31.1.2008 Pirkko Holmberg
Kuvan jälkeen -näyttely Kiasmassa 11.1.2009 asti
Eino Ruutsalo, Kosmos
Kiasman juhlavuoden avaava näyttely Kuvan jälkeen lähestyy nykytaidetta ottamalla esiin ikiaikaisen kysymyksen kuvasta tai kuvattomuudesta ja erilaisista lähestymistavoista siihen. Näyttely sisältää teoksia sekä koti- että ulkomaisilta nykytaiteilijoilta klassikoista uutuuksiin. Joissain paikoin näyttelyä kuva vie mennessään ja siihen hukuttautuminen korviaan myöten on mahdollista. Joissain kohdin kuvallisuuden kyseenalaistaminen on tapahtunut esteettisen kiinnostavuuden kustannuksella. Näyttely jakautuu neljään teemaan, jotka ovat Asenne metodina: sarja, toisto, tapahtuma, Kirjoitettu sana, Kuvan kielioppia ja Melkein kuva.
Mukana on kineettisen taiteen klassikoita kuten Eino Ruutsalon Kosmos(1967) ja Kolme kiekkoa suorakaiteessa (1972) sekä Erik H. Olsonin Optokromaattinen reliefi (1974), jonka kauniit värit tulevat esiin vasta katsojan liikkuessa. Uudempaa interaktiivista taidetta edustaa Hanna Haaslahden White Square (2002). ”Toimiakseen” teos vaatii astumista lattialle heijastettuun valkoiseen neliöön, jolloin katsojan kannoille ilmaantuu tummia liikkuvia varjokuvia. Kauneimmillaan ja meditatiivisimmillaan neliö on kuitenkin mielestäni tyhjänä keskellä pimeää huonetta.
Eino Ruutsalo, Kineettisiä teoksia
Eric H. Olson, Optokromi
Kaksi teosta nousee näyttelyssä mielestäni ylitse muiden: Lauri Astalan Pieni spektaakkeli keveydestä (1986) sekä Yishai Jusidmanin maalaukset Yukio, Mamehiro ja Mamekazu (1992-93). Näissä ilmenee, mitä kuva voi parhaimmillaan olla ja miten se voi vaikuttaa ihmiseen kokonaisvaltaisesti, imaista sisäänsä, johdattaa mietiskelevään tilaan. Lauri Astalan videossa näkymä seinästä, jossa on kaksi ikkunaa, alkaa hitaasti, kuin huomaamatta liikkua ja kellua. On jotenkin epäselvää, liikkuuko kuvakulma vaiko kohteet itse. Huoneen ääriviivat pysyvät paikallaan. Teos tuntuu ilmaisevan luonnollisesti elämän perimmäistä häilyvyyttä ja jokahetkistä muutosta. Kaikki muuttuu toiseksi joka hetki, vaikka pysyykin näennäisesti samana. Silmä rakastaa haasteita. Niitä se saa Jusidmanin maalauksissa, jotka ensi näkemältä vaikuttavat pelkiltä valkoisilta suorakaiteilta, mutta joiden aiheena olevat geishat ilmestyvät esiin kuin etäisinä heijastuksina tai sisäisenä muistikuvana. Nämä valkoisella valkoiselle maalatut kuvat ovat kaikessa tavoittamattomuudessaan hätkähdyttävän kirkkaita ja selkeitä.
Kuvan lukutapoja pohtiessa on hyvä kohdata teos, joka antaa palttua normaalille tavalle lukea tekstejä. Niko Luoman valokuvat Collectors Issues (stolen from newsstands 1992-2004) ja Art Journals, issues 37 to 64 (missing issues 41 and 42) käsittelevät sanoma- ja taidelehtiä materiaalisesti, kasana paperia sivulta nähtynä, mikä on omalla tavallaan esteettisesti hyvin palkitsevaa.
Niko Luoma, Collectors Issues
Sampsa Virkajärven teos Suhde Esitys (1999) on hänen Kuvataideakatemian lopputyönsä. Se on esteettisesti melko köyhä, ellei suorastaan ruma, kuten monet nykyaikaiset oppimisympäristötkin. Teos muistuttaa luokkahuoneen sisustusta: tussikirjoitustauluja ikään kuin luennon jäljiltä, neljä tv-ruutua, joissa pyörii videoita erilaisista oppimistilanteista sekä sinne tänne kiinnitettyjä A4-tulosteita, joissa taiteilija pohtii miten taiteilijaksi tullaan. Teksti vaikuttaa varsin oppineelta. Taiteilijaksi haluavan on Virkajärven mukaan hyvä muistaa erottautumisen ja ryhmään kuulumisen dialektinen suhde. Toisaalla hän kirjoittaa: ”Eroihin keskittyvä katse johtaa valintoja korostavaan tilanteeseen, joka vaatii jatkuvaa niiden kanssa elämisen taitoa…” Naiivin ja alikoulutetun esteetikon on vaikea pysyä perässä. Virkajärvi tunnustaa suoraan hakeneensa teoksellaan hyväksyntää erottautumisella, mikä on johtanut hänet lopputyössään tällaiseen toteutukseen, vaikka hän ilmeisesti kokee maalauksen omimmaksi ilmaisukeinokseen.
Virkajärven teos on hyvä esimerkki siitä, miten älyllisyys ajaa vaikutelman edelle kuvataiteen arvostamisessa. Tämä näkyy koko Kuvan jälkeen -näyttelyssä. Monet näyttelyn teemat ovat hieman vaikeaselkoisia ja mielivaltaisesti rajattuja, kuten ”Asenne metodina: sarja, toisto tapahtumana”, jonka alaisuuteen Virkajärven työ kuuluu. Tämä ei onneksi ole estänyt aistillisten ja kauniiden teosten mukanaoloa näyttelyssä. John Baldessari on videoteoksessaan vuodelta 1971 antanut itselleen tehtäväksi kirjoittaa vihkoon useita kertoja lupauksen: ”En tee enää tylsää taidetta”.
Saman tehtävän olisi voinut antaa koko seuraavalle näyttelyosastolle jonka alaotsikko oli ”Kirjoitettu kuva, maalattu sana”. Toistuvat suorakaiteet eivät näytä kiinnostavilta sen paremmin Gerhard Richterin kuin Silja Rantasenkaan maalaamina, eikä Joseph Kosuthin paperille vedostamaa sitaattia voi oikein kutsua sen paremmin silmäniloksi kuin hengen ravinnoksi.
Gerhard Richter, Sarjasta Värikenttiä