Kuvan Kevät 2013, Kuvataideakatemian lopputyönäyttely 8.5.-2.6.2013
Kuvan Kevät kuuluu varmoihin kevään merkkeihin. Tänä vuonna valmistuvat ensimmäiset kuvataiteen maisterit Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta, mutta näyttelykonseptissa tämä uudistus ei näy. Jonna Hyry ja Sini Mononen arvioivat 34 valmistuvan kuvataiteilijan yhteisen lopputyönäyttelyn, joka sijoittuu kolmeen näyttelypaikkaan: Taiteen Taloon Kaikukadulla ja Kuvataideakatemian galleriaan ja Galleria FAFAan keskustassa.
KUKA ON KUVAAN KEVÄÄSSÄ? – KUVAN KEVÄT TAITEEN TALOSSA
Sini Mononen
Kuvan Kevättä pohtiessa tekee yleensä mieli kysyä: “miltä nykytaide näyttää?”, “millaista on tulevaisuuden taide?” tai “mitä nykytaiteilijat osaavat tehdä?”. Tällaiset kysymykset ovat kuitenkin hankalia, melkein kohtuuttomia. Kuvataideakatemian lopputyönäyttely on vain yksi piste kuvataiteilijoiden uralla. Näyttelyä katsoo haluamattaankin kuin gradujen rivistöä: Näistä saa ja sietääkin olla ylpeä, uusien maistereiden käden jälkeä on aina juhlavaa tunnelmoida.
Ne tärkeimmät työt ovat kuitenkin vielä tekemättä. Tällä hetkellä esillä olevat ovat erään identiteetin muodostamistarinan alkupisteitä, välimerkkejä, huomiovärejä.
Kysynkin siis: millainen identiteetti piirtyy Kaikukadulla esillä olevien taiteilijoiden maisteritöistä? Siis jos kuviteltaisiin, että tästä joukosta voitaisiin piirtää yksi muotokuva, vuoden 2013 keväällä Kuvataideakatemiasta valmistuvan kuvataiteen maisterin karikatyyri.
Kuvan ääriviivat hahmottuvat maalausten, liikkuvan kuvan, performanssin, grafiikan, veistoksen ja äänitaiteen kautta.
Salla Myllylä: Puuni
Kosmos videoissa
Aulatilan on vallannut performanssia yhdistävä Sara Pathiranen Sahara. Kun taiteilija ei esiinny, näkyvillä on hiekkaa, tyynyjä ja valkokangas. Valo palaa tilaan levittyvän teoksen läpi. Illalla aavikko lienee parhaimmillaan, hämärässä sen sävyt pääsevät paremmin esiin.
Aulan kainalosta löytyy kaksi muutakin liikkuvaa kuvaa hyödyntävää kiinnostavaa työtä: Linda Jasmin Mayerin Kuinka rikkoa jää on kolmekanavainstallaatio, joka yhdistää ihmisjäänmurtajan (hellyyttävään pehmoisen näköiseen murtajapukuun pukeutuneena) tasapainoiseen ja eteenpäin menevään kuvaukseen laivan sydämestä ja matkasta merellä. Kolina, kohina ja tila täydentävät teosta.
Äänet tekevät myös Diana Soria Hernandezin Mahdottomasta eläimestä mielenkiintoisen. Tässäkin screenille on projisoitu hyistä vettä. Sen rinnalla on paperilakanoita, joille taiteilija on pätkinyt Walt Whitmanin sanataidetta visuaalisen runon muotoon. Teoksen ääninauhalla kuuluu runon fragmentteja: over, the whole, the whole, the whole. Tämä on musiikkia, runoutta.
Liudmila Kartoshkina: Composition # 2 “Ad futurun memoriam”Videotaide ja sitä hyödyntävät teokset nousevatkin Taiteen Talolla edukseen esiin. Hernandezin työn rinnalla käsitteellistä syvyyttä löytyy Liudmila Kartoshkinan surrealistisesta maisemasta, joka jättää alitajunnan oudot eläimet katsojan päätettäväksi. Vihjeet syntyvät äänestä, joka tunkeutuu kehoon ja luo kutsumatta assosiaatiot.
