Pirkko Holmberg
(Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet. Savukeidas, 2010.)
Savukeitaan esseet ovat saaneet varauksetonta ylistystä monilta. Antti Nylén on toiminut esikuvana uudelle esseebuumille, jota monet muutkin kustantamot ovat lähteneet jäljittelemään. Julkean kaunokirjallinen ja ei-objektiivinen asiaproosa on seuraajien käsissä muuntunut pahimmillaan norsunluutornista viisasteluksi tai epäkiinnostavien aiheiden haaveellis-runolliseksi pohdinnaksi. Parhaimmillaan se on rikastuttanut ja syventänyt kirjallista tarjontaamme. Eräs esseismin perusjuonne liittyy ”antimoderneihin” miehiin. Nylén erottautuu esim. Charles Baudelairen, Michel Houellebecqin tai Timo Hännikäisen edustamasta pääperinteestä siinä, että hän ei ole vanhanaikainen lihansyönnin tai naisvihamielisyyden mielessä. Nykyajan torjuminen yhdistyy hänellä herkullisen paradoksaalisella tavalla radikaalin emansipoituneeseen, kriittiseen ajatteluun. Uskoisin mielelläni Nylénin edustavan jonkinlaista korkeampaa ihmislajia, joka tulee lopulta vääjäämättömästi syrjäyttämään moraalisen evoluution alemmalla askelmalla sijaitsevan, omaan äijyyteensä epätoivoisesti uskovan miestyypin.
Nylén hioo tekstejään loputtomiin kuin monstruöösejä taideteoksia, ja on sen vuoksi saavuttanut kestävän suosion. Tämän suosion keskeisin piirre on muodon ylistys ja sisällön ohittaminen. Kriitikoiden yksiäänisyys Nylénin suhteen on saavuttanut jo huolestuttavat mittasuhteet. Yksi toisensa jälkeen toistaa miltei sanasta sanaan samaa vakuuttelua siitä, miten hän kyllä ihailee Nyléniä ja kadehtii tämän pettämätöntä tyylitajua, mutta ei silti kykene olemaan samaa mieltä tämän kanssa. Avainsanana on juuri kykenemättömyys. Eräs esimerkki tästä oli Otso Kantokorven kertomus lukukokemuksistaan Alaston kriitikko -blogissa. Kaiken valituksen alta tuskin edes huomasi, että itse asiassa Kantokorpi pitää Nylénistä. Eihän kukaan järkevä ihminen halua asettua samanlaisen ehdottomuuden kannalle. Tosiasiassa juuri kukaan ei siihen kykene. Harva pystyy ajattelemaan niin pitkälle ja johdonmukaisesti, että löytäisi kannan, jossa pysyä. Vaikuttaa siltä, että Nylénin poleemisuutta pystytään sietämään ainoastaan olemalla ottamatta sitä vakavasti.
Nyléniä itseään häntä koskevat erimielisyydet eivät haittaa, sillä hänen mukaansa keskenään ristiriitaiset tulkinnat vain todistavat suuresta taiteesta. Nyléniä arvostetaan tyylitaiturina, ja hän on itsekin halunnut korostaa sanataiteen ensisijaisuutta sanomaan nähden. Tällä on ehkä tarkoituksella viety huomio pois hänen tekstiensä sisällöstä, johon suhtaudutaan edelleen kuin kuumaan perunaan. Nylénin lukijat kyllä näkevät hänen asettamansa tinkimättömän ajattelun haasteen, mutteivät kykene tarttumaan siihen. Keskustelu ei ehkä jatku muualla kuin lukijan pään sisällä. Niinpä Nylénin kirjoituksia sorrutaan arvioimaan pelkkänä esteettisenä ilmiönä.
Antti Nylén ja tytöt
Yritykset herättää kunnianhimoista aikalaiskeskustelua eivät saisi jäädä vain yksittäisiksi huudoiksi vailla vastausta. Emme tarvitse sen paremmin konsensusta kuin itseensä tukehtuvaa erimielisyyttä, joka on luopunut vastapuolen ymmärtämisen yrityksestäkin. Emme tarvitse myöskään sitä mukavaa ja itseisarvoista löpinää kulloinkin ajankohtaislistalla olevista aiheista, jota kutsutaan ”kulttuurikeskusteluksi”. Tarvitsisimme kiireesti lisää pelottomia ja oikeamielisiä sivistyneistön jäseniä taistelemaan sitä tylsämielisyyttä vastaan, joka haluaa parhaillaan pyyhkiä yli valtion tilikirjasta ”tuottamattomat” humanismin ja filosofian, ennen pitkää taiteenkin.
