Kuvataiteilijat Pauliina Heinänen ja Maria Kojonen kirjoittavat ammattikuvataiteilijoiden arjesta, rahan ja arvostuksen puutteesta sekä kulttuuripolitiikan epäsuhtaisista rakenteista esseessä, joka pohjautuu viime vuosina valmistuneiden kuvataiteilijoiden kokemuksiin ja pohdintoihin kuvataiteilijan työelämästä.
On toukokuu 2018 ja jännitystä ilmassa. Kuvan Kevät eli Taideyliopiston Kuvataideakatemian jokavuotinen opiskelijoiden maisterinäyttely on avautumassa päivänä, joka on kesää enteilevän lämmin. Päässä soi suvivirsi, ja tunnelmassa on jotain samaa kuin koulujen kevätjuhlissa. Ruusuja jaetaan, puheita pidetään ja stipendipaperit töröttävät onnekkaissa käsissä, yksi omissa käsissäni. Kuvataideakatemian professori Anna-Kaisa Rastenbergerin puheenvuoro näyttelyn taiteilijoita ja heidän teoksiaan esittelevässä katalogissa on nimeltään Radikaalipolitiikkaa.
Rastenberger kuvailee taiteilijan ammatin valitsemisen nyky-yhteiskunnassa olevan radikaali teko, jossa väistämättä järjestetään vallitsevia valtarakenteita uudestaan. Taide on sellaista toimintaa, tilanteita ja tuotoksia, joiden ensisijainen tavoite ei ole rahallinen arvo tai kuluttaminen. Taiteen tekeminen työnä haastaa yhteiskunnan uusliberalistisia arvoja.[1]
Ensimmäistä kertaa tekstiä lukiessani koin (ja yhä koen) jonkinlaista ylpeyttä arvoista, joita ammattiini liitettiin. Toisaalta hymähtelin tekstin mahtipontisuudelle ja sille, että kuukausipalkkainen, ammatillisesti turvatussa asemassa oleva ihminen hekumoi ammatinvalintani “vallankumouksellisuutta”. Kukaan meistä kapinallisista, joille sanat oli osoitettu – pian valmistuvat kuvataiteilijat – ei tulisi nauttimaan tasaista kuukausipalkkaa työurallaan. Kannustavan puheenvuoron nurjalla puolella olikin toteamus: “Taiteilijan työstä puhuttaessa muistutetaan – hyvästä syystä – että taiteilija valitsee ammatin, jossa taloudellisen menestymisen ennusteet ovat heikot, urakehitys useimmiten vaatimatonta, etuudet olemattomat ja virkistysseteli tuntematon tosite.” [2]
Suomessa taiteen opiskeleminen on mahdollista ja hyväksyttävää: sitä tuetaan rahallisesti niin kuin mitä tahansa muuta korkeakouluopiskelua ja siihen tarjotaan laadukasta opetusta. Mutta valmistumisen jälkeen asiat muuttuvat, mutkistuvat ja hankaloituvat. Kuluvan kevään aikana on puhuttu poikkeuksellisen paljon kuvataiteen rahoituskuopasta ja kuvataiteilijoiden työhyvinvoinnista. Kysyimme viimeisien vuosien aikana valmistuneilta korkeakoulutetuilta kuvataiteilijoilta heidän kokemuksiaan valmistumisen jälkeisestä ajasta. Työmahdollisuuksiin, toimeentuloon, jaksamiseen, ammatti-identiteettiin ja työn arvostukseen liittyviä ajatuksiaan avasivat reilut 50 kuvataiteilijaksi valmistunutta.
Saamissamme vastauksissa valmistuneet kuvataiteilijat kuvaavat pettynein ja raskain sanankääntein arkeaan. Esiin nousevat epävarmuus ja huoli. Monet kokevat yksinäisyyttä, toivottomuuden ja tyhjyyden tunteita. Yksi kuvataiteilija haaveilee palkkatyöstä enemmän kuin mistään, toinen esittää tilannetta summaavan retorisen kysymyksen: “Mitäkö toivon taiteilijan työelämältä, että sellainen olisi olemassa?”
Tunnelmia kuvataiteilijan arjesta
Huhtikuussa 2023 julkaistiin Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskuksen vuosittainen taiteen ja kulttuurin barometri, joka tällä kertaa kartoitti taiteilijoiden työhyvinvointia. Raportin mukaan 39 % visuaalisen alan taiteilijoista harkitsee alan vaihtoa tai on vaihtanut alaa[3]. Kyselyymme vastanneistakin yli puolet on vähintään harkinnut alan vaihtoa tai toisen ammatin opiskelua, osa oli niin jo tehnyt. Muutama pohtii alalle hakeutumisen olleen virhe. Alan vaihtamisen syynä ei ole alan epäsopivuus tai työn mielekkyys, vaan hankalat olosuhteet, joissa työtä tehdään.
