Kuvan Kevät 2020: Taideyliopiston Kuvataideakatemian maisterinäyttely
10.10–8.11.2020
Kuvan Kevät 2020 -verkkosivut
Kuvan Kevät on kuin buffetkattaus, josta ei tarvitse etsiä teoksia yhdistävää ajatusta. Ruokavertausta käyttäen voidaan kuitenkin ajatella, että näyttelyn eri annoksissa voi tunnistaa samoja ainesosia. Tämän vuoden maisterinäyttelyssä toistuvia aiheita ovat muun muassa kumma, alitajunta, kehollisuus, muisti, uhka ja rituaali. Myös jotkin erikoisemmat materiaaliset ratkaisut kiinnittävät huomion: pohjustamaton maalauskangas ja vaha eri muodoissaan.
Taide ei ole esillä tyhjiössä, eikä siellä ole Kuvan Kevätkään. Poikkeuksellinen kuluva vuosi houkuttelee etsimään reaktiota aikaan – onhan koko näyttely siirtynyt keväältä syksylle pandemian vuoksi. Kuvan Kevät on toki julkilausutusti teematon kokonaisuus opinnäytetöitä, ja monesti tyypittely osoittautuu keinotekoisten yhtäläisyyksien etsimiseksi, mutta on myös niin, ettei jokainen Kuvaan Kevään teos ole aivan erilainen kuin muut. Otan siksi oikeuden tarkastella näyttelyä löyhän temaattisesta näkökulmasta käsin.
Kutsuttakoon sitä surun viideksi vaiheeksi. Sveitsiläis-amerikkalainen Elisabeth Kübler-Ross kehitti teorian alun perin kuvaamaan kuolemansairaiden henkistä prosessia, jonka myötä he hyväksyvät tilanteensa. Kuolinkamppailua käy myös maailmamme – ainakin meidän tuntemassamme muodossa, ja Kuvan Kevään teoksia voi tulkita suhteessa tähän tosiasiaan.
Kuullessaan diagnoosista kuolemansairas ajattelee ensin, että sen on oltava virheellinen. Elämä jatkuu kuten ennenkin tai sairaus ei ainakaan saa vaikuttaa sen suuntaan. Tämä tuo mieleen taiteilija Anna Tuorin elokuun lopussa julkaistussa YLE:n haastattelussa käynnistämän debatin taiteen poliittisuudesta: tarvitseeko taiteen parantaa maailmaa ja onko vaikuttamaan pyrkivä taide huonompaa? Aina löytyy taiteilijoita, jotka keskittyvät välineeseensä, eivätkä halua sanoa mitään suoraa yhteiskunnasta tai maailmantilasta. Eivätkö tällaiset taiteilijat ole kuin kuolemansairaita, jotka kieltävät todellisuuden?
Kuvan Keväässä on paljon teoksia, etenkin maalauksia, jotka ensisijaisesti tutkivat välineensä mahdollisuuksia. Näyttelyssä toistuva elementti on kuvapinnan rajojen ylittäminen sekä muiden materiaalien yhdistäminen maalaukseen. Nämä näkyvät Maaria Jokimiehen maalauksissa, jotka peittyvät osittain seinäpinnan yli maalatun verkkoaidan taakse, Eva Lampun kirjontaa ja maalausta yhdistävissä teoksissa sekä Mia Saharlan maalauspohjalle viritetyissä urheiluvaatekankaissa.
Inka Bellin paperiteoksista on vaikea sanoa, mitä ne ovat ja miksi ne viehättävät niin voimallisesti. Taiteilija on kerrostanut erivärisiä ja erimuotoihin leikattuja papereita ja saattanut näin näkyväksi kaksiulotteisen pinnan, paperin, kolmannen ulottuvuuden. Lopputuloksena on kiehtovia veistosmaisia taideobjekteja, jotka roikkuvat, nojaavat ja leijuvat ilmassa vaijereiden varaan viritettynä.
Samanlaista keskittymistä moni-ilmeiseen ripustukseen on myös Emilia Tannerin laseretsauksissa. Tannerin työt näyttävät ensisilmäykseltä minimalistisilta akvarelleilta, mutta epäilykset heräävät kuvapinnan terävistä valöörinvaihdoksista. Laserpoltossa paperiin poltetaan jälkiä lasersäteen lämmöllä ilman väriainetta. Lopputuloksena on vaaleanruskea väri ja paperin kuluminen. Tanner varioi teoksissaan tämän tekniikan mahdollisuuksia maalauksellisesta, kahvinvärisestä jäljestä, paperin ohentamiseen ja puhki polttamiseen.