Miksi puhun ylimalkaisesti ”tylsämielisyydestä” enkä mainitse nimiä? Syynä on yksinkertaisesti se, ettei syyllisten vaatiminen tilille johtaisi kuin yhä uusiin tyhjänpäiväisiin juhlapuheisiin ja yrityksiin selittää mustaa valkoiseksi. Tällaisia on esimerkiksi Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa tai kulttuuripääkaupunki Turun päättäjiltä saatu kuulla ennätysmääriä. Mikään päättävä taho tuskin avoimesti tunnustautuisi kulttuurivihamielisyyden edistäjäksi ja pääoman kuuliaiseksi orjaksi. Henkilöihin kohdistunut kritiikki jättää ilmiöt koskematta ja saa hallintohöylät jatkamaan automaattisiksi sisäistämiään puolustusstrategioita. Syyttelyn sijaan olisi päättäjät yritettävä saada pysähtymään ja havahtumaan oman toimintansa irvokkuuteen. Vaarallisinta on juuri se, mitä ei huomata ja mikä tapahtuu liian helposti. Periaatteet uhrataan oman urakehityksen alttarilla. Uskotellaan ettei vaihtoehtoja ole. Omaksutaan mitään merkitsemätön konsulttikieli ja uskotaan, että pelkkä sanojen vaihtaminen vie matkalle kohti yhä loistavampaa tulevaisuutta.
Nylén osuu ilmiön ytimeen määritellessään pimeää nykyaikaa: ”Nykyajan pimeys on eräänlaista toisen asteen mielettömyyttä: siihen ei liity mitään avointa taistelua, mitään hyökkäystä järkeä vastaan, koska se ei tunnusta vihollistaan vaan etenee vain kuin luonnonvoima – vaikka se ei tosiasiassa ole mitään voimaa vaan päinvastoin heikkoutta ja avuttomuutta. Sori, ei mahda mitään. Se on nuoruudessani alkaneen uusimman ajan tunnuslause. Ei taistelu- vaan antautumishuuto. (…) Elämme valistusajan pitkitettyä jatko-osaa, jolloin järjen ääneksi tunnistetaan vain kassakoneen kilinä.” Kaivattua herpaantumatonta taistelua kulttuurin puolesta on se, mitä Nylén tekee esseessään ”Uskonnollinen yksinpuhelu” Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjoille (WSOY 2010). Fyysikko Enqvisthän on aiemmin kunnostautunut selittämällä filosofian ja humanismin osaksi samaa huuhaa-osastoa, jonne hän tällä kertaa on pyrkinyt kampeamaan uskonnon.
En epäröi tunnustaa heti tähän väliin, että olen Nylénin kanssa samaa mieltä pääpiirteittäin kaikesta. Nylénin moraalinen viesti on melko yksiselitteinen, ja siihen on mielestäni myös suurelta osin helppo yhtyä, jos vain omistaa tiettyä herkkyyttä ja taipumusta tämänkaltaisille asioille. Tässä muutamia hänen teesejään: Elävän, aistivan olennon teollinen murhaaminen ruoan tuotannon nimissä on väärin. Älyllinen ja tyylillinen laiskuus kirjoittajalla ovat anteeksiantamattomia. Sukupuoliero on häilyvä kulttuurinen rakennelma. Ihminen ja maailma ovat Jumalan luomistyötä.(1)
Suurimman kompastuskiven tässä aiheuttanee juuri Jumala, jonka Raamattua punakynän kanssa lukeva kulttuurieliittimme lähes yksimielisesti haluaa selittää vakavasti otettavien puheenaiheiden ulkopuolelle. Vedotaan esimerkiksi Enqvistin tavoin uskonsotiin ja muihin asiaankuulumattomiin seikkoihin osoituksena uskonnon vahingollisuudesta (turha sanoakaan, että sotia on käyty yhtä paljon tai jopa enemmän muista syistä, kuten taloudellisista ja poliittisista).
