ”olemuksen”, toisin sanoen ominaisuudet, jotka tekevät kanasta kanan. Samalla risteytykset saavat kanoista esiin uusia piirteitä, kun väistyvät geneettiset ominaisuudet, sekä suotuisat että ei-toivotut, tulevat näkyviin. Projektissa luonnonvalintaa muokataan teknologian keinoin. Tällöin käy ilmi, että varsin persoonalliset, monenväriset eläimet alkavat prosessin edetessä muistuttaa toisiaan yhä enemmän. Saattaa siis olla, että jos hanketta jatkettaessa syntyy lopulta vain yksi yhdenmukainen maailmanlaajuinen rotu, ”kosmopoliittinen kana”. Teos näyttää kuin metaforalta globalisaatiosta, joka kehityksen nimissä muuttaa paikallisuuden merkitystä tarjoamalla kaikkialla yhtä ja samaa maailmanlaajuista tuotetta.
It’s About Time – Kyse on ajasta.
Kuva: Sampo Linkoneva
Kyse on ajasta -näyttelyssä Cosmopolitan Chicken on avainteos, jonka valossa myös muut teokset on helppo nähdä. Samaa jalostusteemaa toistaa kasveista koostuva Awakener / Lifebank -installaatio. Visuaalisesti vaikuttavia ovat varsinkin suurikokoiset teokset kuten Genetic Memory, jonka lintuhahmoilla on riikinkukon höyhenpeite, ruumis lasista ja pään tilalla keraaminen kallo. Lattialle ympyrän muotoon asetetut kuolemanlinnut saavat pohtimaan tuloksia, joita seuraa ihmisen halusta muokata luontoa. Hirviömäisten sekasikiöiden teemaa ilmentävät Menace-video, Domesticated Giant -veistosinstallaatio lasisine kananpoikineen ja neljä Medusa-rintakuvaa. Kaikissa niissä tulee esiin kaksijakoisuus: ihmisen ja eläimen tuleminen yhteen jalostustoimin voi tuottaa sekä hyvää että pahaa. Muuttuessaan ihmisen tahdon mukaisesti eläin kuin inhimillistyy, mutta myös ihminen saattaa muokkaushalussaan muuttua eläimen kaltaiseksi, kuten Vanmechelen vihjaa pukeutuessaan videossa kanaturkkiin. Breaking the Cage -installaatiossa vuorostaan on suljettu häkkiin valtava muna. Vankilan kaltainen kehikko tuo munalle turvaa, mutta samalla eristää sen maailmasta. Vanmechelenin kokonaisuudessa todellisuuden monimerkityksisyys, ihmisen vastuu havaita luonnon perimmäinen hauraus ja oman toimintansa vaikutukset saavat ajattelua vaativia hahmoja.
It’s About Time – Kyse on ajasta.
Kuva: Sampo Linkoneva
Kerronta-teemanäyttely: taiteen pimeät puolet
Kesänäyttelyiden joukossa valtakunnallinen Kerronta-teemanäyttely on poikkeuksellinen kokonaisuus. Kuvataiteilija Jarno Vesalan kuratoima, Tampereen Kaukajärvellä sijaitsevassa Taidekeskus Haiharassa pidetty näyttely tarjoaa kesäisen huolettomuuden sijaan joukon teoksia, jotka eri taiteenlajien mahdollistamista näkökulmista heijastavat kuvan luonnetta, sen esitystä ja poissaoloa koskevia kysymyksiä.
Kaikki teokset ovat kertovia sikäli, että ne tulevat jostakin ja viittaavat jonnekin, taiteeseen tai sen ulkopuolelle. Samalla teokset ovat osa jotakin jatkumoa tai kertomusta, johon ne antavat oman lisänsä. Kerronta-näyttelyn yhdeksän taiteilijan ja yhden taiteilijayhteisön teokset eivät sellaisenaan muodosta yhteistä kertomusta, mutta silti ne kiistatta asettuvat osaksi käsitteellisen nykytaiteen perinnettä. Teosten joukossa pysäyttää ensimmäisenä Ida Sofia Flemingin Kaikki äitini -installaatio. Se koostuu taiteilijan äidille kuuluvista tilaan ripustetuista mustista vaatteista ja äänestä, joka syntyy kun kirjoitetaan käsin paperille. Vaikka näyttelyjulkaisun teksti paljastaakin, ettei teos liity suoraan kuoleman aihepiiriin, se saa miettimään filosofi Maurice Blanchot’n ajatusta tekstistä kirjoittajan poissaolona ja hautana. Ajan kulumiseen Flemingin installaatio kuitenkin vaikuttaa kytkeytyvän samoin kuin Salla Myllylän kaksikanavainen videoteos Haihara. Siinä vaihtuvat vuodenajat Haiharan kartanon puistoalueella; säätilat, ihmiset ja ajankohdat vaihtuvat, mutta kamera kuvaa liikkumatta. Teos on toteavuudessaan siten kuin taidetta ihmisen jälkeen, jolloin kamerasta on tullut kuvien nimetön subjekti.
