5.8.2007 Sini Mononen
Audiovisuaalisessa taiteessa ääni ja kuva taistelevat huomiosta. Usein kuvaa pidetään pääsubstanssina, ja kieltämättä tapamme havainnoida maailmaa onkin yleensä ensisijaisesti visuaalinen. Esimerkiksi kuvaillessamme tilaa, kiinnitämme huomiota sen äänimaisemaan ja visuaalisiin ärsykkeisiin kuten muotoihin, etäisyyksiin ja väreihin. Jotta ääni nousisi visuaalisten elementtien yläpuolelle, tulee sen olla jollakin tavalla poikkeava, esimerkiksi erityisen kova tai jollakin muulla tavalla outo ja vieraannuttava.
Kesän alussa ilmestynyt John Richardsonin ja Stan Hawkinsin toimittama Essays on Sound and Vision kiinnittää huomiota äänen merkitykseen audiovisuaalisessa taiteessa esseekokoelmalla, joka onnistuu tuomaan esiin myös aihevalinnoiltaan tutkimuksellisessa marginaalissa olevaa taidetta. Käsityksemme arvokkaasta taiteesta on muuttunut erilaisten populaarikulttuurin ilmiöiden myötä, jotka ovat pyrkineet tuomaan esiin niin sanotun “alemman kulttuurin” taiteellista estetiikkaa. Arvomaailman muutos heijastuu myös taiteen tutkimukseen keskustelunavauksina, jollaisena myös käsillä oleva antologiakokoelma toimii.
Vuonna 1974 Christian Metz käsitteli äänen merkitystä ja luonnetta audiovisuaalisessa taiteessa kirjoituksessaan ”Aural Objects”. Hän katsoi, että elokuvan kontekstissa ääni on itse asiassa enemmän läsnä kuin visuaalinen ärsyke. Metz huomautti, että katsojan näkökulmasta, valkokankaalla näkyvät visuaaliset hahmot eivät ole koskaan todella läsnä. Sen sijaan elokuvan äänimateriaali levittäytyy äänentoistolaitteiden kautta teatterisaliin, ympäröiden katsojan kokonaisvaltaisesti. Metzin huomio haastaa käsityksen äänestä kuvalle alisteisena elementtinä. Vaikka elokuvatutkimus ja elokuvan historia ovat pitkään katsoneet, että äänen ja musiikin tulee toimia kuvan ehdoilla, on ääni noussut yhä merkittävämpään ja itsenäisempään rooliin 1900-luvun loppupuolelle tultaessa.
Metzin huomion valossa audiovisuaalisen taiteen tutkimuksellinen historia on kuitenkin äänen osalta varsin hiljainen. Pääosa tutkimuksesta on keskittynyt elokuvaan jättäen muut audiovisuaalisen taiteen muodot paitsioon. Lisäksi tutkimuksellinen pääpaino on ollut kuvassa, ja sellaiset tutkimukset, jotka ovat käsitelleet ääntä, kiinnittävät usein miten huomionsa elokuvamusiikkiin jättäen kokonaisäänimateriaalin käsittelyn ulkopuolelle.
Richardson ja Hawkins toteavat esipuheessa, että aikaisempi tutkimus on keskittynyt mitä suurimmassa määrin angloamerikkalaiseen perinteeseen paneutumalla Hollywoodin kulta-ajan elokuvamusiikkiin ja viimeaikoina populaarimusiikin käyttöön elokuvissa. Tutkimukselliseen periferiaan ovat jääneet monet aiheet kuten avant-garde -estetiikka, musiikkivideo, tietokonepelien musiikki, marginaalissa olevien kulttuureiden kansallista identiteettiä heijastava elokuvamusiikki ja televisioon tehty audiovisuaalinen taide.
Kirjan aihevalintoja silmäillessä huomaa kuitenkin, että vaikka valtaosa aiheista ovat ehkä tutkimuksen kannalta harvinaisia, niin taiteen ”kuluttajan” kannalta aiheet ovat varsin keskeisiä. Käsillä olevissa esseissä pohditaan muun muassa Aphex Twinin ja Christina Milianin musiikkivideoiden estetiikaa, Angels in America -tv-sarjan gender -orientaatiota, Detroit -teknon suhdetta paikallishistoriaan ja rotukysymyksiin, David Lynchin auteur-kuvaa äänimiehenä, Star Warsien diegeettistä äänimaisemaa, sekä kansallista identiteettiä armenialaisessa videotaiteessa ja Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä.
Erityisen mielenkiintoisina antologiasta esiin nousevat sellaiset artikkelit, jotka onnistuvat kytkemään aiheensa laajempaan historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin unohtamatta taideteoksen esteettistä pohdintaa. Hyvänä esimerkkinä tällaisesta lähestymistavasta voisi mainita Sanna Rojolan esseen “Envisioning the future: technology, futurism and the politics of race in Detroit techno”. Rojola kytkee kirjoituksessaan kuulokuvallisesti monotonisen musiikin 1980-luvun Detroitin sosiaaliseen tilanteeseen ja mustien asemaan. Hän nostaa esiin myös scifi-elokuville tutun teknologian ihannoinnin ja tulkitsee sen liittyvän eräänlaiseen ideologiseen tulevaisuuteen, joka musiikin kautta tuodaan nykyhetkeen.
