22.11.2007 Pirkko Holmberg
Laila Pullinen Galleria Sculptorissa 7.11.-25.11.2007
Kuvanveistomme suuri nimi Laila Pullinen on tuonut Sculptoriin kokoelman veistoksia ja punaliitupiirroksia, joista suurin osa on uusia, mutta osa oli esillä myös hänen viimevuotisessa retrospektiivinäyttelyssään Wäinö Aaltosen museossa Turussa. Aihepiiriksi ei tälläkään kertaa ole riittänyt mikään antiikin myyttejä vähäisempi, mutta lähestymistapa näihin suuriin kertomuksiin ei ole vailla problematisointia.
Laila Pullinen, Dolce Reverie, 2007
Keskeisessä osassa teoksissa on nyt tarina Orfeuksesta ja hänen rakastetustaan Eurydikestä, jota Orfeus laskeutui hakemaan manalasta, mutta jonka menetti rikkoessaan lupauksensa olla katsomatta taakseen. Kiinnostavaa kyllä, Orfeus on tässä näyttelyssä piirros ja Eurydike veistos, mikä tuomitsee onnettomat rakastavaiset entistäkin varmemmin eri todellisuuksiin ja ulottuvuuksiin.
Asetelmassa ilmenee myös katsomisen nautinnon ja ikuisen rakkauden (tai itseisarvoisen taiteen) välinen ristiriita. Lisäksi Pullinen on tehnyt punaliitupiirroksia Velasquezin ja Tizianin Venus-aiheisten teosten pohjalta. Venus on johdonmukaisesti vaihtunut mieheksi, Apolloksi, sillä Pullinen on päättäväisesti tehnyt miehestä katseen kohteen ja seksiobjektin.
Pullisen veistokieli on viime vuosina muuttunut keveämmäksi ja kirkkaammaksi. Vestan neitsyt –sarjassa pronssi liehuu kapeina, lähes ilmaksi muuttuneina siipimuotoina. Pronssien peilimäiseksi hiotut pinnat edustavat aineellisuuden korkeinta sublimaatiota. Pullinen on luopunut draperoitujen pintojen mustanpuhuvasta patinoinnista, mikä tekee lopputuloksesta valoisamman ja vähemmän kaksijakoisen.
Tämä käsittelytapa myös sopii paremmin yhteen vaaleahkon ja monivärisen Sotkamon kvartsiitin kanssa, jota hän on käyttänyt useiden teosten kiviosuuksissa. Kuten saattoi odottaa, esillepano on hyvin harkittu ja veistosten muodot heijastuvat takaisin piirrosten dynaamisessa liikekielessä.
Laila Pullinen, Hestia 2007
Myös synkempiä sävyjä ja tuskan ilmauksia on joukossa. Ainoa veistoksellinen viittaus Orfeuksen hahmoon, Pangaion, sijoittuu hämärästi valaistuun huoneeseen kärsivän näköisten Sebastianus-piirrosten vierelle. Teos luo näyttelyyn sisäistyneeseen kontemplointiin varatun tilan. Nimi Pangaion viittaa vuoreen, jolla Orfeus kohtasi kuolemansa kun bakkanttilauma repi hänet kappaleiksi.
Punasävyinen hiekkasedimenttikivi on jätetty ilman pronssiosuutta. Veistos ilmaisee voimakasta, lähes raastavaa lihallisuutta, se on kuin kaipaavaan valituslauluun jännittynyt ruumis ilman päätä ja jäseniä. Nimi Pangaion tuo myös mieleen Pangaian, maaäidin, joka itkee ja kärsii kaikesta siitä mitä ihmiset sille tekevät.
Kokonaisuudessaan näyttely koskettaa myös nykymaailmankin ongelmia. Se herättää kysymyksen, pystymmekö kohtaamaan elävää todellisuutta tai toisiamme, voimmeko tyydyttää äärettömän kaipauksemme huomataksemme, että kaikki tarvitsemamme onkin jo tässä? Näyttely ei tarjoa rakastavaisten tarinalle onnellista loppua vaan avoimen ja elävän tilanteen, jossa rauha ja lepo näyttää saavuttamattomalta.