Kuvaton kuva on myös Elina Saalfeldin teoksessa Interventio 1, jossa syaaniväri on muuttanut vanhan sisustustaulun kääntöpuoleltaan siniseksi – itse kuvapuoli on käännetty seinää kohti näkymättömiin. Täysin toisella tavoin kuvan negaatiota lähestyy Laura Vainikka, joka tuntuu teoksissaan kysyvän, mitä on näkeminen: mitä nähdään silloin, kun kuvassa ei nähdä mitään, vaan nähdään pelkkää mustaa pintaa, jos kohta mustuudessaan sävykästä? Kun valkokangas antaa muodon kuvan katoamiselle, jossa silti voi havaita muotoja, jopa mustan neliön, ja teosmaisia rajauksia? Vainikan tyylikkäissä, muun muassa tuhkalla toteutetuissa monotypiatelauksissa Mustaa paperilla ja Toinen II sekä Hajonta -installaatiossa tiivistyvät Kerronta-näyttelyn kysymykset kuvasta ja sen asemasta jälkenä, joka on aina jo suhteessa omaan menneisyyteensä. Niiden äärellä on myös Tomi Hyttinen, jonka paperimateriaalia hyödyntävissä teoksissa kuvista ja teksteistä näkyvät vain ohuet sirpaleet. Tällöin ne muuttuvat lähes ajatteluksi; Hyttinen näyttääkin kysyvän, missä kulkee kuvan ja kielen raja. Samoin Kaija Hinkulan liikettä ilmaisevat öljymaalaukset akryylilevylle ilmaisevat materiaalin pelkistystä. Kuvan ja sen fragmentin suhteesta on kysymys myös Sanni Weckmanin suurikokoisessa Arja-teoksessa, jonka elävä pinta syntyy kuivatuista ruusun terälehdistä, kuolleesta materiaalista.
Tunnelma vaihtuu toisessa näyttelytilassa, tallirakennuksessa, jossa ovat esillä Henna Ahon anarkistis-humoristinen Mentaaligetto-maalausinstallaatio ja KOLME-kollektiivin video Täsä tuscas, jossa tekijät luovat kasvoillaan tunnetiloja surrealistisen buto-estetiikan tapaan. Näyttely jatkuu vielä Tampereen keskustassa Kulttuuritalo Laikun eli vanhan kirjastotalon Galleriassa, jossa ovat esillä Jonna Kinan, Timo Wrightin ja Maija Blåfieldin lyhytelokuvat. Teokset sopivat Kerronnan kokonaisuuteen, jota yhdistävät kysymykset ihmisestä ja visuaalisuudesta.
Elina Saalfeld: Interventio 1.
Kuva: Haiharan Taidekeskus / Marianne Luoma
Lehtimiehen valinnat
Kangasalla Kimmo Pyykkö -museon kesän vetonaula on Urpo Lahtisen ja hänen perheensä taidekokoelmista koottu näyttely Picassosta Pyykköön – Lahtiset keräilijöinä. Tamperelaisen, muun muassa Hymy-lehteä julkaisseen Lehtimiehet-yhtymän perustaja ja omistaja Urpo Lahtinen (1931–1994) keräsi eläessään laajan kokoelman nykytaidetta, jota hän säilytti etenkin edustuskodissaan Villa Urpossa Ylöjärvellä. Kokoelma on karttunut myös Lahtisen kuoleman jälkeen, sillä tuoreimmat teokset ovat 2000-luvulta. Picassosta Pyykköön -nimi viittaa teosten alkuperään, sillä noin sadan teoksen valikoima jakautuu nimen mukaisesti kahtia, suomalaiseen ja ulkomaiseen taiteeseen. Ulkomaisia teoksia Urpo Lahtinen hankki varsinkin espanjalaisilta taiteilijoilta.
Tiheästi kahteen kerrokseen ripustettu näyttely saa pohtimaan keräilyn merkitystä: sitä, mitä kukin kerää ja mitä teokset kertovat kerääjästään. Sikäli kuin valintoihin on johtanut henkilökohtainen maku, on selvää, että kokoelma ainakin epäsuorasti heijastaa kerääjän mielenlaatua, mutta myös oman aikansa laajempia taideihanteita. Yleisen ja yksittäisen kohtaaminen tekee kokoelmasta katsojalle kiinnostavan. Esillä olevat maalaukset, piirrokset, taidegrafiikka, pienoisveistokset ja kuvakudokset ajoittuvat etupäässä 1960-luvulta 1980-luvulle. Vaikka ajankohta on suhteellisen lyhyt, teosten joukko on suuri ja siinä määrin vaihteleva, että se ei ilmennä välttämättä mitään yhtenäistä esteettistä ihannetta tai taidesuuntaa.
