13.7.2010 Saara Karhunen
Näyttely on avoinna 19.5.–26.9.2010
Villu Jaanisoo, Hotei
Suomen Kuvanveistäjäliitto juhlii 100-vuotispäiviään aiemmin keväällä julkaistulla kirjalla Kuvanveisto ajassa ja tilassa sekä Wäinö Aaltosen museossa kesäkauden esillä olevalla näyttelyllä Tähtihetkiä. Museotoimen apulaisjohtaja Päivi Kiisken ja kuvanveistäjä Pekka Jylhän kokoama näyttely viittaa taiteenlajin historiaan lähinnä näyttelypaikan kautta. Itse sisältö on tuoretta nykykuvanveistoa pääosin 2000-luvulta.
Juhlanäyttely katsoo näin ehkä enemmän tulevaisuuteen, mutta kovin yllättäväksi sitä ei voi sanoa. Näyttely on täynnä tuttuja taiteilijoita ja tuttuja teoksia. Kokonaisuus on kuitenkin mukava ja monipuolinen katseltava, ja ehkä juuri sitä juhlanäyttelyn odotetaankin olevan.
Kuraattorit ovat kertomansa mukaan valinneet mukaan yksittäisiä teoksia, jotka ovat puhutelleet ja tuottaneet elämyksiä. Katsojalle teosten katsominen yhtä vapautuneesti on vaikeampaa. Kuvanveiston keskeisen instituution juhlanäyttelyksi koottuna yksittäisistä, kiinnostavista teoksista tulee helposti synteesi kuvanveiston tilasta. Näyttelylle annettu nimi, Tähtihetkiä, kuvaa kai kuraattorien lähestymistapaa – on teoksia, jotka jäävät mieleen monien teosten joukosta, ja kenties ajan kuluttuakin nousevat muiden yläpuolelle.
Nimi mietityttää ennemmin kuin virittää juhlatuulelle: se tuo mieleen television lukuisat tähtikisat. Benjamin Orlow’n Kaikki ideat (2008) alkaa näyttää tähtihetkien vastinparilta. Suuri määrä tikkoja on siinä heitetty tikkataulua kohti. Niitä on maalitaulun kokoon nähden aivan liikaa, jolloin suuri osa on osunut hakoteille. Näyttely saa siis miettimään myös taidehistoriallisen kaanonin rakentumista.
Vaikka katselmuksen kokoaminen olisikin lähtenyt liikkeelle enemmän yksittäisistä teoksista kuin laajoista linjoista, näyttely tuntuu pyrkivän katsomaan nykykuvanveistoa mahdollisimman monista kulmista. On kivenjärkäleitä (Maria Duncker), maalattuja puufiguureja (Jasmin Anochkin ja Tapani Kokko), kinetiikkaa (Ilmari Gryta) ja käsitteellistä otetta (Jyrki Siukonen ja Jussi Heikkilä). Löydetyn materiaalin ja ready-maden käyttö on huomattavan yleistä (esimerkiksi Kari Cavén, Ismo Kajander ja Maaria Wirkkala).
Veistäjät työstävät myös sanoja. Pekka Syrjälän lasikuidulla kaunokirjoitettu Kuka (2007) ja Kaisu Koiviston kutsuva, mutta satuttavista ongenkoukuista tehty Follow me (2005), ovat objekteiksi muuttuneita sanoja. Kaisaleena Halisen teoksessa taas tiimalasiin jumittunut kultakokkare on pysäyttänyt ajan kulun. Teoksen nimi Laatuaika (2005) sitoo arkisen puheenparren materiaalin merkityksiin.
Välinesidonnaisuus ei ole ollut kuraattoreita rajoittava tekijä, sillä mukaan mahtuu myös kaksi videoteosta (Saara Ekström ja Pink Twins).