Väärin kuultu muuttuu vaikeasti nähtäväksi Iidu Tikkasen taianomaisessa tilassa, jossa muovipussi sulkee sisäänsä avaruuden, jumalallisen kosmoksen, joka heijastuu seinustalle viritettyihin maalauksiin. Jumalkuvat sekoittuvat graffitiin, värit leimuavat pimeydessä.
Videossa onnistuu herkällä ja yllättävällä työllään myös Salla Myllylä. Kaksikanavainstallaatio Puuni on puun muotokuva ikkunalasin läpi maalattuna.
Kenties sitä perinteisintä videotaidetta on nähtävillä auditoriossa, jossa on Henna Hyvärisen ja Jaakko Pallasvuon kuratoima kokonaisuus. Taiteilijoiden omat videot olivat tässä kavalkadissa toimivinta antia. Kuratoitu kehys lähinnä tuki lopputöitä kömpelöllä estetiikallaan.
Maailmoja silmille
Maalausten pariin voi astua Taiteen Talon kolmannessa kerroksessa, joka on onneksi ripustettu tänä vuonna suhteellisen väljästi.
Emma Ainala: Forgotten prayers
Emma Ainalan kitsin feministiset renessanssi-mukaelmat nousevat esiin persoonallisella aiheen käsittelyllä. Karl Ceder onnistuu maisemamaalauksessa, Sini Vihman väripinnat peilaavat tilaa vastakkaisella seinällä kauniisti.
Muista temaattisesti hiukan erillään ovat Valtteri Halmetojan paperisapluunat, eräänlaiset katutaideteokset paperille. Klassisen enkeliteeman tuominen tähän kuvastoon on oiva idea. Riku Mäkisen kuusi arkkitehtorista serigrafiaa ovat ryhdikkäitä, tyylikkäitä ja lupaavia.
Joonas Siren: Fall/Rapture Corinna Helenelundin savesta ja oljesta rakkennettu maja kutsuu, mutta on hiukan ahtaassa ja levottomassa ympäristössä. Myös Haidi Motolan Kuvataideakatemian sisäilmaa käsittelevä teos laskostuu varsin monelle tasolle kovin pienessä tilassa.
Haastavan ympäristöön sulautuu Joonas Sirenin Fall/Rupture -ääniteos, jossa kaiuttimet laskeutuvat pitkän portaikon halki narussa roikkuen. Maailmalopun ääniä käsittelevä työ ei sorru kliseisiin (vaikka se aiheen puolesta olisi hyvin helppoa). Sen sijaan se hyödyntää taitavasti rappukäytävän epämääräisiä kolahduksia, johon vaikeasti tunnistettavat äänet sekoittuvat.
Niin, millainen kollektiivinen taiteilijan identiteetti Taiteen Talolla nähdyistä piirtyi?
Vaikuttaa siltä, että näyttelyssä muodostuu kuva taiteilijasta, joka tiedostaa oman taiteensa käsitteellisyyden sekä onnistuu kommunikoimaan tekniikan, historian ja nykypäivän kanssa. Poliittista hänen taiteensa on vain sivulauseissa, tosin kärkevissä sellaisissa. Pääasiassa uutta maisteria kiinnostaa kuitenkin estetiikka: kuinka taiteen keinoja uudistetaan, miten eri tekniikat keskustelevat keskenään. Taiteidenvälisyys tulee parhaimmillaan yllättävällä tavalla esiin.
Monien roolien taiteilija erottuu muista edukseen.
*******************
UUTTA GRAFIIKKAA JA NIUKKUUTTA TAIDOLLA – KUVAN KEVÄT GALLERIOISSA
Galleria FAFA, Lönnrotinkatu 35
Kuvataideakatemian galleria, Kasarmikatu 44
Jonna Hyry
Kuvan Kevään 2013 keskustan gallerioiden näyttelykokonaisuudet ja ripustusratkaisut ovat edellisvuotiseen verrattuna harkitun onnistuneita. Molempien gallerioiden yleistunnelma pyrkii väljyyteen ja ne muodostavat saumattoman jatkumon.