Lahtisten kokoelmasta erottuu kuitenkin mielestäni johtolanka. Tämä yhteinen tekijä on ihmisen kuva: on kuin teoksissa haettaisiin vastauksia siihen, kuka kukin on ja millaista on ihmisen olemassaolo. Kysymyksiin antavat suorimmat vastaukset Essi Renvallin antiikin Pan-hahmoa muistuttava rintakuva Urpo Lahtisesta sekä Marjatta Tapiolan maalaama muotokuva rouva Hymy Lahtisesta. Kysymykset heijastuvat näyttelyn parhaisiin teoksiin, Tapiolan raivokasta liikettä ilmentäviin Kalloon ja Minotaurokseen (2011) ja Kimmo Kaivannon putoamista kuvaavaan Sininen satelliitti -maalaukseen sekä niiden vastapariksi sopivasta staattisiin näkymiin, Mauri Favénin Järvimaisemaan (1971–1973) ja Juhani Harrin nimettömään esinesommitelmaan. Maalauksia täydentävät veistokset, muun muassa Kimmo Pyykön puu- ja metalliteokset, brittiläisen Tony Craggin puinen Wooden Crystal (2000) ja belgialaisen Pierre Alechinskyn keraaminen Tuntiviisarit, minuutit ja sekunnit (1988).
Mauri Favén: Järvimaisema (1971–1973).
Kuva: Kangasala-talo / Jussi Koivunen
Ylemmässä kerroksessa teokset saavat enemmän väriä, mutta värien ja tekniikoiden paljoudessa erottuvat parhaiten esimerkiksi espanjalaisen Antoni Tàpiesin vähäeleinen etsaus Formes i vernis ja Antonio Sauran Goyan koira, jossa tekijä versioi Francisco Goyan 1820-luvulla maalaamaa Koiraa. Vastapainoa tiheälle, tyyliltään vaihtelevalle teosvalikoimalle tuovat myös Arvo Siikamäen pelkistetyt marmoriveistokset Istuva ja Figuuri 1990-luvulta. Näyttelyn otsikkoon päässyt Picasso on mukana keramiikka- ja grafiikkateoksillaan.
Antoni Tàpies: Formes i vernis.
Kuva: Kangasala-talo / Jussi Koivunen
Talossa ja puutarhassa
Nykyisin Kangasalan kaupunkiin kuuluvalla Kuhmalahdella on keraamikko Teemu Luoto pitänyt Taidepappilan kesänäyttelyitä 1970-luvun alusta lähtien. Oriveden Purnun ohella Taidepappila on siten Suomen vanhimpia kesänäyttelyitä. Vuosien vaikutus näkyy Kuhmalahdella, sillä 130 vuotta vanha pappila ja muut rakennukset, rehevä pihapiiri valtavine syreeneineen ja näyttelyn vaihtuvat teokset sulautuvat kokonaistaideteokseksi, kulttuurimaisemaksi. Suuri osa tälläkin kertaa nähtävistä teoksista on eläinhahmoistaan, naamioistaan ja pop-henkisistä veistoksistaan tunnettu Teemu Luodon keramiikkateoksia: pihan pensaikoista ja talon sisätiloista paljastuu leijonia, hylkeitä, mäyräkoiria ja jäniksenpäisiä miehiä. Taidepappilan kesä ei niinkään yllätä, mutta suuri osa sen viehätystä onkin miljöön ja teosten esillepanon pysyvyydessä.
Taidepappila:
Taidepappilassa syntyy Teemu Luodon keramiikkataidetta.
Tämän vuoden näyttelyn muita taiteilijoita ovat esimerkiksi maalarit Virve Lilja, Aaron Helo, Jukka Tuominen ja Marianne Laiti, japanilainen Tamio Hoshika kineettisine teoksineen ja Maria Stereo särjetystä posliinista rakennetuilla rokokookitsch-veistoksillaan. Vajasta löytyy Anssi Kasitonnin tuorein lyhytelokuva Saladdin castique (2018), joka omalla laillaan sulkee kesänäyttelytaiteen ympyrän: taiteen henki – tässä tapauksessa salaatinkastikepullosta nouseva arvoituksellinen hahmo – leijuu pirkanmaalaisen metsä- ja peltomaiseman yllä ja toteuttaa katsojan toiveen päästä nykytaiteen ääreen kesän keskellä.
Mäntän kuvataideviikot, Mänttä, 17.6.–31.8.2018
Koen Vanmechelen: Kyse on ajasta, Serlachius-museo Gösta, Mänttä, 19.5.–16.9.2018
Kerronta, Taidekeskus Haihara, Tampere, 7.7.–5.8.2018; lyhytelokuvat, Kulttuurikeskus Laikun Galleria, Tampere, 7.–28.7.2018
Picassosta Pyykköön – Lahtiset keräilijöinä, Urpo Lahtisen kokoelmat, Kimmo Pyykkö -museo, Kangasala-talo, Kangasala, 16.6.–9.9.2018
Taidepappilan kesä, Kuhmalahti, Kangasala, 23.6.–5.8.2018
edit. 10.8.2018.
Mikko Paakkosen nimi korjattu
Saara Särmän teokseen on tulostettu sekä hänelle että muille osoitettua vihapuhetta