Seuraa pieni tunnelmaruno, jossa on käytetty pelkästään suoria lainauksia saamistamme vastauksista:
pärjään juuri ja juuri,
toistaiseksi vielä pinnalla
koen olevani pulassa
elän köyhyysrajan tuntumassa,
olen köyhä,
sairas ja köyhä
köyhyysrajan alapuolella
tilanne ei todellakaan tunnu turvalliselta
tilanteeni on todella epävakaa
tilanteeni on heikko
tilanteeni on todella huono
tilanne on epävarma
tilanne aiheuttaa epätoivoa
tilanne vaihtelee
en koe tilannetta hyväksi
tilanne on nihkeä
tilanne on tiukka
taloudellista häpeää,
pitkittynyttä stressiä,
ahdistusta, masennusta ja osattomuuden tunnetta
järjestelmä ei toimi taiteen kannalta
stressaavinta on pelko, että sanoo jotain mitä ei kannata sanoa
huonommuuden ja arvottomuuden tunteet
taloudellinen niukkuus ja epävarmuus
kamalan vaikeaa
turhauttaa ja suututtaa
motivaatiopula
hermoloma
burn out
en uskalla luottaa tulevaisuuteen
tulevaisuus vaikuttaa hämärältä
tulevaisuuden työtilanne ei vaikuta hyvältä
koitan taistella vielä
Kysely kertoo harmillisen selkeää viestiä: taloudellisen tilanteen epävakaus on kuvataiteilijan arkea. Kuvataiteilijoita yhdistää toimeentulon lähteiden pirstaleisuus ja haave taloudellisesta vakaudesta. Suurin osa kuvataiteilijoista ei saa toimeentuloaan taiteesta. Kuvataiteilijan toimeentulosta puhuttaessa viitataan usein teosmyynteihin, mutta vastausten perusteella teosmyynti on pienessä sivuroolissa toimeentulossa. Toimeentuloa haetaan apurahoista ja palkkatöistä. Apurahoja taiteilijat saavat hyvin vaihtelevasti.
Useat kuvataiteilijat tekevät täysin omaa ammattiaan ja koulutustaan vastaamattomia töitä, joko osa-aikaisesti tai kokoaikaisesti. Kyselyyn vastanneet olivat hankkineet elantoaan esimerkiksi myyjänä, taksikuskina, markkinointialalla, kahvilatyöntekijänä, valosuunnittelijana, kouluvalokuvaajana, postinjakajana, henkilökohtaisena avustajana, koiranulkoiluttajana ja kerhonohjaajana. Opetustyöt taiteen parissa tai museo- ja galleriavalvojan työt olivat vastausten perusteella yleisimpiä taiteeseen liittyviä töitä, joista kumpikaan ei kuitenkaan vastaa kuvataiteilijan koulutusta.
Monet nostavat työttömyystukia ja muita sosiaalitukia tullakseen toimeen. Joillekin puolison tai perheenjäsenten rahallinen tilanne tuo jonkinlaista taloudellista turvaa. Yksi unelmoi työsuhteessa olevan ihmisen eduista, kuten työterveydestä, ansiosidonnaisesta päivärahasta, eläkkeestä tai jopa kulttuuri- ja liikuntaseteleistä. Toinen kokee taloudellista häpeää suhteessa muihin saman ikäisiin ystäviin, joiden elämäntilanne on toisenlainen.
“Kaiken kaikkiaan ansaintalogiikkani ei ole vakiintunut ja pohdin jatkuvasti erilaisia vaihtoehtoja.”
Koulutustasoltaan vastaajat edustavat ammattitaitoa, joka on rinnastettavissa esimerkiksi arkkitehdin, insinöörin tai biologin koulutukseen. Silti monet tekevät sivutyönä töitä, joihin ei vaadita laisinkaan koulutusta. Omaa koulutusta vastaamattomien töiden tekeminen turhauttaa. Muiden töiden tekeminen vaatii veronsa taiteelliseen työhön käytettävästä ajasta ja energiasta, ja sivutöistä huolimatta toimeentulo on tiukkaa. Kuvataiteilijat toivovat toimeentuloa kuvataiteilijana tehdystä työstä sekä aikaa nimenomaan taiteellisen työn tekemiselle.
“Kokonaistilanne on kaoottinen. On ollut tilanteita jossa menen vähillä unilla iltavuorosta aamulla gallerialle ripustamaan, enkä elä kolmen työn pallottelulla vaan silti olen hakenut ja saanut kelan tukia. Kaikki koulutukseni tuntuu valuvan 80% prosenttisesti hukkaan, eikä kahden yliopiston käynnin jälkeen kukaan tunnu käsittävän, että olen tosiaan akateemisesti koulutettu ja pystyisin aika moneen.”
Kompasteluja rakenteissa
Psykoterapeutti Emilia Kujala toteaa Ylen kolumnissa, ettei työuupumus selity yksilön heikkoudella, vaan riski uupumukseen kasvaa työn vaatiessa liikaa tarjoamatta riittävästi vastinetta[4]. Monia kuvataiteilijoita mietityttää ammatissa jaksaminen. Opetus- ja kulttuuriministeriön vuonna 2011 julkaiseman raportin mukaan taiteilijat elävät köyhyysrajan tuntumassa ja hyvinvointivaltion ulkopuolella[5]. Tilanne ei ole muuttunut merkittävästi. Ei siis ihmekään, että uuvuttaa.