Anu Tuominen, Oikeita väriympyröitä
Näyttelyn ripustuksessa nykykuvanveiston moniäänisyys saa näkyä esimerkiksi silloin, kun katse siirtyy Anu Tuomisen virkatuista patalapuista rakennetusta Oikeita väriympyröitä -teoksesta (1997-) Jiri Gellerin populaarikulttuurista ammentavaan ja pinnaltaan virheettömään teokseen Do Not Touch the Art Work (2009). Tai silloin, kun Jussi Heikkilän ja Jyrki Siukosen niukka ja käsitteellinen ilmaisu kohtaa Villu Jaanisoon raskaasti läsnä olevan autonrengashahmon Hotei, yksi seitsemästä onnellisesta jumalasta (2006).
Toisaalta ripustuksessa on vahva pedagoginen ote, joka ilmenee pyrkimyksenä sitoa teoksia kokonaisuuksiksi jonkin yhteisen nimittäjän alle. Ehkä kyseenalaisin ratkaisu on näyttelyn ”pitsihuone”. Kuraattorit ovat ripustaneet samaan tilaan Kaija Kiurun pitsiliinoista rakennetun Kammion (2002), Anni Rapinojan luhtavillasta ja pajunkissoista valmistamat pukimet ja Maija Närhisen keittiöpyyhkeistä kootun Täynnä –teoksen (2007). Helena Hietasen valokuidusta kudottu Teknopitsi (1996-2005) tuo kontrastia, mutta sulautuu pehmeään ja naiselliseen tunnelmaan.
Toinen temaattinen rinnastus voisi löytyä huoneesta, jossa ovat Mika Natrin Paha metsä –installaation (2010) valkoisia muovikukkia kasvavat pikimustat puuluurangot, Timo Heinon Kietoutumia (2009) sekä Aarne Jämsän alumiininen, ihmiskasvoinen Hedelmä (2009). Mieskuvanveistäjät pohtivat siis vakavasti luonnon ja ihmisen suhdetta. Teokset ovat itsessään kiinnostavia ja monitulkintaisia. Harmi, etteivät teokset tällaisiksi kokonaisuuksiksi pedattuna eivätkä myöskään niiden tekijät tahdo päästä täysiin oikeuksiinsa. Harmitus kasvaa, kun samalla joutuu pohtimaan rinnastusten sukupuolittuneisuutta.
Mukana on myös kokonaisuus, jonka jättää enemmän tilaa katsojan kokemukselle. Pink Twinsin Module (2008), Markus Kåhren Nimetön (1996) ja Saara Ekströmin Grotesque & Arabesque (milk) (2005) päästävät katsojan tarkkailemaan omaa rooliaan katsojana ja pohtimaan sen kautta kuvanveiston käsitettä. Module –videossa pienet, valkoiset pisteet liikkuvat mustalla taustalla orgaanisissa rykelmissä ja järjestäytyvät välillä hetkeksi huoneen ääriviivoiksi. Tämän tilallisen ulottuvuuden lisäksi teoksesta löytyi sitä katsellessani materiaalinen ulottuvuus, olkoon videoteos kuinka aineeton tahansa. Notkeasti juoksevat pisteet alkavat näyttää kidesokerilta. Vai näenkö projisoinnissa materiaalia siksi, että olen kuvanveistonäyttelyssä?
Kuvanveisto näyttäytyy tällä konkreettisesti ja sisällöllisesti hämärällä alueella yhtä aikaa älyllisenä, kokemuksellisena ja ajallisena tapahtumana, jolloin juuri katsoja nousee keskiöön. Yllättävää kyllä, katsojan merkitystä ja kokemuksellisuutta korostavat teokset ovat lähinnä älyyn vetoavia, yhtään fyysisesti tunnusteltavaa tai interaktiivista teosta näyttelyssä ei ole. Hans-Christian Bergin Perception Instrument I, I want to touch you (2003) uhkailee kyllä piikittävänsä katsojan, mutta onneksi vain optisen illuusion kautta.