18.5 .2010 Silvia Hosseini
Kuvan Kevät lopputyönäyttely avoinna 12.5. – 6.6. 2010
Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan Kevät on tuntunut jääneen melko vähälle huomiolle mediassa tänä vuonna. Tämä on sääli, sillä esillä on monia vaikuttavia ja mieleenpainuvia töitä. Irmeli Hautamäki totesi ”Uusi maalaustaide tulee – oletko valmis” -jutussaan, että viime aikoina on näkynyt paljon ”isoja kankaita, leveitä pensseleitä, maalaamisen riemua”. Kuvan Keväässä huomio kiinnittyykin erityisesti uuden maalaustaiteen aisteja kutkuttavaan läsnäoloon. Myös maisema-aihe sekä huolellisesti toteutetut installaatiot nousevat Kuvan Keväässä esiin.
Maalaamisen riemua
Dramaattisesti valaistussa Kaiku-galleriassa on esillä Sophie Schubakoffin maalauksia. Niistä välittyy hyvin maalaamiseen liittyvä ruumiillinen mielihyvä, josta Hautamäki kirjoittaa viitatessaan Jean-Luc Nancyyn. Myös katsoja nauttii pimeässä galleriassa herkullisissa väreissä hehkuvien teosten elämänvoimasta.
Mielihyvän tunne täsmentyy ja muuntuukin maalausten äärellä erilaisiksi kokemuksiksi ja tunteiksi. Värien intensiteetti vaikuttaa, ja myös maalausten tasapainoilu esittävyyden ja ei-esittävyyden välillä vetää puoleensa: ensisilmäyksellä pelkältä väri-ilotulitukselta näyttävät sommitelmat kätkevät taustaansa etäisiä hahmoja, jotka puhuttelevat tiedostamatonta. Paradoksaalisesti maalaukset ovat tietoisen harkitusti, jopa pikkutarkasti toteutettuja. Tyylillisesti teokset viittaavat sarjakuvataiteeseen, mikä tuo niihin yhden merkitysulottuvuuden lisää.
Väreillä vaikuttaa myös Siiri Haarla. Hänen estetiikkansa perustuu kuitenkin aivan toisenlaiseen väripalettiin kuin Schubakoffin. Hän kiteyttää tämän itse osuvasti: ”Värien tulee olla niin lähellä etovaa kuin mahdollista, maalauksen kuitenkaan menettämättä mitään kauneudessa. Toisin sanoen kauneus maalauksessa on asteen päässä oksennuksesta.” Haarlan näyttelyteksti osoittaa muutenkin, kuinka perusasioiden äärellä uudessa maalaustaiteessa ollaan: ”Hyvässä sommitelmassa on niin kova jännite, että sen paineesta maalauksen raamit laajenee, että maalaus vain vaivoin pysyy koossa.” Haarlan rumankauniit maalaukset ovat niitä, joita on aivan turha yrittää kuvailla sen kummemmin, sillä niiden intensiivisyyttä ei luonnollinen kieli tavoita.
Hautamäki viittasi tekstissään uuden maalaustaiteen moniaistisuuteen. Tämä ajatus näkyy myös Kuvan Keväässä: Johan Lindströmin maalaukset tuntuvat hakevan kosketuspintaa arkkitehtuurista ja tilan kokemisesta; Olli Piipon maalauksissa on tiettyä musikaalisuutta, joka liittyy maalausten muotoihin ja toistoon. Kummatkin taiteilijat ovat hyvin tietoisia ei-esittävän taiteen perinteestä, josta erityisesti Piipon maalaukset irtautuvat raikkaasti: Teosten värimaailma, spray- ja hopeamaalin käyttö sekä kerroksellisuus viittaavat katutaiteeseen, muodot ja toisto abstraktiin ja poptaiteeseen. Lopputulos on kuitenkin jotain uutta ja katsojaa stimuloivaa.