Kyselyymme vastanneistakin yli puolet on vähintään harkinnut alan vaihtoa tai toisen ammatin opiskelua, osa oli niin jo tehnyt. – – Alan vaihtamisen syynä ei ole alan epäsopivuus tai työn mielekkyys, vaan hankalat olosuhteet, joissa työtä tehdään.
Yksi kuvataiteilija kokee alan olevan lähinnä kuluja ja nollille pääsemistä, toinen kitkuttelee säästöjen varassa ja kolmatta ahdistaa huoli rahojen riittämisestä niin paljon, että se syö kaiken luovuuden. Neljäs kertoo elämänsä muuttuneen huomattavasti työskentelyapurahan myötä, ja vitsailee nousseensa yhdessä yössä köyhyyskuilusta keskiluokkaan. Valtion työskentelyapuraha on kuitenkin vain noin 2000 euroa kuukaudessa, eli huomattavasti alle keskitulon. Sama taiteilija stressaa rahoituskauden päättymistä ja hakee lisärahoitusta noin joka kymmenes päivä. Hän toteaa pelkäävänsä köyhyyttä enemmän kuin kuolemaa. Kuvaukset alan lyhytjänteisyydestä koituvasta stressistä ja osattomuuden kokemuksista toistuvat kuvataiteilijoiden kertomuksissa. Jotkut lopettavat taiteen tekemisen kokonaan taloudellisten syiden vuoksi.
”Syrjäytymisuhka on todellinen ja yhteiskunnan ulkopuolelle ajautuminen pelottaa. Kärsin masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Jaksamiseni on koko ajan vaakalaudalla.”
Huomattava osa kuvataiteilijoista on valmistumisen jälkeen työttömänä ainakin jaksoittain. Monet joutuvat ongelmiin TE-toimiston ja Kelan kanssa, sillä kuvataiteilijan työn rakenteita ei ymmärretä. Tästä koituu se, että kuvataiteilijat eivät saa heille kuuluvia sosiaalitukia. Useat säästävät apurahoista työttömyysjaksojen varalle, sillä pidemmätkään apurahakaudet eivät kerrytä ansiosidonnaista työttömyysturvaa. Vastauksista käy myös ilmi lyhyiden apurahakausien tai toimeksiantojen vastaanottamisesta koituvat selvityspyynnöt TE-toimiston taholta ja uhka työttömyysetuuden katkeamisesta. Vuoden 2011 raportti toteaa osuvasti, ettei taiteilija ole koskaan työtön, vaan saattaa pudota tulottomalle kaudelle, jolloin taiteilijaan kohdistetaan työttömän status. Statuksesta koituva valvonta heikentää luovan työn edellytyksiä, sillä ”taiteilija edistää parhaiten edellytyksiään työllistyä, kun hän pystyy keskittymään taiteen tekemiseen ja luomaan uraa taiteilijana”.[6] Kuvataiteilijoiden sosiaaliturvaa tulisikin parantaa, ja kehittää ymmärrystä taiteilijan työn ja tulonmuodostuksen rakentumisesta.
”Olen sairaalla tavalla tottunut siihen ja kituuttelen menemään ja säästän aina puskuria seuraavaa tulotonta kautta varten, kun saan jonkun hilun jostain.”
Opintojen aikana kuvataiteilijoita tuetaan, mutta valmistumisen jälkeen lahjakkaat ammattilaiset päätyvät kompastelemaan toimimattomiin rakenteisiin. Miksi Suomessa koulutetaan taiteen asiantuntijoita, joilla ei ole tulevaisuutta? Taiteilijoiden työllistymisen ongelmaa käytetään monesti perustelemaan koulutusleikkauksia, mutta ei, vastaus ei ole se, että taiteilijoita ei tulisi kouluttaa. Samaisessa vuoden 2011 raportissa todetaan, että taidepolitiikan tavoitteeksi tulisi asettaa se, että “vuonna 2020 taiteilijat voivat, pohjoismaisten kollegojensa tavoin, rahoittaa toimeentulonsa taiteellaan 70-prosenttisesti[7].” Kuvataiteilijan työn rakenteiden tulisi muuttua niin, että ammatin harjoittaminen olisi mahdollista ja kestävää. Raportin mukaan tavoitteeseen päästäisiin etenkin apurahoja lisäämällä ja taidemarkkinoiden verotusta kehittämällä[8]. Valitettavasti tavoitteesta ollaan vielä kaukana. Tällä hetkellä realistisin muutostoive on se, että kuvataiteiden tuet nostettaisiin edes sille tasolle, jolla muita taiteen aloja tuetaan.
Taiteilijoiden työllistymisen ongelmaa käytetään monesti perustelemaan koulutusleikkauksia, mutta ei, vastaus ei ole se, että taiteilijoita ei tulisi kouluttaa. – – Kuvataiteilijan työn rakenteiden tulisi muuttua niin, että ammatin harjoittaminen olisi mahdollista ja kestävää.
Tulevaisuuskuvia
On huhtikuu 2023, ja olen osana tämän vuoden Nuoret-näyttelyä Helsingin Taidehallissa. Saavutusta voi pitää toistaiseksi yhtenä hienoimmista osista ansioluetteloani. Miten voi olla samaan aikaan osa ”uuden sukupolven taiteilijoita” ja näin poikki.
