30.9.2006 Tero Huotari
Anne Sunilan näyttely Antigone 13.9-1.10.2006 Galleria G, Helsinki
Sofokleen Antigone -näytelmässä Oidipuksen yhdessä oman äitinsä Iokasten kanssa saaman tyttären, Antigonen, voi vailla suurta riskiä ylitulkinnasta nähdä käyvän taistoa epäreiluksi kokemaansa hallintoa, jopa diktatuuria vastaan. Jotkin suomalaiset kriitikot tulkitsivat aikanaan näytelmän käännöstä tuoreeltaan siten, että tässä on tulos isommilleen uhittelusta, kaaos. Vaietkoon se, joka vallassa ei ole, oli ilmassa kuin Antigonen vastustaman tulokaskuningas Kreonin suulla.
Anne Sunilan Antigoneen pohjautuva näyttely lähestyy inhimillisen kohdan etsintää. Graafikoiden galleriaa kiertää ryhmä moniosaisia teoksia. En näkisi näitä teoksia silti näytelmän kuvina tai kuvituksena, edes lavastuksina tapahtumille. Korkeintaan hienoviritteiset temperamaalaukset eläytyvät Antigoneen tilanteeseen hänen silmiensä kautta.
Näytelmässä kuningas Kreonin käskystä elävältä haudattu Antigone – en voi välttyä näkemästä hahmoa hänenä – on kuvissa hiljaa, ja lähes poikkeuksetta selkä katsojaan päin. Katsojan silmä kulkee teoksessa löytämättä usein muuta kuin aineettoman oloisen värikalvon, mielentilaa muistuttavan.
Värit symbolisoivat Aantigonen mielentilaa. Lämpimien sävyjen kautta Sunilan on helpompi kutsua katsojia uppoamaan ikuiselta vaikuttavaan kuultavaan väritilaan, jossa tyylitelty, statistina näyttäytyvä luonto antaa tilaa ajan kokemiselle. Tunnelmaa voi pitää vaikka hartaana tai raskaana, mutta intiimi pohjavire voi virittää myös läsnäolon ja läheisyyden kokemukseen Antigoneen synkän kohtalon pohtimisen sijasta.
Sunilan katsanto Antigoneen legendaan kysyy jo hänen esittelyssään yksilön ja yhteisön suhdetta, vallan ja toiminnan mahdollisuutta täysin eri tavoin kuin suomennoskritiikot aikanaan tekivät. Katse, joka tunkeutuu kaikkialle olematta erityisesti kenenkään katse, on jälkistrukturalismin korostamaa antia.
Sunilan toinen pääkysymys koskeekin aidosti persoonallisen kuvasuhteen mahdollisuutta Lacoue-Labarthen esittämän Lacan tulkinnan kautta. Miten voimme katsoa esimerkiksi Antigonea uusin silmin, kun olemme tulleet sekä tulkintojen että nykyisen valtavan visuaalisen vyöryn myötä kuvien alle haudatuiksi?
Tässä mielessä Gilles Deleuzen rihmaston käsite lakkaamattomana palaamisena soveltuu näyttelyn jälkikatsomiseen. Näyttelyn ryhmiksi sommitellut teokset edustavat tätä rinnakkaista jälleenelämistä, jota ei voi paeta. Tämä korostuu teosten parittaisuudella, ja vielä enemmän sarjoissa.
Omin silmin näkeminen korostuu vielä esimerkiksi siinä miten kuvan väri riippuu valosta. Silmä on joustavampi havaintolaite kuin vaikkapa kamera, mistä syystä näyttelykutsun ja nettisivun kuvat näyttelystä eivät ole väreiltään ja valööreiltään mitenkään rajallisesti valaistussa galleriatilassakaan kohdattavien veroisia, vaan kuin kuolleita, väljähtyneitä.
Elävää katsetta ei sittenkään voi korvata toisella formaalilla katseella, jäljennöksen apuvälineellä, jonka Walter Benjamin nosti demokraattiseksi välineeksi. Yksilöllinen katse, jota Sunilakin etsii, voisi olla mahdollisuus omaan polkuun rihmastossa, jossa eivät risteydy vain katseet, vaan mielikuvat katseen takaisesta. Katse ei ole koskaan yksin, vaan itsekin katseen kohteena.