Mustekala-tapaaminen Harakan saaressa maanantaina 9. päivä käytiin vilkkaan keskustelun merkeissä. Osallistujia oli parikymmentä. Paavo Järvensivu ja Antti Majava puhuivat asiantuntevasti degrowth -liikkeestä ja taiteen suhteesta degrowth -ajatteluun. Alustajien puheessa korostui, ettei degrowthissa tai ”talouslaskussa” ole niinkään kyse yrityksestä puuttua radikaalisti talouden toimintaan vaan ennemminkin uudenlaisesta ajattelutavasta, jossa pyritään kyseenalaistamaan nykyinen nopeiden voittojen tavoittelu ja kulutuskulttuuri.
Talouskasvun vastainen liike kehottaa toimimaan paremman elämänlaadun ja ympäristön hyvinvoinnin puolesta. Käytännössä ymmärrän degrowthin olevan yksilötasolla ”downshiftaamista”, elämän kohtuullistamista. Talouskasvun hidastumisen ajatellaankin Järvensivun mukaan tulevan seurauksena degrowth -ajattelusta ja -elämäntavasta.
Keskustelussa taiteen suhteesta degrowth -liikkeeseen korostui huoli taiteen tekemisen edellytyksien huonontumisesta. Parhaillaan opetusministeriö on tekemässä uudistusta, jossa taiteen tukijärjestelmä rakennetaan samantapaisen tulostavoitteellisen toimintamallin mukaan, joka on yliopistoissa jo onnistuttu saamaan läpi.
Realistisena uhkakuvana on taiteilijoiden ja taiteen autonomian heikentyminen, kun taidetta on tehtävä rahoittajan tiukoilla ehdoilla. Pahimman skenaarion mukaan tämä voi tarkoittaa sitä, että vapaan taiteen tekeminen muuttuu mahdottomaksi, kun taiteilijan on toimittava käytännössä lähinnä yrityspotrettien tekijänä, taidetyöpajojen järjestäjänä tai muulla tavalla yhteiskuntaa tai elinkeinoelämää ”hyödyttävänä” taidetyöläisenä.
Miten taiteilija voi sitten toimia degrowth -yhteiskunnan ihanteiden mukaisesti, kun hänet on ajettu ahtaalle? Kysymys on vaikea. Paras tapa vaikuttaa juuri nyt on avoin, julkinen ja mahdollisimman vilkas keskustelu asiasta.
Degrowth -elämäntavan puolesta on tehty monia avauksia: Osmo Soininvaara on jo pitkään puhunut työnteon vähentämisen puolesta; erilaiset kaupunginosa- ja kyläyhteisöt järjestävät epäkaupallisia tapahtumia, joissa keskitytään kulttuuriin, yhdessäoloon ja ajatustenvaihtoon.
Näen, että Timo Wrightin Kivijalkahoito -blogi myös jonkinlainen avaus degrowth -ajattelun suuntaan: vaikka blogin aiheena on ostosten tekeminen, se haastaa kaupunkilaiset hitaampaan ja laadukkaampaan ostamiseen: automarkettien sijaan välttämättömät ostokset voi tehdä myös pienissä kivijalkaliikkeissä.
Muitakin downshifting -ilmiöitä on havaittavissa: harrastetaan kasvimaiden hoitoa, säilöntää, käsitöitä… Nämä voi mieltää yhteiskunnan kannalta merkityksettömäksi puuhasteluksi, mutta itse pidän niitä kulutuskulttuurin vastaisen aatteen indikaattoreina.
Taideyhteisön tehtävänä olisi tuoda kysymykset taiteen autonomiasta julkiseen keskusteluun samaan tapaan kuin elämän kohtuullistamisen puolestapuhujat ovat tehneet, jotta vapaan taiteen yhteiskunnallista merkitystä ei unohdettaisi. Tämä on haastavaa Suomessa, jossa poliittisia päätöksiä tehdään suljettujen ovien takana ja jossa poliitikot eivät saa puhua ”keskeneräisistä asioista”.
Myös taideyhteisön tulisi katsoa peiliin: keskustelu ei aukea oikeaan (mihinkään) suuntaan, jos taideyhteisö on sisäänpäin kääntynyt ja pitää yhteisöä itseään taideyleisönä. Taiteilijoiden itsensä tehtävä on herätellä yhteiskunta muistamaan vapaan taiteen tärkeys, jos se on sen kulutushumalassaan unohtanut. Let’s talk about art.
Timo Wrightin Kivijalkahoito -blogi http://kivijalkahoito.wordpress.com