Liukuvia värejä ja hitaita installaatioita
Kasarmikadun galleriassa tervetulleeksi toivottavat näyttävät öljyvärimaalaukset. Anita Kaihola on kehittänyt sekä maalauksen että ympäröivän todellisuuden tekstuurimateriaalien tarkasteluun tinkimättömän ja omaehtoisen lähestymistavan. Figuratiivisuus ja nonfiguratiivisuus vuorottelevat katsomistavasta riippuen. A Furry Fragment näyttää kieppuvan lainehtivaa, yksityiskohtaisen runsasta ja samalla pelkistettyä turkiksen pintarakennetta. Sivellintekniikka tuntuu pyrkivän realistiseen representaatioon, mutta samassa näyttäytyykin puhtaasti maalin materiaalisuuden tutkielmana. Taittamalla ja murtamalla harkiten mustan ja valkoisen sekä roosan asteikolla syntyy liukuva värimaailma, joka toimii saumattomana kuvapinnan kudoksena. Tasaisen tekstuurin viimeistelee teoksen maalausnesteistä tasaisen kiiltävä, kalvomainen pinta, joka luo jännitteen representoidun kohteen oletettuun haptisuuteen nähden.
Myös Kalle Juhani Nieminen osaa pelkistää ilmaisunsa. Teokset ovat kiteyttäen valkoista mustalla, mustetta MDF-levyllä. Harvaan ripustettu ja kohdevalaistu teossarja seinällä ilmentää jonkinlaista aavistuksenomaisten ja aavemaisten ilmentymien häilyvää näyttäytymistä. Ajoittain kerroksellinen kuvaus irtaantuu lähes kokonaan esittävyydestä. Ghost of War (Slayer) lähenee jo action paintingia.
Heidi Hänninen: Surullisten piknikHeidi Hänninen rakastaa kuvioituja mattoja, esineiden ja ajan ilmaisullisia ulottuvuuksia sekä yhteiskunnallisia merkityksiä. Surullisten piknik on vuosien saatossa työstetty installaatio, eräänlainen hautamuistomerkki huonetilassa. Seiniä kiertävät pienet sähkövalaistavat laatikot, joista paljastuu valokuvia venäläisen hautausmaan hautakivistä. Joitakin hautakiviä koristaa punatähti, joten kyse on mahdollisesti aatteellisista sankarivainajista. Venäjänkieliset hautakiviin kaiverretut tekstit saattaisivat tuoda lisävalaisua. Lisävalaisua saa helposti myös laatikoiden sähkökatkaisimia räpsyttelemällä Piknikillä voi viivähtää tovinkin, nimittäin vierailijan on mahdollista maalata oma muistokivi osaksi installaatiota.
Ilkka Pitkäsellä taas on Kiire ei minnekään. Installaatioon avautuu kolme ovea, jotka voi avata haluamassaan järjestyksessä. Jos etenee sovinnaiseen tapaan vasemmalta oikealle, ensimmäisen takaa paljastuu luonnollisen kokoista liikkuvaa kuvaa mustissa verkkareissaan tasaisen jumputuksen äänimaisemassa juoksevasta miehestä. Toisen oven takaa paljastuu katosta ainoastaan pienellä energiansäästölampulla valaistu tyhjä huonetila. Kolmannen oven taakse on kyyristynyt juoksija istumaan sateeseen, tasaisen ropinan säestää tunnelmaa.
Mari Helisevä taitaa kolmiulotteisuuden aineettomuuden ja äärimmäisen minimalismin. Surfaced vaikuttaa verkkomaiselta muodostelmalta, joka vaikuttaa pysähtyneen ilmaan painovoiman vastaisesti. Kontaktimuovilla, pigmentillä, traganttikumilla ja paperilla saa taitavasti käytettynä kineettisiä efektejä aikaan.
Kokeilua välineellä ja kerronnan keinoja
Lauri Kolttola: Toistaiseksi nimetönFAFA:ssa hillitty linja jatkuu. Lauri Kolttolan Muutosta hakiessa etsin käännekohtaa. Jokainen valinta voi olla sellainen -tempera- ja öljymaalaussarja pitäytyy lähellä maasävyjä. Maalauksissa on selviä maisemallisia elementtejä, vaikka ne häilyvyydessään jättävät epävarmuuden tilaan. Kerroksellinen maalaustekniikka luo usvaista ja harsomaista vaikutelmaa. Raskaat materiaaliefektit loistavat poissaolollaan, keveys ja pyrkimys aineettomuuteen ovat pikemminkin kerronnan ydinainesta.