Teosten ripustus on tärkeä osa niiden merkityksiä. Seinällä olevien vedosten ohella kokonaisuus sisältää kirjan ja jalustalle lasin alle sijoitetun repaleiseksi fragmentiksi poltetun teoksen Katoava. Se tuo mieleen historiallisten museoiden vanhat tekstidokumentit, mutta muinaisten kirjainmerkkien sijaan paperia kirjoo polttojäljen monotoninen pisterivi. Seinälle ripustettu Untitled on poltettu läpikuultavaksi ja kiinnitetty ohuilla neuloilla muutaman senttimetrin päähän seinästä, mikä vahvistaa teoksen ilmavaa luonnetta. Kaikkialla on läsnä materiaalin ja myös katsojan havainnon hauraus.
Jos Bellin ja Tannerin teokset kieltäytyvätkin käsittelemästä ilmastonmuutosta tai massasukupuuttoa, ne eivät kuitenkaan kiellä maailmaa. Päinvastoin, ne suuntaavat uteliaan katseen rajattuun, uutisvirran ulkopuolella sijaitsevaan osaan todellisuuttamme.
Nyt voin paljastaa: tyypittelyni surun viiteen vaiheeseen ei ihan toimi, koska Kuvan Keväästä on vaikea löytää vihaista taidetta. Se on oikestaan yllättävää. Vihainen taide on kuitenkin ollut keskiössä edellä mainitussa keskustelussa taiteen poliittisuudesta. Kübler-Rossin teoriassa potilas turhautuu tajutessaan, ettei enää voi kiistää totuutta. Potilas kokee epäoikeudenmukaisuuden tunteita ja etsii tapahtuneelle syyllistä tai edes tarkoitusta. Kuvan Kevään teokset eivät osoita tai julista, sen sijaan niissä näkyy melankoliaa, toivottomuutta, ja toisaalta yllättävääkin kypsyyttä nykymaailmaa määrittävien ongelmien käsittelemiseen.
Ilmaisusta, että taideteos ”tutkii” sitä tai tätä on muodostunut klisee, jolla korvataan usein teoksen aiheesta puhuminen. Koska Kuvan Kevät on maisterinopinnäytetöiden näyttely, tutkimuksellinen ote on toki luontevasti mukana. Esimerkiksi Hanna Kannon töiden lähtökohtana on ollut luonnontieteellisen tutkimuksen aineistot. Rosaliina Paavilaisen videoteoksessa Kehä puolestaan on selkeä kysymyksenasettelu, jonka tarkastelulle teos rakentuu. Kehä:n naisäänet pohtivat monipuolisesti pettämistä, sen syitä, seurauksia ja sukupuolittuneita merkityksiä. Kamera liukuu lähellä eri-ikäisiä vartaloita, poimut ja uurteet on kuvattu kauniisti, mutta visuaalinen puoli jää pelkäksi kuvitukseksi ääniraidalle. Paljaan ihon ja rakkauselämän paljastusten rinnastaminen on hieman liian yksitasoinen metafora.
Kaupankäynnin vaiheessa potilas toivoo, että voisi vielä jollain tavoin välttää surun. Vastatarjous voi olla elämänmuutos tai joku sairaudesta ilmeisen irrallinen teko. Ilmastonmuutoksen ja pandemian keskellä merkittävin trendimme ei ole maailmanparantaminen vaan itsensä kehittäminen. Eleonoora Riihinen kirjoitti aiheesta Helsingin Sanomien esseessään, jossa käsitteli Christopher Laschin enteellistä kirjaa Culture of Narcissism vuodelta 1979. Maailman arvaamattomuus ja kriisejä koskevan informaation lisääntyminen voimistaa Laschin mukaan narsismin kulttuuria. ”Tuloerot kasvavat, ihmiset menettävät uskonsa johtajiin eivätkä niinkään pyri muuttamaan sosiaalisia olosuhteita vaan toteuttamaan itseään self-helpin ja terapian avulla”, Riihinen kirjoittaa.
Kiinnostus identiteettiin ja mielen toimintaan näkyy myös Kuvan Keväässä. Sakari Vinkon surrealistisissa maalauksissa liikutaan unen ja alitajunnan maisemissa. Perspektiiviltään sekavat huoneet on rakennettu elementeistä, joissa on unen logiikan mukaisia katkoksia ja absurdiutta. Yksityiskohdat tuntuvat merkitseviltä: rikkinäinen peili, laatikoksi puristetut aivot, ihmishahmot käärinliinoissa, vedeksi muuttunut lattia. Kuvia on helppo ryhtyä purkamaan symboli kerrallaan; tai sitten voi vain havaita, että niiden kuvaaman tajunnan yllä leijuu selittämätön katastrofin uhka.
