Teksti: Saara Hacklin 18.8.2015
Kuva: Washington National Gallery of Art, NGA Images
Kävin kesällä Comossa, Italiassa. Kaupungissa toimii Silkkimuseo, jonne suuntasin heti vierailun aluksi. Museokäyntiä siivittivät paitsi helleaalto, ennen kaikkea kiinnostus siitä, mitä voisin oppia Comon alueen silkkiteollisuudesta – alasta, johon yhdistyy paitsi salaperäisyyttä, eksotiikkaa, ylellisyyttä, myös auttamatta menneen maailman tunnelmaa: onhan eurooppalainen tekstiiliteollisuus ollut jo pitkään kriisissä. Museossa avautuikin kiehtovia näkymiä historiaan: miten silkkiperhosen toukat tarvitsevat mulperipuun lehtiä – puu viihtyy vuorten rinteillä. Kuinka toukkia kasvatettiin maatiloilla ja tietyn kehitysvaiheen kannalta oikea lämpötila oli tärkeä. Tätä varten niitä saatettiin säilöä esimerkiksi vaatteiden sisällä, lähellä ihoa. Silkkiteollisuuden tekniikat kehittyivät nopeasti. Uudet innovaatiot saivat silkkitehtailijoita kilpailemaan taidokkaimman kravattikuosin kehittelystä. Lyhyesti sanottuna Museo didattico della Seta oli mielenkiintoinen vierailukohde.
Purnun tämän vuoden Kuvan täydeltä -kesänäyttelyssä teemana on kuva. Näyttelyn kuraattori Pessi Rautio kirjoitti taipumuksestamme katsoa kaikkea nopeasti. Nopeudesta huolimatta joillain teoksilla on voima pysäyttää ja hiipiä salakavalasti ajatuksiimme. Tuomo Rainion Stream (reconfigured) -teoksessa katsoja kohtaa tummasävyisen ruudun, josta erottuu hämärästi maalauksellinen metsämaisema. Videoteoksessa hitaasti pikseleiksi sekoittuva maalaus on Washingtonin National Gallery of Art -museon kokoelmiin kuuluvaa Gustave Courbet’n teos vuodelta 1855. Museo on saattanut verkkoon yleisön saataville valokuvia kokoelmiensa teoksista, ja Courbet on yksi näistä töistä. Rainion teos hyödyntää tätä verkon pikseliavaruudesta löytyvää kuvaa. Vanha maalaus hajoaa palasiksi ja palaa takaisin maisemaksi.
Gustave Courbet: Le Ruisseau du Puits-Noir; vallée de la Loue (1855)
Miten Comon Silkkimuseo ja Purnussa nähty Rainion teos liittyvät toisiinsa? Yhteys on hatara, mutta se liittyy kuvaan. Silkkimuseossa opin, miten 1800-luvun alussa kehitetty reikäkorteilla toimiva Jacquard-kutomakone oli tietokoneen esiaste. Kutomakoneen hienomekaniikka saa miettimään, miten silkkilankojen hallinta mahdollisti yhä tarkemmat ”kuvat”. Vastaavasti Rainion teoksen innoittaja, Courbet, eli aikana, jolloin valokuvaus kehittyi voimakkaasti. Valokuvaus vaikutti muun muassa tuon ajan maisemamaalaukseen.
Comossa minulle kerrottiin aivan museovierailun aluksi, että kuvaaminen on kiellettyä. Rajoitus on tuttu. Museossa itsekin työskentelevänä tiedän, että kuvaamiseen liittyy erilaisia ongelmia. Ja samaan aikaan olen monien muiden näyttelyvieraiden lailla entistä tottuneempi kuvaamaan. Otan kuvia muistiinpanoiksi ja jaettavaksi sosiaalisessa mediassa. Ranskassa kulttuuriministeri Fleur Pellerin otti kuvan Musée d’Orsayn avajaisissa ja jakoi sen somessa. Kun hänen tekoaan kommentointiin happamasti – Orsayn museo kieltää kuvaamiseen, miksi ministeri on poikkeus? – Pellerin vastasi, että hän vain soveltaa ministeriön viime vuonna julkaisemia kulttuuriperinnön kuvaamiseen laadittuja ohjeita.
Avoimuuden ja saavutettavuuden periaatteet kiinnostavat museoita, joista yhä useampi hahmottaa kulttuuriperinnön vaalimiseen tarkoittavan myös kuvien vapauttamista. Museo voi tarjota hyvälaatuisen ja luotettavan kuvan sen sijaan, että jättää kokoelmista kiinnostuneet huonolaatuisten jpeg-tiedostojen varaan. Mutta onko tarkin kuva aina paras? Tätä kysymystä tuntuu lähestyvän myös Rainon teos. Sitä katsoessa on vaikea päättää, koska näkemäni maisema on ”kohdallaan”. Alan epäillä pikseleitä ja omaa havaintoani – olisiko seuraavassa hetkessä maisema lähempänä oikeaa? Mikä on ”oikea” maisema?
Linkit