Välittömän ekspressiivistä ja maalausteknisesti kokeilevaa otetta näyttelyssä edustavat lähinnä Samppa Törmälehdon särmikkäät taiteilijakuvaukset Work in Progress sekä Work in Progress II. Perinteiseen tapaan taiteillaan ateljeessa maalarintakki päällä tai suunnittelupöydän ääressä – työ edistyy kun edistyäkseen on, vaihtelevaan tahtiin ja rosoisesti. Eivätkö uskottavimmat taiteilijat valtaakaan enää rakennuksia ja katuja? Leikitteleekö Törmälehto vain taiteilijakliseillä?
Visa Romsi: Parturismiehen adagioVisa Romsin videoinstallaatio Parturismiehen adagio hyödyntää sekä videokuvaa monitorista että taustaseinälle projisoitua sähköistä kuvaa. Parturina työskentelevän menneisyyttään salailevan vankikarkurin tarina rinnastuu takaseinän jättimäiseen verkkoaidan takaa nähtyyn taivaalla lipuvien pilvien hitaaseen liikkeeseen. Video ei juuri kikkaile teknisillä efekteillä, mutta tarinan riimittely luo tasaista rytmiä kerrontaan. Yllätyksiä ja visuaalista jännitettä kaipaisi enemmän, sillä tarinan tematiikka kytkeytyy yhteiskunnalliseen vallankäyttöön ja valintojen ehtoihin.
Patrick Wagner etsaa chine collé -tekniikalla, jossa vedokseen liimataan paperielementtejä, jotka kiinnitetään taustapaperiin vedostusprosessin aikana. Hautausmaavedoksia -sarjan uniikkivedokset ilmentävät tilallisuutta, jossa värimaailmaltaan ja muotokieleltään kuvallisesti hyvin erityyppiset elementit näyttävät leijailevan vapaasti ja toisistaan riippumatta määrittelemättömässä tilassa. Hautausmaa nielaisee maailman osat luurangoista kirjailtuihin kuvioaihelmiin ja yhdistää ne katoavaan ykseyteen.
Osa Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta valmistuvista on jo ehtinyt uransa alkuun taiteen kentällä. Joidenkin taiteilijoiden kohdalla näyttelyssä esitetty väline ja kuvakerronta saattavat ilmentää vain yhtä taiteilijan hyödyntämistä. Tila–aikataiteen koulutusohjelmasta valmistuvan Carolin Kossin teknisesti kokeilevien pigmenttivedosten kerrontaa taas voisi luonnehtia osuvasti termillä uusi grafiikka. Kohdevalaistut, kirkasväriset vedokset hehkuvat camera obscura -ripustustilaratkaisussa mustia seiniä vasten synteettisen kirkkaina. Koss tarkastelee todellisuutta digitaalisina kerrostumina. Lopputulos lähenee psykedeelistä ja mainoskuvamaisen kiiltävää hyvin viimeisteltyä kuvatyyppiä, joka kuitenkin ansiokkaasti häiritsee totunnaisia kuvanluvun kulttuurisia odotuksia. Kossin maailma elää kemianteollisuuden kyllästämää, samanaikaisesti häiritsevän vieraannuttavaa ja kuitenkin kulttuurisesti tuttua kuvamaisemaa. Luontotematiikka representoituu luonnottomissa väreissä ja semanttisissa yhteyksissä. Koivu väreissä näyttää tavanomaisen koivunrungon, jonka päälle on asetettu digitaalinen otos värikartasta. Karkkihevonen oksentaa avaruudessa on värihehkuinen, toisiinsa sulautuvien epämääräisesti tunnistettavista hahmoista muodostuva kieppuva värimaisema. Nimeään myöten teos on riemastuttavan paradoksaalinen – todellisuudessa hevonen ei monista muista eläinlajeista poiketen oksenna eikä hevosia tiettävästi ole koskaan lähetetty avaruuteen – toisin kuin koiria.
Carolin Koss: Snow Tiger
Tämänvuotisia keskustan gallerioiden näyttelyitä voisi luonnehtia osuvasti ilmauksella harkittu niukkuus, joka on oikeille valinnoille rakentuva taitolaji. Vaihtoehtoja etsitään tänä vuonna hienojakoisista vivahteista.
***********