Tiina Raitanen
Näyttelyssä leikitellään myös maalauksen fyysisellä olomuodolla: Tiina Raitasen installaatio on kuin abstraktista maalauksesta tehty kolmiulotteinen tila. Teoksessa on jotain samaa kuin Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyssä esillä olevassa Jacob Dahlgrenin silkkinauhoista tehdyssä installaatiossa nimeltä The wonderful world of abstraction. Raitasen teokseen voi sukeltaa konkreettisesti sisään ”maalauksen” nurkasta tarkastelemaan sen värejä ja muotoja. Tai sitten voi tyytyä katselemaan kulmasta: katsoja voisi olla näin ikään kuin teoksen signeeraus, joka nurkkaan asettuessaan tekee teoksesta valmiin.
Sami Korkiakoski
Maalaukseen suhtaudutaan lopputöissä myös leikillisesti, jopa ironisesti. Sami Korkiakosken teoksissa maalin käyttöä ja kerroksellisuutta on liioiteltu: paikoitellen maali lakkaa olemasta materiaali, jonka avulla jotain esitetään: se alkaa esittää itseään. Vuoroin katsoja tarkastelee teosta, vuoroin maalia. Korkiakoski puhuu esittelyssään korostavansa teoksissaan piirtämisen ja maalaamisen suhdetta: ”Usein päällystän kankaan paperilla korostaakseni, että nyt maalataan piirustus.” Yhdessä maalauksista onkin pohjana ruutupaperia, joka myös korostaa korkeakulttuurisen ja banaalin jännitettä: onko kyseessä taideteos vai maalia ruutupaperilla? Korkiakosken suhtautuminen taiteeseen tuntuu muutenkin olevan harkitun kepeä: ”Viimeaikoina olen kuvannut paljon jäätelötötteröitä, puita ja tiimalaseja.” Teoksissa on monia muitakin ikonisia, jopa kliseisiä symboleja, kuten ristejä ja silmiä.
Humoristinen ja ironinenkin asenne taiteeseen on välillä paikallaan, kun näyttelytekstit muuten vilisevät ”merkitysten pakenemisia”, ”ruumiillisen kokemisen paikkoja” ja ”liikehdintää rajapinnoilla”. Vaikka osa näyttelyn taiteilijoista hallitseekin taidepuheen (turhankin) hyvin, monet – kuten Siiri Haarla, Henni Kitti ja Meri Peura – kirjoittavat teoksistaan ihastuttavan persoonallisesti ja terävästi. Taiteesta ei ole aina helppoa kirjoittaa, mutta nykyään sitäkin taitoa vaaditaan. Taiteesta puhumisen ja kirjoittamisen taitoa ei kannata vähätellä erityisesti yleisön suhteen.
Matemaattisia maisemia
Muutaman vuoden sisällä suosituksi noussutta maisema-aihetta on lähestytty myös lopputyönäyttelyssä. Jarkko Räsäsen valokuvissa arkisista aiheista otetut kuvat on tietokoneohjelman avulla leikattu siivuiksi, jotka on järjestetty uudestaan erilaisin, ikään kuin matemaattisin perustein: kuva on voitu purkaa pystysuuntaiseksi tai vaikkapa sävyjärjestykseen. On ihmeellistä, että lopputuloksesta alkuperäisen kohteen tunnistaa vielä. Kollaasit herättävät monia kysymyksiä: Miten paljon kuvaa voi käsitellä, jotta sen vielä tunnistaa?
Jarkko Räsänen
Mihin ihmisen huomio maisemaa katsoessa ylipäänsä kiinnittyy? Mitä kuvassa pitää olla, jotta se olisi maisema? Riittääkö kaistale puun oksaa? Räsäsen kuvien esillepano on luonnosmainen, mikä osaltaan korostaa kysymyksiä maisemakuvauksen luonteesta: maisema ei ole sellaisenaan valmis, sillä sen voi taideteoksessa rakentaa uudeksi lukemattomilla tavoilla. Onko maisemaa ylipäänsä, jollei ihminen kehystä sitä maisemaksi?
Kati Lehtosen upeasti toteutettu Kantama tarkastelee aihettaan niin ikään tiukan matemaattisesti. 35 alumiinilevylle on lyijykynällä piirretty pieniä ruutuja, joiden sävyerot huomaa vasta, kun teosta tarkastelee kauempaa: ruuduista muodostuu lainehtiva vesi. Kylmä, tekninen materiaali ja kurinalainen toteutus ovat viehättävässä ristiriidassa runollisen aiheen kanssa. Teos on todella kaunis, mutta se on sijoitettu huonosti. Levyt vaatisivat enemmän tilaa eteensä, jotta katsoja voisi liikkua kauempana ja seurata ruutujen synnyttämää efektiä ikään kuin katsoisi liikkuvaa vettä.