Kaksi päivää avajaisiin. Pyöriskelen sängyssä, vatsaani pistää terävä kipupiikki. Kehoni menee kiemuralle, puristuu pieneksi palloksi, jossa ei ole tilaa hengitykselle. Vain poukkoilevaa ahdistusta. Tämä tunne ei ole vieras, mutta tuntuu, että kehoni hylkii sitä kerta toisensa jälkeen voimakkaammin. Mietin, missä vaiheessa oireet muuttuvat niin vakaviksi, etten voi ohittaa niitä. Tavallaan ne ovat sitä pitkään jo olleetkin. Silti jostain syystä jatkan.
Teokselleni on varattu näyttelyssä kahdeksan metrin seinä. Sille ripustan neljäkymmentä teosta tarkkaan ruudukkoon. Teosten väliin jää kuuden senttimetrin rako, sekä ylä- että alapuolelle. Tuijotan noita välejä ja mietin, ovatko ne tarpeeksi suuria. Välit ovat valkoista rakennetta, joka ei kerro ulkopuoliselle sen enempää. Marginaaleja, joissa tapahtuva on piilossa lopullisista teoksista. Kiinnitän mielessäni vatsassani olevan kivun noihin rakoihin. Tuntemani kipu lähtee palleasta, kuvittelen sen pitkänä säikeenä minun ja seinän väliin. Kaikki on valmista, enkä koe helpotusta. Rakenteet eivät anna sille lupaa.
Taidealalla toimiminen tuntuu teolta, jolla on vääjäämätön loppu. En uskalla ajatella tulevaisuutta, sillä sitä ei ole. Elämäni syklit ovat lyhyitä. Elän parasta aikaa pisintä rahoituskauttani, ja ahdistus sen loppumisesta vain kasvaa. Kesäkuun lopulle asti tiedän, mistä saan elantoni. Sen jälkeisiin elämänsuunnitelmiin ei ole varaa. Tätä kirjoittaessani päässäni kaikuvat kyselyn vastaajat. Nimettömät toiset, jotka jakavat kokemuksen alan kuormittavuudesta.
Taloudellinen tilanne vaikeuttaa monia kuvataiteilijoita suunnittelemasta tulevaisuutta. Yksi on perunut häät ja lasten tekemisen, toinen on onnellinen, ettei halua lapsia, sillä siihen ei olisi varaa. Kolmas kokee, ettei pysty taloudellisen epävarmuuden vuoksi suunnittelemaan mitään elämänsä osa-alueita. Hän kuvaa tilanteen vaikuttavan perustavanlaatuisesti ihmissuhteisiin. Neljäs pelkää, ettei ehkä koskaan tule saamaan asioita, joista muissa ammatissa voisi haaveilla: esimerkiksi omaa asuntoa, autoa, lomamatkaa tai lemmikkejä.
Ja sitten, sinä yönä, kun kipu on erityisen kovaa: kirkkaus asettuu minuun. En halua tehdä tätä enää. Kahden päivän päästä minulle myönnetään Nuoret 2023 -näyttelyssä Maecenas Killan Nuoren taiteilijan stipendi. Otan palkinnon vastaan kiitollisuudella, mutta samaan aikaan läsnä on varmuus siitä, että taiteilijan työn tekeminen ei ole kestävää. Yhteiskunta ei ole vielä valmis siihen, että kuvataiteilijat voisivat hyvin.
Tuntuu surulliselta, etten kykene vilpittömästi iloitsemaan ansioistani, sillä jokaisessa onnistumisessa on läsnä huoli ammatin harjoittamisen jatkumisen edellytyksistä. En halua vaikuttaa kiittämättömältä, mutta saavutukset ja palkinnot eivät muuta rakenteita, jotka eivät tue taiteen tekemistä pitkäjänteisenä ammattina. Tunnustukset ovat laastareita märkivän haavan päälle, samoin kuin alan rahoitus, joka omalle kohdalle osuessa tuntuu onnenkantamoiselta. Kuvittele, että se, että saat palkkaa työstäsi olisi “onnekasta”.
“Jos yritän vielä hetken”
Vuoden 2022 kuvataiteen valtionpalkinnon saanut, jo pitkän uran tehnyt 63-vuotias kuvataiteilija Jussi Kivi toteaa suurimman haasteen taiteilijan työssä olevan tyyneyden ja motivaation säilyttäminen “taistelukentällä.” Kivi kuvailee taiteen sisällä vaikuttavan yhteiskunnassa muutenkin vallitsevat arvot, kuten kilpailu ja kilpailuhenkisyyden ylevöittäminen, menestyksen mystifiointi ja tehokkuuden palvonta sekä suorittamisen arvostus.[9]
“Kuvataiteen kentän rakenteelliset haasteet luovat huonoa itseluottamusta. Sen sijaan, että kokisin ärtymystä siitä, kuinka alalla ei ole tarpeeksi rahoitusta, ärtymys kohdistuu usein itseen. ”Miksi en kelpaa”, ”olenko aivan paska kun taas tuli hylsy” kaltaiset ajatukset looppaavat. “
Alan rakenteet eivät salli taukoja työskentelystä, sillä saadakseen apurahan tai näyttelyajan myöntävät tahot edellyttävät jatkuvasti uutta tuotantoa. Samalla työskentelyn jatkuvuutta ei ole mahdollista turvata apurahalla, koska yleisimmät rahoituskaudet ovat puolen vuoden tai vuoden mittaisia, ellei vieläkin lyhyempiä. Tämä johtaa siihen, että monet kuvataiteilijat työskentelevät myös rahoituksetta. Jatkuva kilpailu apurahoista ja näyttelyajoista, sekä toistuvat hylkäävät päätökset syövät uskoa ja jaksamista. Monet kertovat väsyneensä jo opiskeluaikana intensiivisen ja kovan työskentelyn seurauksena.
