Tero Nurminen – maalauksia/målningar/Paintings, Galleria Katariina, 24.11.-12.12.2010
Kuvataiteilija Tero Nurmisen (s. 1972) teoksissa historian kerrokset törmäävät toisiinsa ja niiden risteyksestä etsitään ihmisen paikkaa. Rinnastamalla toisiinsa klassisen taiteen ihanteet ja populaarikulttuurin kuvastot, joissa Caravaggio kohtaa Spockin ja Pacman nielee pisteitään kukka-asetelmassa, Nurminen kaivaa esiin modernin ihmisen visuaalista verenperintöä. Keskeiseksi kysymykseksi nousee, miten taiteen pitäisi reagoida modernin maailman hallitsemattomaan kuvavirtaan. Osa teoksista onnistuu kaivamaan kuvatulvasta esiin jotain hyvin olennaista, mutta kokonaisuutena näyttely jää hieman puolitiehen.
Galleriatilassa tuoksuu pellavaöljy ja tuore öljyväri. Siitä voi aavistaa, että teokset ovat uusia sanan jokaisessa merkityksessä. Silti astuessa sisään Galleria Katariinaan ensivaikutelma on jotenkin ristiriitainen: se mitä ensimmäisenä näkee, ei ehkä vastaa sitä, mitä uunituoreilta teoksilta odottaisi.
Näyttelytilat jakautuvat kahteen huoneeseen, joista ensimmäiseen Nurminen on valitettavasti koonnut näyttelynsä heikoimmat teokset. Huoneen kaikki teokset yhtä lukuun ottamatta toistavat samaa teemaa: Niissä jokaisessa on kuvattuna kookkaita orkideankukkia mustaa taustaa vasten. Jos katsoo tarkasti, voi osassa nähdä 80-luvulta tutun Pacman-hahmon seikkailemassa kukkien lomassa. Teokset ovat teknisesti erinomaisia, mutta minun on vaikea löytää niiden virheettömän pinnan alta mitään sen syvempää. Epäröin kutsua niitä sisustustauluiksi, mutta kun en osaa arvioida niitä muuten kuin miettimällä, miltä ne näyttäisivät kuvitteellisen edustusasuntoni olohuoneessa, en voi oikein muutakaan.
Galleriatilan ensimmäisen huoneen valopilkku on orkidea-asetelmien välissä piilotteleva pieni teos White trash. Siinä Nurminen on maalannut moitteettomalla tekniikallaan rutatun paperitollon, sellaisen, jonka voisi ehkä löytää taiteilijan ateljeen lattialta inspiraatiota odotellessa. Teoksen monimerkityksinen nimi kutkuttaa: sanaleikki tuo yksinkertaiselta näyttävään teokseen odottamattomia kerroksia ja ripauksen itseironiaa. Olen myös varma, että olen nähnyt saman muodon jossain aiemminkin, enkä osaa olla katsomatta teosta jonkin sortin intertekstuaalisena viittauksena, vaikken oikeastaan edes tiedä, mihin se viittaa. Mitä jos minä olenkin sitä valkoista roskaväkeä, joka ei kykene ymmärtämään, mitä hänelle tarjotaan?
Vasta Nurmisen näyttelyn toinen huone lunastaa lupaukset. Näyttelyesitteessä teosten povataan synnyttävän ”kysymyksiä, tarinoita, näkemyksiä ja avauksia”, ja toisella yrittämällä Nurminen onnistuu juuri tässä. Teoskolmikon Streets of the Phantom, What Happens Tomorrow ja Careless memories maailmassa lapsuudesta tutut kuvastot, mikkihiiret ja mustanaamiot, ovat enää pelkkiä haalistuneita muistoja rapistuvilla seinillä. Kovaa maailmaa hallitsee juurettomuus ja raskas kodittomuuden tunne. Kun maailma lopulta hajoaa loputtomaksi kuvavirraksi ja yhteinen visuaalinen perintö rapistuu, mistä ihminen enää löytää paikkansa? Teosten ihmiset eivät voi muuta kuin tähyillä kaukaisuuteen ja odottaa. Teoksen Careless memories etäisesti Jeesusta muistuttava mieshahmo tähyää kohti taivasta ja harjoittaa lihaksiaan aikoinaan suositulla hilavitkuttimella. Olisiko jo aika messiaan toiselle tulemiselle?
Dangerous toys nostaa hymyn huulille. Valkoinen Lego-hai, jollaisen kanssa itsekin leikin lapsena paljon, sinkoutuu taulun mustasta taustasta kohti katsojaa kuin aikoisi niellä tämän. Teos on yhtä aikaa kömpelö ja hienovarainen. Arkisen esineen korottaminen taiteeksi on tietysti jo vanha temppu, mutta Nurmisen huumori saa sympatiat puolelleen.
Nurmisen näyttely kärsii melkoisesta epätasaisuudesta, mutta palkitsee kärsivällisyyden. Historian kerrosten törmäys nostaa ilmoille kysymyksiä, joiden edessä katsoja ei voi kuin pysähtyä ja olla hiljaa. Osa Nurmisen teoksista onnistuu juuri tässä. Teosten hienovarainen huumori rytmittää näyttelyä hienosti, ja Nurmisen loistava tekniikka vakuuttaa. Valitettavasti ensimmäiseen huoneeseen eksyneet orkidea-asetelmat verottavat kokonaisuutta niin pahasti, että näyttelystä jää jäljelle lähinnä hämmentävä jälkimaku.