Rojolan kirjoituksen kaltaisten esseiden merkitys ei ole vain siinä, että ne osoittavat populaarikulttuurin moninaisuuden mielenkiintoisena tutkimuskohteena. Ne toimivat myös haasteina suuremmalle yleisölle ja tiedeyhteisölle muuttaa katsantokantaa oman kulttuurimme suhteen. Kyse on myös arvostuksesta: millaista tietoa pidämme arvokkaana? Onko esimerkiksi teknon historian, estetiikan ja musiikin teorian tunteminen yhtä arvokasta kuin vaikkapa oopperan tuntemus?
Viime vuosituhanteen vaihteessa taiteen arvottaminen ja eri taiteen lajien statuksen nousu herätti keskustelua television muutosten myötä. Yhdysvalloissa televisiosarjat kehittyivät paikoin mielenkiintoisemmiksi puheenaiheiksi kuin perinteisesti korkeammalle arvostettu elokuva. Myös elokuvatähdet vauhdittivat muutosta ottamalla vastaan rooleja tv-sarjoista. Yhdysvaltojen erilaista asennoitumista televisioon taidemuotona ilmentää osaltaan paikallinen kritiikki. Muun muassa New York Times ja Washington Post arvostelevat televisiosarjoja elokuvakritiikkien rinnalla. Sen sijaan meillä Suomessa moni kotimainen lehti jaottelee edelleen kulttuurin ja populaarin erikseen asettaen näin toisen korkeampaan asemaan.
Rojolan esseen tavoin Susanna Välimäen kirjoitus “Musical migration, perverted instruments and cosmic sounds: queer constructions in the music and sound of Angels in America” ottaa osaa keskusteluun pohtimalla Angels in America –tv-sarjan musiikin roolia seksuaalisen Toiseuden muuttamisessa premissiksi. Angels in America oli ilmestyessään yksi merkittävä tekijä keskustelussa taiteen muutoksesta ja arvostuksesta. Meryl Streep, Emma Thompson ja All Pacino esiintyivät minisarjassa nostaen osaltaan television arvostusta yleisön ja kriitikoiden silmissä. Välimäki tuo kirjoituksellaan lähinnä Yhdysvalloissa käydyn keskustelun osaksi kotimaista debattia. Suomen kulttuuri- ja taidekentässä televisio on vain yksi osa-alue, jonka taiteellinen ja tutkimuksellinen imago kaipaisi eräänlaista kasvojen kohotusta.
Rojola ja Välimäki edustavat molemmat kotimaista tutkimusta, joka on antologiassa varsin näkyvästi edustettu. Kolmestatoista kirjoittajasta kuusi on suomalaisia taiteen tutkijoita, joiden joukossa on muun muassa Helsingin Yliopiston etnomusikologian professori Erkki Pekkilä, musiikkitieteilijät Antti-Ville Kärjä ja Yrjö Heinonen sekä kotimaisen elektroakustisen musiikin pioneeri Petri Kuljuntausta. Myös muut kirjoittajat ovat toimineet yhteistyössä suomalaisen taiteen tutkimuksen parissa. John Richardson vetää nykymusiikin ja median tutkimusryhmää Jyväskylän yliopistossa (Contemporary Music, Media and Meditation CMMM), ja Britanniassa ja Yhdysvalloissa vaikuttava Anahid Kassabian on vieraillut Suomessakin luennoimassa elokuvamusiikista.
Populaaria tai marginaalia, Essays on Sound and Vision -antologian aihevalinnat ovat ilahduttavia tuoreudessaan. Kokoelma ei pyri vain nostamaan esiin vaihtoehtoisia tapoja nähdä ja kuulla taidetta, vaan kuroo myös umpeen ummehtunutta jakoa populaariin ja korkeaan, joka kovin sitkeästi pitää pintansa monessa taiteen lajissa. Taiteen tutkimuksella on edellytyksiä tuoda osaltaan esiin, että esimerkiksi katutaide, populaarimusiikki, musiikkivideo tai vaikkapa tietokonepeli noudattavat omaa estetiikkaansa, jolla on yhtä lailla oma kehittynyt koodistonsa, jota ne seuraavat. Tuleva syksy ja loppukesä tarjoavat monia mahdollisuuksia laajentaa näkökantaansa taiteen moninaisesta tarjonnasta. Erilaisiin konsertteihin ja festivaaleihin voi suunnata avoimin mielin valmiina vastaanottamaan uusia tapoja kokea taidetta.
Richardson, John & Hawkins, Stan (eds.) 2007. Essays on Sound and Vision. Helsinki: Helsinki University Press.
Metz, Christian 2004 [1975]. Aural Objects. Teoksesta Film Theory and Criticism: Introductory Readings. Ed. Leo Braudy & Marshall Cohen. New York Oxford. Oxford University Press.