Eräs kuvailee sitä, miten alalla ihaillaan alati työskentelevää taiteilijaa, joka “hengittää taidettaan”, ja peräänkuuluttaa sitä, että jo opiskelujen aikana pitäisi tunnistaa raja terveen ja sairaalloisen tekemisen välillä. Tietynlainen puskeminen ja itsensä piiskaaminen toistuu kuvataiteilijoiden kertomuksissa: kovan ja sinnikkään työn ajatellaan johtavan jossain vaiheessa tunnustukseen ja alalla pärjäämiseen. Totuus on kuitenkin se, että menestys taiteilijan uralla ei takaa taloudellista vakautta tai tasaisuutta, joten tässä mielessä kuvataiteilijan ura ei edisty mihinkään.
”Olet yhtä prekaarisessa asemassa vuodesta toiseen, vaikka ulospäin näyttää että ”menee tosi hyvin.”
Joillain on vielä toiveikkuutta: ehkä ura lähteekin nousuun ja “apurahaputki” mahdollistuu. Selviytymiskeinoja on monia. Joku asettaa itsellensä takarajan siihen, kuinka kauan jaksaa yrittää. Moni pysyy alalla, koska kokee olevansa parhaimmillaan taiteilijan työssä sekä kokee työn sisällöt merkityksellisinä. Vapaus koetaan taiteellisen työn positiivisena puolena.
“Työ on ihanaa, viihdyn siinä. Rakenteet, säätö, pärjääminen, yhteiskunnan arvostuksen puute, rahoituksen vaikeus, metatyön valtava määrä ja alan sisäinen epäterve kilpailu ym. ovat kuitenkin raskaita.”
Kuvataiteen kentän erityispiirteitä
Kuvataiteen merkitys ehkä tunnustetaan, mutta arvostus ei näy taiteilijoiden arjessa. Samaan aikaan, kun taiteilijat kamppailevat toimeentulostaan, heidän odotetaan tuottavan jotain yhteiskunnalle – oli se sitten hyvinvointia, viihdettä, tunne-elämyksiä tai näkemyksiä, jotka haastavat vallitsevia yhteiskuntarakenteita tai antavat kokijalle uutta ajateltavaa.
Kuvataiteen erikoispiirre taiteen kentällä on se, että yleisö pääsee usein nauttimaan siitä ilmaiseksi toisin kuin esimerkiksi musiikin ja esittävien taiteiden saralla. Konserttiin tai tanssiesitykseen ostetaan lippu, kun taas näyttelyissä voi käydä ilmaiseksi tai museokortin vuosihinnalla. Suomessa on noin 120 galleriaa, joihin ei pääsääntöisesti ole sisäänpääsymaksua[10]. Vuonna 2019 gallerioihin tehtiin 1,4 miljoonaa käyntikertaa. Taidemuseot ja muut kuvataidetapahtumat mukaan luettuna vuosittaisia käyntejä kuvataiteen pariin kertyi 4,8 miljoonaa.[11] Kysyntää kuvataiteelle siis on.
Jo 50 vuotta sitten julkaistiin selvitys, joka toi näkyväksi kuvataiteilijoiden huonon taloudellisen aseman ja ilmaistyön ongelman[12], mutta edelleen kuvataiteilija tekee työtään ilmaiseksi. Harva muu ammattilainen tekee työtään ilmaiseksi ja ostaa työpaikalle vieläpä toimistotarvikkeet, kuten eräs vastaajista luonnehtii tilannetta. Oletus ilmaistyön tekemisestä olisi vihdoin aika purkaa. Osa gallerioista ei peri enää näyttelyvuokraa ja jotkin tahot ovat alkaneet maksaa muutaman sadan euron näyttelypalkkioita, mutta edelleenkin rahoitus työhön ja teosten tekemiseen on olematon. Kuvitelkaa tilanne, jossa teatteri maksaisi lavastajalle, näyttelijälle tai äänisuunnittelijalle työstä 400 euron “teatteripalkkion”, ja tätä pidettäisiin edistyksellisenä ja oikeudenmukaisena.
”Päällimmäisenä tunne, että ihan kaikki on tuurista kiinni ja koska vaan kaikki voi jotenkin lopullisesti romahtaa. Taloudellisesti pärjään tavallaan huumorilla. Absurdeimmissa tilanteissa lähetän pellemeemin kollegalle, huutonauran ja sitten vähän itken ja sitten kikkailen jonkun ratkaisun.”
