Päättyneen vuoden kirjallisuuden tarjonnassa toistui useassakin teoksessa kuoleman aihe. Kuolema kiinnostaa – ehkä siksi, että se on teemoista yleisin ja mahdottomin: vaikka kuolema usein pysyykin näkymättömissä, se väistämättä koskettaa kaikkia. Samalla se on asia, josta on mahdotonta tehdä esitystä. Useiden 1900-luvun filosofien, esimerkiksi Georges Bataillen, Maurice Blanchot’n ja Martin Heideggerin mukaan kuolemaa itseään on mahdollista lähestyä vain assosiaatioiden näkökulmasta. Kuolemaa itseään on mahdotonta näyttää, sillä ei ole keinoa tehdä kuvaa sen hetkestä: jokainen on joko kuoleman tapahtuman tällä puolen ja näin ollen siis elävä, tai jo kuollut, jolloin kuoleman tapahtuma on jo takana. Kuvat saattavat esittää vain hetkeä ennen lähestyvää kuolemaa tai kuolleen ruumiin kuolinhetken jälkeen. Siten kuolema on esittämätön itse, ja ehkä juuri tästä syystä se on ehtymätön aihe.
Vaikka kuolemaa tai kuolinhetkeä tuskin on mahdollista esittää – se on ohi ennen kuin sitä on tilaisuutta osoittaa ja ottaa hallintaan – kuolemisen ajatuksesta voidaan tietenkin silti puhua ja pohtia kuvia ja tekstejä, jotka tavalla tai toisella yhdistyvät siihen. Tähän käsitykseen viittaa esimerkiksi Roland Barthes esseessään Valoisa huone, jonka mukaan valokuvan viitepiste on aina poissa, kuvan ulkopuolella. Siksi kuoleman vangitseminen taiteen keinoin on mahdottomuudessaan silti kiehtova tehtävä. Näitä ajatuksia seuraten voidaankin tuskin sanoa, että kuolema olisi yhdessäkään kuvassa tai tekstissä sellaisenaan, vaan se korkeintaan kytkeytyy niiden synnyttämiin ajatuksiin.
Katriina Huttunen julkaisi helmikuussa 2019 teoksen Surun istukka. Syksyllä teos kilpaili Helsingin Sanomien vuoden esikoiskirjapalkinnosta. Huttunen ei saanut marraskuussa myönnettyä palkintoa, mutta se johdu ainakaan siitä, ettei kirjan sisältö ansaitsisi huomiota.
Huttunen (s. 1959) on ammatiltaan suomentaja, ja hän kääntää lähinnä kaunokirjallisuutta pohjoismaisista kielistä. Vuosien 2016–2018 välille sijoittuva teos kertoo itsemurhasta, jonka Huttusen tytär teki 26-vuotiaana kesällä 2016. Kirjassa limittyvät yksityinen ja yleinen. Se pukee sanoiksi sanomattoman, elämän surun kokemuksen keskellä. Teos on ankara puheenvuoro julkista psykiatrista terveydenhuoltoa kohtaan, ja samalla siitä välittyy kritiikki ”surupuhetta” ja sellaista tunnekieltä kohtaan, joka typistää kokemukset irrallisiksi ja ohimeneviksi – tai toisaalta antaa tunteille vallan helppojen ratkaisujen perusteena, jos itseavun hengessä toistetaan ajatusta siitä, että ”tunne ei valehtele”.
Syklimäisesti ennemmin kuin kronologisesti rakentuva kerronta saa ajatukset kertautumaan, mutta niin, että toisto tuo aina aiempaan näkökulmaan uutta ainesta tai merkitys muuttuu, kun asiayhteydet tuottavat erilaisia vivahteita. Kirja tuo esille sen, miten itsemurhan tehneen ihmisen omaisen koko olemassaolon ehdot muuttuvat ja miten ulkopuoliset suhtautuvat yksilön tragediaan. Kokemus on niin ankara, että kirjoittaja ei enää löydä yhteistä perustaa monien ihmisen kanssa. Sitä vastoin hän tunnustaa katkaisevansa entisiä ihmissuhteitaan huomattuaan, että menetys ja sureminen herättävät torjuntaa ja vain harvoin vastakaikua, josta olisi apua peruuttamattoman menetyksen kokeneelle.