Materiaali, materiaali, materiaali
Materiaalin harkittu käyttö nousee monissa lopputyönäyttelyn teoksissa esiin, mutta erityisesti sillä on merkitystä installaatioissa. Esimerkiksi Laura Könösen tennistossuja esittävä lennokas Blown Away -veistos, joka ensi näkemältä synnyttää mielikuvia sarjakuvien vauhdilla ilmaan ponnahtavista sankareista tai Run-DMC:n musiikkivideoista ja 80-luvusta, on tehty samasta marmorista, josta tehdään hautakiviä. Pyhyyteen, kuolemaan ja rauhaan assosioituva materiaali luo kiinnostavan kontrastin populaarikulttuurin äänekkyyttä ja vauhdikkuutta uhkuvan aiheen kanssa. Veistoksessa voi halutessaan nähdä myös poliittisen ulottuvuuden: makeat tennarit voivat räjäyttää teinien tajunnan, mutta jos ihminen räjähtää, voi olla, ettei jäljelle jää muuta kuin tennarit.
Antti Nyyssölä
Myös Antti Nyyssölän berliiniläistä tehdasestetiikkaa henkivät lipputeokset perustuvat materiaalin oivaltavaan käyttöön: suurikokoiset liput on tehty erivärisistä pakkausteipeistä. Teippi materiaalina kirvoittaa monenlaisiin tulkintoihin. Liput saavat pohtimaan, mikä onkaan teollisuuden merkitys eri kansakunnille ja kuinka paljon eri kansat ovatkaan teollisuuden edistämisen nimissä uhranneet luontoa, terveyttä ja ihmisoikeuksia. Aihetta voisi pohtia myös kulttuurisesta näkökulmasta: liput symboloivat eri kansoja ja niiden kulttuurin ominaispiirteitä. Kuinka vahvasti nämä piirteet ja toisaalta niihin nojaavat nationalistiset asenteet ovatkaan teipattuja kansoihin ja yksittäisiin ihmisiin?
Thomas Westphalin Dionysia rikkoo materiaalivalinnan kautta käsityksiämme arkisista lainalaisuuksista. Installaatiosta ja videosta koostuva teos kuvaa koripallo-ottelua, jossa pallot onkin yllättäen tehty posliinista. Kun pelaaja heittää pallon, se ei maahan osuessaan pompahdakaan takaisin vaan hajoaa pirstaleiksi. Teos osoittaa, kuinka moni asia arkisessa elämässä on niin itsestään selvää, ettei sitä tule koskaan pohtineeksi. Mitä jos lautanen maahan osuessaan ei hajoaisikaan, vaan nousisi takaisin ilmaan? Mitä jos ihminen, pudotessaan jostain korkealta, ei menisikään rikki?
Kyse ei kuitenkaan ole vain materiaalien luonnollisista ominaisuuksista, vaan yhteiskunnan arkisista laeista, jotka ovat meihin syvään juurtuneita. Westphalin teos toimii kritiikkinä kilpailuyhteiskuntaa kohtaan: videon urheilijat kuvastavat äärirajoillaan tempoilevia ihmisiä, jotka pyrkivät aina vain parempaan suoritukseen, jotta eivät putoaisi pelistä. Loputtomalla pinnistelyllä ei kuitenkaan ole mitään arvoa maailmassa, jossa rikkinäinen voidaan helposti korvata uudella. Olisiko joskus mahdollinen sellainen yhteiskunta, joka ottaisi putoavan ihmisen vastaan?
Kati Lehtonen
Näyttelypaikat
Kuvataideakatemia, Kaikukatu 4, 00530 Helsinki
Kaiku-galleria, Kaikukatu 4, 00530 Helsinki
Kuvataideakatemian galleria, Kasarmikatu 44, 00130 Helsinki
Galleria FAFA, Lönnrotinkatu 35, 00180 Helsinki
Avoinna joka päivä klo 11–18
Vapaa pääsy