Kun kuvataidetta esitteleviltä tahoilta penätään palkkaa taiteilijalle, vastaus on aina sama: rahaa ei ole. Viime aikoina kuvataiteen asemasta on keskusteltu kampanjassa, jonka tarkoituksena on nostaa kuvataide rahoituskuopasta ja taata eri taiteenalojen yhdenvertainen kohtelu kulttuuripolitiikassa[13]. Tällä hetkellä kuvataide saa valtion taiteelle myöntämästä rahoituksesta yhden prosentin, eli huomattavasti vähemmän kuin moni muu taiteen ala[14].
Taidekentän sisälläkään moni ei tunnu hahmottavan, että kuvataiteen tilanne todella on heikompi ja erityisen hankala. Koko taidekentän tilanne toki on hatara, mutta numerot kertovat hämmennystä herättävästä epäsuhdasta. Kymmenisen vuotta sitten julkaistun selvityksen mukaan näyttämötaiteita rahoitetaan valtion kulttuuri- ja taidebudjetista melkein kahdeksan kertaa suuremmalla summalla kuin kuvataiteita, vaikka ammattitaiteilijoita molemmilla aloilla on suunnilleen saman verran. Tanssitaide taas sai melkein saman verran rahoitusta kuin kuvataide siitä huolimatta, että tanssitaiteilijoita on yli kolme kertaa vähemmän kuin kuvataiteilijoita.[15] Millä perusteilla kuvataiteilijoita täytyy tukea niin paljon vähemmän, kuin muita taiteen aloja?
Valtion myöntämissä henkilökohtaisissa taiteilija-apurahoissakin kuvataiteilijan asema on keskimääräistä heikompi. Samaan aikaan kun kuvataiteilijat eivät saa kunnollista korvausta työstään museoilta ja gallerioilta, on myös apurahan saaminen työskentelyyn vaikeampaa kuin monella muulla taiteen alalla. Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Taiteen edistämiskeskus myöntää taiteilija-apurahoja suhteessa hakijamäärään avokätisimmin arkkitehtuurin alalle (37,5% hakijoista saa apurahan) ja toiseksi parhaiten näyttämötaiteen alalle (15,5%). Keskimääräisen myöntöprosentin yläpuolelle jää yhdeksän taiteen alaa ja alapuolelle viisi alaa. Näistä viidestä alasta kolme on visuaalisten taiteiden aloja: sarjakuva- ja kuvitustaide (10%), valokuvataide (8.9%) ja kuvataide (7,5%).[16]
Samaan aikaan kun kuvataiteilijat eivät saa kunnollista korvausta työstään museoilta ja gallerioilta, on myös apurahan saaminen työskentelyyn vaikeampaa kuin monella muulla taiteen alalla.
Olisiko syytä tarkastella uudelleen eri taiteenalojen hakijamääriä ja niille myönnettyjä rahasummia? Sen sijaan, että kuvataiteilijat loisivat väsymättömästi radikaalipolitiikkaa ammatinvalinnallaan, edes alan sisällä voitaisiin tehdä kulttuuripolitiikkaa, joka nostaisi kuvataiteilijan pois marginaaliviivan kapealta puolelta.
Juuri ennen tämän esseen julkaisua julkaistaan taas yksi uusi Opetus- ja kulttuuriministeriön raportti kuvataiteilijoiden toimeentulosta. Raportti toteaa samat epäsuhdat kulttuuripolitiikassa ja rahoituksen jakautumisessa, jotka käyvät ilmi tästäkin esseestä. Visuaalisia taiteita rahoitetaan valtion rahoituksesta vähemmän kuin muita taiteenaloja, eikä kuvataiteilijoilla ole samanlaisia rakenteellisia mahdollisuuksia saada työstään toimeentuloa kuin monella muulla taiteen alalla.[17] Sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Johanna Ojala-Niemelä kommentoi raporttia toteamalla, ettei perusteita visuaalisten taiteiden vähäisemmälle rahoitukselle ole[18]. Yksi raportin toimenpide-ehdotuksista onkin visuaalisten taiteiden rahoittaminen “siten, että toimiala saa julkista rahoitusta tasavertaisesti muihin taiteen toimialoihin nähden”[19]. Toivottavasti 50 vuotta raporttien historiaa tuottaa vihdoinkin konkreettista toimintaa.
Toimenpiteitä odotellessa
Siirryin maisteritutkinnon jälkeen työelämään stipendiruusun lisäksi käsissäni kirjekuori, joka sisälsi A4-paperiarkin tekstillä “Akateemisen neuvoston myöntämä palkinto poikkeuksellisen ansiokkaasta maisterin kirjallisesta työstä”. Olin ollut ahkera ja motivoitunut ja “omannut kunnioitettavan asenteen taiteelliseen työskentelyyn”, mutta yhtäkkiä olinkin kyllästynyt ja kyynistynyt. Juhlat jäivät juhlimatta ja aloitin työt postinjakajana. En halunnut nähdä kollegoita ja käydä déjà-vu-kokemusta aiheuttavaa keskustelua tulevista näyttelyistä, meneillään olevista apurahahauista, residensseistä, väsymyksestä ja töistä. Kolmen vuoden päästä sekä pätkittäisten apurahojen ja sekalaisten töiden jälkeen aloitin uudet yliopisto-opinnot arkkitehtuurin laitoksella, jotta saisin ammatin, jonka tuoman taloudellisen turvan pohjalta voisin toimia kuvataiteilijana. Kutsun leikilläni opintojani ja tulevaa ammattia maisema-arkkitehtina projektiksi, jossa luon keskiluokkaisen turvan taiteen tekemiselle.