Christopher Laschin kirjan jälkeiseen ajanjaksoon sijoittuu myös yksilökeskeisen henkisyyden kasvu. Vaihtoehtoisen henkisyyden suosiosta ja sen sekoittumisesta etenkin populaarikulttuuriin ja mediaan käytetään termiä okkulttuuri. Okkultit ainekset ovat monipuolisesti läsnä Kuvan Keväässä: on rituaaleja, luontomystiikkaa, salaperäisiä symboleja.
Heta Bilaletdinin videoinstallaatio Synx rakentuu seinälle projisoidusta videosta, jonka eteen lattialle on aseteltu pyöreitä tyynyjä. Niiden päällä lepää kivenlohkareita, joiden sisällä on valosensorit. Tilassa liikkuvan katsojan varjon osuessa sensoriin videon ääniraitaan sekoittuu uusia ääniä. Video yhdistelee kollaasimaisesti animaatiota, videokuvaa, ääntä, selostusta ja katsojaa puhuttelevia tekstejä. Se aivan oikein lupaa, että ”huoneessa on näkymättömiä voimia”. Teos ei sisällä mitään teesiä tai valmista rituaalia, mutta se onnistuu yliluonnollistamaan käytetyn teknologian siten, että hitaasti avautuvaa teosta tutkiva katsoja voi kokea tilassa maagisuutta.
Neljäs surun vaihe on masennus. Kaikki menettää merkityksensä. Yksilö vaipuu epätoivoon havaitessaan kuolevaisuutensa. Hän vaikenee, muuttuu passiiviseksi. Esimerkiksi ihmiskunnan energiantuotanto on ehdottomasti poliittinen kysymys, mutta Kuvan Keväässä sitä ei käsitellä syyttäen tai vaatien vaan hiljaisuuden vallitessa.
Laura Dahlbergin installaatiossa Kokemusaine katsoja kulkee muovista taivuteltujen astioiden välissä. Astioiden sisällä on mustaa nestettä, jonka värejä heijastava pinta on kuin raakaöljyllä – moottoriöljy löytyy myös teoksen materiaaliluettelosta. Katosta roikkuvien näyttöjen päälle asetettujen astioiden neste on puolestaan kirkasta ja kellertävää. Astioiden pohjan läpi näkyy videokuvaa muun muassa uiskentelevista pieneliöistä. Kahden tason välillä kulkee tippaletku, joka hitaasti tihkuu alla olevaan astiaan. Ylhäällä oleva elämä ruokkii alhaalla olevia öljyvarantoja, syöttää energiaa maailmamme kuluttamalle polttoaineelle. Tippaletkun sairaalamaisuus assosioituu parantumisen sijaan kuolemaan. Teos on melankolinen ja staattinen muotokuva fossiilisilla polttoaineilla kulkevasta maailmastamme.
Vastaavaa energiariippuvuuden käsittelyä on myös Timo Viialaisen performanssissa ja installaatiossa Engagement, jossa käännetään Exhibition Laboratoryn sähköpääkeskuksen pääkatkaisin OFF-asentoon. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Millä tavalla sähkön ylläpitämä järjestelmä alkaa murentua? Viialaisen teoksen suhde aiheeseensa ei ole Dahlbergiä valoisampi, mutta sen lannistuneisuudessa on viistoa karnevalismia.
Hyväksymisvaiheessa potilas tunnustaa kohtalonsa vääjämättömyyden, mutta aktivoituu valmistautumaan siihen. Hän rauhoittuu, hänen tunteensa tasaantuvat, hän omaksuu menneisyyteen suuntautuvan näkökulman.
Risako Yamanoin fotogravyyrit jalkakäytävämerkinnöistä asfaltilla tarjoavat lempeän arvostavan näkökulman kaiken väliaikaisuuteen. Jalkakäytävää osoittava tiemerkintä kohdataan yleensä hajamielisesti, yksilöimättä. Risako Yamanoin teokseen on kerätty näitä katuun tehtyjä maalauksia, ja eri tavoin kuluneita merkintöjä kohdellaan yksilöinä, näkymätön tuodaan näkyväksi, kontemploitavaksi, jopa ihailtavaksi.
Vielä voimakkaamman nostalgian tunteen herättää Maisa Majakan Kaikki nuoret tyypit. Keramiikkateosten kokonaisuus on hellä ja rosoinen kertomus nuoruudesta, sen mauttomuudesta ja elämäntäyteydestä. Pikkutarkalla kädentaidolla kuvataan nuoria ihmisiä lojumassa, nojailemassa, juomassa kaljaa. Ilmaisussa on vapautunutta kuvittelua ja tarkkanäköisiä yksityiskohtia: pieniä keraamisia tupakannatsoja, matkapuhelimet vanhoja Nokioita, kaiken keskellä vanha mankka.
Nostalgian voisi tulkita toisinkin, mutta minä ajattelen sitä tilana, jossa menneestä on kyetty luopumaan, niin että sen muisto voi silti tuottaa nykyhetkeen mielihyvää.