20-30 luvuilla John Heartfield kehitti fotomontaasinsa tietoiseksi taisteluvälineeksi natsi-Saksaa vastaan. Heartfield ja Raul Hausmann olivat ensimmäisiä jotka käyttivät tietoisesti kaikessa iskevyydessä fotomontaasia vallitsevien olojen kritisoimiseen. Se oli myös iskevä ase natsien valtapyrkimyksiä kohtaan.
Fotomontaasit olivat aikakauslehtileikkeistä ja karkeasti leikatuista valokuvista tehtyjä teoksia, joilla dadaistit kohdistivat halveksuntaa historiallista kauneutta ja sen kuvitteellista merkitystä kohtaan, sekä kritisoimalla voimakkaasti vallitsevia oloja.
Heartfieldin käyttämä alkuperäinen kuvamateriaali näyttäytyi sen ajan uutissähkeissä, uutisvalokuvissa ja elokuvissa ja näin niistä tuli natsisaksan virkamiehille vaarallista materiaalia, joka pyrittiin sensuroimaan kaikin mahdollisin tavoin.
Sen aikaisen Berliinin kurjuudesta Raul Hausmann kirjoitti mm. ”riimittelisikö joku tästä kaunista runoutta, maalaisiko still-lebeneitä tai alastonta? Ei helvetissä”.
Berliinin dadat olivat tekojensa huipulla 20 luvulla, sensuurista huolimatta, he tuottivat yhä kärjistyneempiä näyttöjä lehtien ja manifestien kautta. John Heartfieldin ja Raoul Hausmannin Fotomontaasit ja Gerge Grotskin piirustukset oli Berliinin dadan iskevin kärki valtiovallan ja virkakoneiston arvostelussa.
Vuonna 1933 Heartfield joutui siirtymään natsivallan alta työskentelemään Prahaan ja siirtyi maanpakoon Englantiin vuonna 1938.
Minua askarruttaa seuraava kysymys:
Kun moni sen ajan taiteentekijöistä tasapainotteli poliittisen antitaiteellisen linjan ja virkakoneiston aina vain julmenevan painostuksen välissä,
niin suurin osa taiteilijoista siirtyi enemmän sallittujen ja vaarattomanpien aiheiden pariin, kohti abstraktia tai surrealistista taidetta.
Eli onko Surrealismin tie, verrattuna Dadaan, tulla hyväksytyksi/arvostetummaksi taiteeksi ollut se, että surrealismi on ollut vähemmän harmitonta valtaapitäville vallitseven olojen lähes kritiikittömällä käsittelyllä?
Surrealismi on sukeltanut ”turvallisesti” tekijän omiin sielun maisemiin.
Näin ajattelen. Koska tämä on ”ilmiö” paistaa läpi historian. Kaikessa vaikuttaa ja on vaikuttanut ihminen itse, osan tekijöistä vaientaa ja on vaientanut myös oman eduntavoittelu suhteessa valtaapitäviin.
Terveisin Johannes
Hei Johannes
kiitos kirjeestä ja keskustelun aloituksesta. On totta, että dadaan liitetään yleensä poliittinen leima: liikehän alkoi reaktiona 1. maailmansodan järjettömyyttä vastaan. Silti en näkisi, että dada on ollut aina tietoisen poliittista, sillä dadaan liittyy myös paljon epäpoliittista protestointia. Sama pätee surrealismiin: vaikka surrealistinen liike alkoi epäpoliittisena ja vaistonvaraisena kritikkinä dadan rauniolta, niin André Breton kehitti sitä myöhemmin poliittiseen suuntaan ja liike sitoutui Ranskan kommunistiseen puolueeseen. Kaikki surrealistisen liikkeen jäsenet eivät tätä suinkaan hyväksyneet, eivätkä kaikki kommunistitkaan olleet riemuissaan.
Radikaalin taiteen ja vasemmistolaisen politiikan liitto on ollut aina kinkkinen – ja samalla kiehtova. Taiteilijalla on kokonaan eri välineet ja keinot kritisoida asioita kuin poliitikolla, jonka täytyy aina esittää joku väite ja poliittinen ohjelma. Taiteilija voi vihjata, olettaa, ehdottaa, kuvitella jne. ja jättää johtopäätösten tekemisen katsojalle. Tähän taiteilijalla on ilmaisun vapauden nimessa myös lupa ja tätä taiteellista tapaa kannattaa myös käyttää hyväksi, kuten sinä olet tehnyt.
Satiirin ja surrealismin suomia keinoja hyödynnetään Suomessa kovin vähän. Tämä saattaa johtua siitäkin, että tätä perinnettä tunnetaan Suomessa taidehistorian ja taiteentutkimuksen puolella vain hajanaisesti. Niinpä ensimmäinen laaja surrealismia esittelevä kirja ”Runous, raivo, rakkaus – Johdatus surrealismiin” (2001) on filosofi Timo Kaitaron kirjoittama. Surrealismi on paljon enemmän kuin pelkkä taidesuuntaus.
Timo Kaitaro kuului myös mustekalan toimitusneuvostoon ja toimitti lehteen surrealimia käsittelevän laajan numeron 2/06. Siihen sisältyy mm. surrealismin historiaa Suomessa koskeva artikkeli, sekä surrealistista kuvataidetta koskeva Ulla Vihannan artikkeli’Surrealimia Suomessa 30-,40- ja 50-luvuilla – Turun koulun perintö. Väinö Kirstinän haastattelusta olen ylpeä.
terveisin
Irmeli
Artikkelit löytyvät mustekalan hausta hakusanalla ’surrealismi’.