En tiedä onko kaksi ammattia sen kestävämpi vaihtoehto. Ainakaan en pidä ajatuksesta, että toimiakseen kuvataiteilijana pitää olla koulutus myös toiseen, hyväpalkkaiseen ammattiin. Mutta tällä hetkellä se tuntuu helpottavalta vaihtoehdolta. Uudella arkkitehtuurin alan koulutuksellani voin saada sekä kuukausipalkkaa työstäni että viisi kertaa suuremmalla todennäköisyydellä apurahan. Pökerryttävä ajatus.
Toinen tunnelmaruno, olkaa hyvä:
Harkitsen alanvaihtoa
En tiedä tulenko enää ollenkaan toimimaan taiteilijana
jonain kuukautena saat 0 euroa, toisena tuhansia,
säästöjä hupenee kyllä satunnaista tahtia
”aina täytyy hakea”
En ole taiteilijan työelämässä tyytyväinen mihinkään,
se on aivan vitun kamalaa
en saisi valittaa
Toivoisin taiteilijan työelämään suuria muutoksia.
Jos taloudellisen toimeentulon saisi järkevästi järjestettyä, en haluaisi vaihtaa alaa.
Raha olisi siis oikein tervetullutta
Turhauttavaa puolustaa omaa ammatin tärkeyttä osana kokonaisuutta.
Taiteen tehtävä ei ole myydä, vaan tuottaa ajastaan uutta tietoa.
ei arvosteta
ei mielestäni tunnusteta
arvostus tuntuu olevan 0
Kuvataiteilijan työ ei ole oikeaa työtä:
jos et tule taloudellisesti toimeen taitelijana, hanki oikeaa työtä
Kuvataiteilijan työ on vain leikkimistä,
se ei ole oikeaa, kunnollista työtä.
sydämen lyöntitiheys oli normaali viimeksi joskus vuonna 2021
ruokakaupassa käyminen on vähän ahdistavaa
ahdistus syö luovuuden
työn ja stressin määrä ei ole suhteessa siihen, mitä vastineeksi saa
ei ole varaa, ei aikaa, ei energiaa
–
Aineisto esseeseen kerättiin nettikyselyn avulla, joka oli avoinna 17.2.–12.3.2023. Kyselyyn vastasi 52 henkilöä. Vastauksia saatiin Aalto-yliopistosta, Kuvataideakatemiasta, Tampereen Ammattikorkeakoulusta, Turun Taideakatemiasta, LAB-ammattikorkeakoulusta (entinen Lahden Muotoilu- ja Taideinsituutti), Kankaanpään taidekoulusta, Lapin yliopistosta ja Saimaan Ammattikorkeakoulusta valmistuneilta. Joukossa oli myös muutamia tuplakoulutuksen saaneita. Vastaajat ovat valmistuneet pääsääntöisesti vuosien 2017–2023 välillä.
–
Teksti: Pauliina Heinänen ja Maria Kojonen
Pauliina Heinänen on vuonna 2020 valmistunut taiteen maisteri ja kuvataiteilija. Valmistumisensa jälkeen Heinänen on tullut toimeen työttömyystuella, alipalkattuna yhdistyssihteerinä ja rahastonhoitajana sekä apurahalla. Parhaillaan Heinänen on suuntaamassa kohti seuraavaa työttömyysjaksoa meneillään olevan apurahakauden jälkeen.
Maria Kojonen on vuonna 2019 valmistunut kuvataiteen maisteri ja kuvataiteilija. Valmistumisen jälkeen hän on työskennellyt taiteilijana niin apurahalla kuin palkatta, ollut sovitellulla työmarkkinatuella sekä työskennellyt postinjakajana, pakettilajittelijana, vaikeavammaisen henkilökohtaisena avustajana sekä myyjänä. Nykyisin hän opiskelee maisema-arkkitehdiksi.
Kuva: Pauliina Heinänen
Tämän esseen julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.
Lähteet
Painetut lähteet:
Rastenberger, Anna-Kaisa (2018) Radikaalipolitiikkaa. Kuvan Kevät 2018 -näyttelykatalogi. Taideyliopiston Kuvataideakatemia.
Internet-lähteet:
Cronberg, Tarja (2011) Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo : Raportti selvitystoimenpiteistä ja selvittäjä Tarja Cronbergin esitys hallitusohjelmatavoitteiksi. Opetus- ja kulttuuriministeriö.https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bitstream/handle/10024/75471/tr19.pdf?sequence=1&isAllowed=y. Viitattu 19.5.2023.
Frame Contemporary Art (2020) Kuvataiteen käyntimäärät Suomessa 2019. https://frame-finland.fi/wp-content/uploads/2021/03/Kuvataiteen-ka%CC%88yntima%CC%88a%CC%88ra%CC%88t-Suomessa-2019-tietokortti-1.pdf. Viitattu 19.5.2023.
