Sakari Laurila 18.10.2013
Puhtaan fantasian tunnistaa siitä että, kun sitä koskee, se katoaa. Metrinpituisena länkisäärenä unelmoin palavasti viereisen kadun Annesta. Suudelma Annen huulilla oli koko ihmiskunnan ekstaasin räjähdys. Se oli mahdoton, eli fantasia, siis fantasia, eli mahdoton. Kerran koulun diskossa tapahtui the mahdoton. Tanssin Annen kanssa hitaita. Nenämme lähenivät, silmämme sulkeutuivat, huulemme kohtasivat, ja fantasia mureni! Ja maailmani sen mukana. Jäljelle jäi oudon hajuinen hengitys.
Vaikka jouduin keräämään elämäni rippeitä diskon lattialta, kuva Annesta oli kuitenkin liian vahva kadotakseen. Kotiin laahustaessa, kaukana poissa, hän oli silti unelmien nainen. Myös kuva itsestäni onnettomana räkänokkana vahvistui. Vaikutti, että kuva on sittenkin suhteena ja elementtinä niin syvällä ja sisään juurtuneena välillämme, että se ei katoa, vaikka kaivaisi katepillarilla. Se ei siis ole puhdasta fantasiaa, vaan osa todellisuuskokemusta. Kun kuvaa ei pysty kadottamaan, on sitä koetettava ymmärtää.
Outoa on myös se, että ennen meitä – varsinkin 70-luvulla – ihmiset olivat sepianvärisiä, utuisia ja saturoituja pillihoususankareita.
Pohdittuani asiaa 25 vuotta, tavoitin, että kuva on jatkuvasti kokemusmaailmaamme muokkaava auktoriteetti. Sen avulla pysymme kaukana kokemuksesta, manipuloimme toisiamme, uskomme melkein mitä vaan. Se elää suhteissa, välillämme. Kuvien luojat, kuten dokumentaristit, media, mainostajat ja opettajat, muokkaavat niillä kokemuksiamme ja mahdollisuuksia kokea.
Kuva on auktoriteetti monessa suhteessa. Se on sitä jo itsessään; myös sen käyttö ja lukemisen tavat johtavat elintärkeiden toimintojen kuihtumiseen. Esiin nousee erityisesti kaksi.
Kaikista tärkein on mielikuvitus. Ilman sitä olemme pelkästään alistumaan pystyviä ihmisjäänteitä. Mielikuvitus mahdollistaa ajattelun itsenäisyyden, kritiikin kehityksen, ja tylsyyden (kaiken pahan alku) vastustamisen. Se on vallan jatkuvaa kumoutumista. Se on tahtotila ja elinvimma. Ilma sitä voisimme yhtä hyvin kellua kylminä kivinä avaruudessa.
Toinen alistumattoman, itsenäisen ihmisen, sekä vapaan yhteiskunnan elinehto on lukutaito. Se on taito, joka on mahdollistanut laajojen ajatusrakenteiden, muun muassa monimutkaisten yhteiskunnallisten kokonaisuuksien käsittelyn eri tasoilla. Tämä on ollut oleellinen voima vapauden kehityksessä. Ilman lukutaitoa ei olisi filosofiaa, ei taidetta. Olisi mahdollisesti syntytietoa luonnosta, syvää luonnon sivilisaatiota, mutta ei laajojen ajatusrakennelmien mahdollistamaa vallan analyysiä – kehittyvää tietoisuutta itsestämme ja itsehuijauksestamme.
Nykyään elämme historian vahvimpien globaalien hierarkioiden ympäristössä, joiden ymmärtäminen on pienimminkään itsenäisyyden – vapauden lupauksen – elinehto.
Kun tieto koetaan luetun tekstin tai äänen kautta, kokemus synnyttää lukutaitoa. Siinä jäsentyvä tieto kehittyy lineaarisesti, sanojen, ideoiden ja kokonaisuuksien rinnastamisen kautta – mielikuvituksen toimiessa ja kehittyessä täydellä teholla – kohti laajoja ajatusrakennelmia. Kuva pysäyttää lineaarisen kriittisen ajattelun ja palauttaa mielikuvituksen jatkuvasti oman auktoriteettinsä pauloihin. Se köyhdyttää kriittisen lukutaidon kuin Länsimaat Afrikan.
Nykypäivänä kuva hallitsee yhteiskuntaamme, ajatteluamme, suhteitamme, tulevaisuutta. Orwell arveli mielikuvituksen alistamisen auktoriteetin alle tapahtuvan kielen köyhdyttämisen kautta. Ajatus on meille naurettava. Emme ole koskaan kokeneet sitä mahdolliseksi. Kuitenkin nykyään saatamme nähdä sen toteutuvan erittäin tehokkaasti: Ei sanojen piilottamisen, vaan kuvan auktoriteetin avulla tapahtuvan mielikuvituksen ja lukutaidon köyhtymisen kautta. Muun muassa lukioikäisten lukemisen ymmärtäminen on romahtanut viime vuosikymmeninä.
Varsinkin lapset elävät nykyään kuvan dominoimassa maailmassa. Kaikki on heille valmiiksi annettua. Peleissä ja elokuvissa mielikuvitukselle jää tehtäväksi vain todeta jonkun muun luomat kuvat. Mielikuvitus paistattelee kireissä uimahousuissaan aurinkotuolissa rannalla, kun yhdensuuntaisen tiedon – propagandan – maihinnousu tapahtuu täydellä rynnäköllä. Lopputulos on alistunut, apaattinen ja tylsistynyt mieli. Tämä on helppo todeta katsomalla ulos ikkunasta.
Pohjimmainen ongelma ei siis ole maihinnousu, vaan mielikuvitus, jonka kuva on lomauttanut.
Miten siis kriittinen ajattelu, eloisa ja radikaali mielikuvitus syntyy, elää ja kehittyy? Tämä on vastakysymys passiiviselle apatian ja tylsyyden tilalle, kuolleelle uraanivesistölle, jonka tuotantojärjestelmämme tarvitsee kelluakseen eteenpäin. Etenemisen mahdollisuudet ovat arvaukseni mukaan kuvan takana.
Hävittävänä on tylsyys, voitettavana vähintään kaksi kamelia.
Kirjoittaja on helsinkiläinen dokumentaristi ja tupakoitsija, joka haluaa repiä kuvaa palasiksi, nähdäkseen sen taakse. Hän käy läpi kuvan auktoriteetin suhteita eri elämän alueilla, ensimmäisenä aiheenaan kuva ja kapina. Lisäksi häntä askarruttavat kuvan ja kokemuksen suhde, kuva ja mielikuvitus, ihmiskuvan suhde luontoon, fantasian ja ”todellisuusunien” ero, omankuvamme tragikoomiset vääristymät jne. Pyrkimyksenä on rakentaa hatara ymmärrys kuvan luonteesta, suhteista nyky-yhteiskunnassa, sekä käytöstä välineenä. Lopputulos on arvaamaton.