Saara Karhunen 30.12.2010
Jenni Toikka: Misfit, Kluuvin galleria 4.12.2010-2.1.2011
Jenni Toikka (s.1983) kerrostaa videoteoksissaan viittauksia eri aikoihin, paikkoihin ja kuviin monimieliseksi kokonaisuudeksi. Näyttelyn kahdessa teoksessa sekoittuvat myös eri ilmaisuvälineiden esittämisen keinot. Videoissa on elementtejä maalaustaiteesta, elokuvasta ja installaatiosta. Myös katsomisen ehdot ja katsojan läsnäolo tilassa saatetaan huomion kohteeksi.
Misfitissä (2010) seinälle heijastuu maalauksellinen, pysähtynyt panoraama kumpuilevasta maisemasta. Näkymän etualalla erottuu keltainen hattu. Pian kuvan liikkumattomuus särkyy, kun maisemaan juoksee siniseen takkiin pukeutunut poika. Sitten kuvan etualaan ilmestyy vaalea nainen ja mies. He istahtavat maahan katselemaan näkymää kuin Caspar David Friedrichin maalauksen vaeltaja – samanaikaisesti maisemaan kuuluvina ja sen ulkopuolisina tarkastelijoina.
Sanattoman Misfitin juoni rakentuu keltaisen hatun ympärille. Ääniraidalla Kaija Saariahon painostavasti helisevä musiikki rakentaa jännitettä. Teoksen käännekohta on yksinkertainen ja motiiviltaan hämärä tapahtuma: maisemassa vapaasti juoksenteleva poika nappaa maassa istuvan miehen hatun. Yksinkertaisuus on kuitenkin näennäistä, sillä hattu on kuvassa läsnä samanaikaisesti eri paikoissa. Teoksen logiikka ohittaa esineisiin ja kuvan katsomiseen liittyvät totunnaisuudet. Hattu ei ole yhtenäinen ja pysyvä objekti, eikä kuvan tila sen katsojan tilasta erillinen. Käännekohdan jälkeen pariskunta kävelee maisemasta pois ilmestyäkseen uudelleen kuvan ulkopuolelle katsomaan maisemaa, jonka ulkopuolella he nyt konkreettisesti näyttävät olevan. Poika jatkaa juoksenteluaan maisemassa ja hyppää myös kuvan reunan yli.
Keltahattuinen poika on peräisin lähiseutunsa ihmisiä maalanneen tšekkiläisen Vilma Vrbová Kotrbován (1905-1993) maalauksesta. Vaaleaverikön esikuva puolestaan on Marilyn Monroen esittämä naishahmo elokuvassa The Misfits (Sopeutumattomat, 1961). Videoteos on kuvattu Vilman maalauksen taustalla olevassa maisemassa Klenovassa. Toikan Misfit on näiden eri lähteistä tulevien ainesten keräytymä. Hahmot eivät teoksessa kuitenkaan sopeudu maisemaan yhtenäiseksi, uudeksi tarinaksi. Elokuvassa Nevadan karuissa maisemissa liikkuva Marilyn-hahmo seuralaisineen näytetään tšekkiläismaisemaan keinotekoisesti liitettynä kuva-aiheena.
Lehdistötiedotteessa viitataan Marilynin henkilöön olennaisesti kuuluvaan faktan ja fiktion sekoittumiseen. Marilyn Monroen viimeiseksi jäänyt The Misfits –elokuvakin saa lisämerkityksiä elokuvan todellisuuden ulkoisista tekijöistä. Uutta elämää aloittavaa eronnutta naista esittävä Marilyn sädehtii valkokankaalla, mutta kuvausajankohtaa rasitti näyttelijättären ja elokuvan käsikirjoittaja Arthur Millerin avioliiton lopullinen murtuminen ja Monroen päihderiippuvuus. Toikan teoksessa Marilyn on tulkittu laajasti ottaen erilaisten totuuksien samanaikaisen läsnäolon symbolina. Tämä kytkeytyy koko näyttelyn kantaviin teemoihin: erilaisten todellisuuksien välisiin liukumiin, ajan ja paikan yhtenäisyyden ja esineiden pysyvyyden murtumiseen.
Misfitissä toisiinsa liukuvat Klenovan maisema, Vrbová Kotrbován maalauksen poika keltaisine hattuineen ja Marilyn. Lisäksi teos liukuu kohti katsojan tilaa. Hahmojen huomio ei suuntaudu vain maisemaan, vaan he ottavat suoran katsekontaktin kameraan. Kuvan reunan ulkopuolella pariskunta ottaa katsojalle kuuluvan paikan. Kuvan tilan ja katsojan tilan välinen raja häilyy. Näyttelyn toinen teos Landscape (2010) käsittelee vielä suorasukaisemmin samaa teemaa. Ruudulla näkyy vastapäisestä talosta kuvattua videokuvaa Kluuvin galleriasta. Vastoin odotuksia katsoja itse ei näy kuvassa, vaan vähitellen siinä alkaa liikkua toinen henkilö. Ruudulla näkyvä on ristiriidassa reaaliaikaisen kokemuksen kanssa, ja katsoja jää lopulta itsekin kahden samanaikaisen todellisuuden väliseen tilaan.
Sana misfit viittaa sopeutumattomuuteen ja ulkopuolisuuteen. Jenni Toikan Misfitin aineksissa voi tulkita olevan kaksi omilla tavoillaan sopeutumatonta henkilöä: melko tuntematon tšekkiläinen naistaiteilija ja Marilyn. Näyttelyn teemojen tasolla sopeutumattomuus liittyy ennen muuta kuvan rakentumiseen suhteessa katsojan odotuksiin. Ainekset eivät sulaudu haltuun otettavaksi kokonaisuudeksi, merkitykset eivät palaudu yhteen pysyvään pakopisteeseen ja järjestystä luovat rajat on murrettu. Katsoja ei voi luottaa edes itseensä näkemänsä lopullisena järjestäjänä, sillä hänet on imaistu teosten rakentamiin välitiloihin – ei kuvan sisäpuolelle, mutta ei täysin sen ulkopuolellekaan.