Frame Contemporary Art (2022) Taidegalleriat Suomessa 2021. https://frame-finland.fi/wp-content/uploads/2022/09/Frame_Tietokortit_2021_03_WEB.pdf. Viitattu 19.5.2023.
Hirvi-Ijäs, M., Karttunen, S., Lahtinen, E., Renko, V. & Sokka, S. (2023) Visuaaliset taiteet Suomessa. Selvitys toimialan rahoituksesta, rakenteista ja kehittämistarpeista. Cuporen verkkojulkaisuja 73. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore. https://www.cupore.fi/fi/julkaisut/cuporen-julkaisut/visuaaliset-taiteet-suomessa. Viitattu 29.5.2023
Jakonen O., Niiniaho A., Oksanen-Särelä K. & Sokka S. (2021) Mahdollisesti kulttuuria? Valtion kulttuurirahoitus Suomessa vuonna 2019. Cuporen työpapereita 13. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore. https://www.cupore.fi/images/tiedostot/2021/cuporen_tyopapereita_13_mahdollisesti_kulttuuria.pdf. Viitattu 19.5.2023.
Lahtinen, E., Leppänen, A., Rensujeff, K. & Ruusuvirta, M. (2023) Taiteen ja kulttuurin barometri 2022. Taiteilijan työhyvinvointi. Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore. https://www.cupore.fi/images/tiedostot/2023/cupore_barometri_2022.pdf. Viitattu 19.5.2023.
Mustekala 1.4.2023, “Ilmaistyön ongelma ja taistelu näyttelytilavuokrista eroon pääsemiseksi” https://mustekala.info/teemanumerot/kaksikymmenta-vuotta-mustekalaa/ilmaistyon-ongelma-ja-taistelu-nayttelytilavuokrista-eroon-paasemiseksi/#_ftn1. Viitattu 19.5.2023.
Romppanen H. & Vilkuna A. (2015) Taiteilija tahtoo elää työllään – Kuvataiteen asemasta valtion rahoituksessa. Suomen Taiteilijaseura. https://issuu.com/suomentaiteilijaseura/docs/kuvataiteen_asemasta_rahoituksessa. Viitattu 19.5.2023.
Suomen Taiteilijaseura 9.11.2022, “Nyt on kuvataiteen vuoro: Alan rahoituskuoppa täytettävä ensi hallituskaudella” https://www.artists.fi/fi/ajankohtaista/uutiset-ja-tapahtumat/nyt-kuvataiteen-vuoro-alan-rahoituskuoppa-taytettava-ensi. Viitattu 19.5.2023.
Suomen Taiteilijaseura 25.5.2023, “Cuporen uusi Visuaaliset taiteet Suomessa -selvitys osoittaa toimialan marginaalisen aseman suomalaisessa kulttuuripolitiikassa” https://www.artists.fi/fi/cuporen-uusi-visuaaliset-taiteet-suomessa-selvitys-osoittaa-toimialan-marginaalisen-aseman. Viitattu 29.5.2023.
Taiteen edistämiskeskus 26.1.2023, ‘”Taiteilijan työn suurin haaste on ollut säilyttää tyyneys ja motivaatio taistelukentällä”, kirjoittaa valtionpalkittu Jussi Kivi’. https://www.taike.fi/fi/artikkelit/taiteilijan-tyon-suurin-haaste-ollut-sailyttaa-tyyneys-ja-motivaatio-taistelukentalla. Viitattu 19.5.2023.
Taiteen edistämiskeskus (2023) Taiken tuki taiteen ja kulttuurin edistämiseen 2021. Taiteen edistämiskeskus. https://www.taike.fi/fi/julkaisut/taiken-tuki-taiteen-ja-kulttuurin-edistamiseen-2021. Viitattu 19.5.2023.
Yle 13.4.2023, “Työuupumus selittyy heikoilla työoloilla, ei yksilön heikkoudella” https://yle.fi/a/74-20025075. Viitattu 19.5.2023.
Viitteet
[1] Rastenberger 2018, 6-7.
[2] Ibid.
[3] Lahtinen, Leppänen, Rensujeff & Ruusuvirta 2023, 35.
[4] Yle 13.4.2023.
[5] Cronberg 2011, 10.
[6] Cronberg 2011, 11.
[7] Cronberg 2011, 9.
[8] Cronberg 2011, 9.
[9] Taiteen edistämiskeskus 26.1.2023.
[10] Frame Contemporary Art Finland 2022.
[11] Frame Contemporary Art Finland 2020.
[12] Mustekala 1.4.2023.
[13] Suomen Taiteilijaseura 9.11.2022.
[14] Jakonen O., Niiniaho A., Oksanen-Särelä K. & Sokka S. 2021, 34.
[15] Romppanen H. & Vilkuna A. 2015, 5.
[16] Taiteen edistämiskeskus 2023, 25.
[17] Hirvi-Ijäs, M., Karttunen, S., Lahtinen, E., Renko, V. & Sokka, S. 2023, 8-9, 15-16, 64, 126-127.
[18] Suomen Taiteilijaseura 25.5.2023.
[19] Hirvi-Ijäs, M., Karttunen, S., Lahtinen, E., Renko, V. & Sokka, S. 2023, 130