Surun istukka on kirjoitettu aiheesta, joka monille on niin ahdistava, että siitä katsotaan parhaaksi vaieta. Huttusen mukaan sureva ihminen on monien aikaisempaa elämää koskevien rajojen ulkopuolella, ja kuten hän useaan kertaan painottaa, hän ei milloinkaan ”selviydy” tilanteestaan, ei nyt eikä tulevaisuudessa. Huttusen kokemuksen mukaan suruun ei haluta samastua, koska ihmiset suojaavat itseään. Kysymyksessä on siten rajoja uhmaava kirjoitus: kirjoittaja ei kerro kaikkea, mutta hän ei myöskään suojaa eikä puolusta itseään, päinvastoin. Silloin hän kirjoittaa juuri siitä, mistä ei voi tai monien mielestä ei ehkä pitäisikään kirjoittaa. Kirja rikkookin monia nykyisyyden ihanteita vastaan: siitä puuttuvat viihde ja lukijan miellyttäminen, kliseet ja trendit. Ennemminkin hahmon saavat kokemus syyllisyydestä ja rajattomasta, ja silti rajalliseksi osoittautuneesta, vastuusta toista ihmistä kohtaan. On kuin Katriina Huttunen haluaisi kertoa, että arjen pintakulttuurin rinnalla on eksistentiaalinen taso, oleminen kuoleman läheisyydessä, josta ei seuraa huojennusta. Se mikä on monien ajatuksissa kauimmaisena, on todellisuudessa lähimpänä. Teos on yhdenlainen monumentti aiheille, jotka katsotaan parhaaksi ohittaa ”hyvää oloa”, ”selviytyjiä” ja ”sankareita” korostavassa nykyajassa. Sen saattaminen kirjallisuudeksi hätkähdyttää lukijaa.
Kuoleman aihepiiriä käsittelee myös Maija Muinosen (s. 1983) viime vuonna valmistunut romaani sexdeathbabies. Joulukuussa tämä teos nimettiin yhdeksi vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaista. sexdeathbabies ei päältäpäin tarkastellen voisi enempää erota Huttusen kerronnasta. Teoksessa näkökulmat vaihtuvat kolmen naisen kesken, joista kaksi sairastaa syöpää. Aina ei voi määritellä tarkkaan, kuka puhuu, näkökulmat liukuvat toistensa lomaan. Surun istukan henkilökohtaisia kokemuksia ja dokumentaarisuutta yhdistelevan kirjoitustavan sijaan Muinosen teos perustuu kielen etusijaan, etäännyttämiseen, kokeiluun sanojen materiaalisuudella – ”Tottodooooo, dödidöööö me reimuitseme // ririri” – jos kohta myös tavanomaisempaa proosaa muistuttavaan tekstiin. Sen sijaan, että kirjailija vaikenisi siitä mistä ei voi puhua, hän antaa kielen purskahdella. Muinosen teos on siitä erikoislaatuista nykykirjallisuutta, että sen suhteen ei ole huolta, jonka kirjailija Laura Lindstedt esitti taannoin Helsingin Sanomissa: sexdeathbabies tuskin soveltuu äänikirjaksi. Lineaarisesti etenevä äänitiedosto ei riitä sen onomatopoeettisiin ilmaisuihin, vokaalien ja konsonanttien pidennyksiin, toistoon ja sen mielekkyyden välittämiseen, henkilöiden traagiseen haluun turvautua koomisuuteen, todelliset tilanteet tulevat esiin sivulauseissa, kun ei voida muuta kuin myöntää, että näin pääsi käymään.
Kun sanojen kätköstä purkautuu jotakin, joka kuuluu tunnistettavien merkitysten ulkopuolelle, sinne mille ei ole ilmausta, on kuin käsittämätön puhkeaisi esiin, se mitä ei voi sanoa. Puhe synnyttää uutta puhetta: onko väliä, kenestä sanat ja niiden puuttuessa äänteet ovat lähtöisin? Ihmisen karuimmista kokemuksista vain on vaikea puhua – eihän tässä mitään – ja kieltäminen vaatii esitystavan muuntelua. Leikkaus on leikkaus, oli se silmäluomen kohotus tai syöpäkasvaimen poisto, pistos on pistos, antoi sen kosmetologi ylähuuleen tai anestesialääkäri ennen viimeisten keinojen kokeilua.
”Me kysymme
Onko onko onko onko onko onko onko onko onko onko
Onko täällä mitään
?”
(Maija Muinonen, sexdeathbabies, s. 9)
Martta Heikkilä
**
Katriina Huttunen: Surun istukka, Helsinki: S&S, 2019
Laura Lindstedt: ”Kirjoitettu hiljaa luettavaksi”. Uudenvuoden kirjailijapuheenvuoro, Helsingin Sanomat 29.12.2019
Maija Muinonen: sexdeathbabies, Helsinki: Teos, 2019