En tarkoita, että jokaisen tulisi olla samaa mieltä Jumalan olemassaolosta. Yritän ainoastaan tuoda esiin, ettei kyse ole ehdottoman väärästä mielipiteestä, vaan mielipiteestä, jolle voi antaa perusteluja ja jolla voi osallistua keskusteluun tasavertaisena muiden kanssa, ilman että tulee rasistisesti leimatuksi hölmöksi ja taikauskoiseksi jo ennen keskustelun alkua. Putoaahan uskonnottomien eri uskonnonharjoittajia kohtaan ilmaistulta suvaitsevaisuudelta pohja, jos keskustelukumppanille samaan hengenvetoon päähäntaputtelevasti todetaan että sitä Jumalaahan ei sitten muuten ole. En usko, että monikaan kunnolla tiedostaa tällaisen asenteen loukkaavuutta. Nylén tuo uusimmassa kirjassaan jumaluskoaan esille aiempaa enemmän ja itsevarmemmin. Käyn hänen esseetään laajemmin läpi yhteydessä uusateismista ja sen kritiikistä käytyyn keskusteluun Mustekalan Myytti-numeron 
Halun ja epäluulon esseet (Les pleurs du male)Nyléniä on pidetty pitkästyttävimpänä hänen hehkuttaessaan Morrisseyhyn tai Nicoon kohdistuvaa faniuttaan. Itsekin olin huolissani, ettemme tässä asiassa löytäisi yhteistä aallonpituutta, sillä omasta käsitteistöstäni fanitus ja fanikulttuuri puuttuvat täysin. Onneksi kävi ilmi, että puhumme likimain samoista asioista käyttäen vain erilaisia sanoja. Jos fanittamisen tilalle vaihtaa ihailun tai palvonnan, minäkin alan ymmärtää. Kun Nylén puhuu maastosta, äidinkielestä tai äidinmaidosta, jonka hän on löytänyt Nicossa, tiedän että meillä on avain samaan pyhäkköön, vaikkei avaimena ehkä toimisikaan sama artisti.
Sen, mitä Nylén on saanut Nicosta (johon tutustumisessa itse otan vasta haparoivia ensiaskeleita), olen itse saattanut löytää Terry Rileyn elektroakustisesta tuotannosta, tai Giorgio De Chiricon tauluista, modernin maailman autioilta takapihoilta. Rileyn kohtalo on monessa samantapainen kuin Nicon, joka tunnetaan enimmäkseen Velvet Undergroundin koristuksena pyörineenä ”folk”-laulajattarena. Riley tunnetaan enimmäkseen ensimmäisestä minimalistisesta opinnäytteestään In C. Hänen myöhempi sähköisille uruille ja mikserille tehty tuotantonsa on vaikeammin luokiteltavaa, se on vain ”Rileytä”. Tämä on ehkä edesauttanut hänen hukkumistaan genrelajien ja kirjastoluokitusten hämärään, jonnekin tuntemattomaan maahan, joka ei vastaa sitä, mitä olemme tottuneet kutsumaan musiikiksi. Itse käytän Rileyn tuotantoa lääkeaineena. Chirico puolestaan ei ollut mikään tekninen taituri. Monet hänen tauluistaan vaikuttavat tökeröiltä, lähes väärennetyiltä. Maalatessaan ”metafyysisesti” modernin maailman kulissien kumisevaa tyhjyyttä hän itse asiassa pelasti sen hengen ja antoi näin korvaamattoman panoksen modernin näkökyvyn kehitykseen.
Immanuel Kantin mukaan esteettiset arvostelmat puetaan ehdottoman vaatimuksen muotoon, joista muiden odotetaan olevan yhtä mieltä. Näin Nyléninkin on mahdollista väittää, että Morrissey muodostaa 80 % populaarimusiikin taiteellisesta arvosta, olkoot muut mitä mieltä hyvänsä. Hyvä että väittää. Taiteellista arvoa voi pitää ehdottomana, vaikka se on samalla aina sidoksissa henkilöön ja tilanteeseen. Tällainen ehdottomuus johtaa muuhun kuin mitä taidekritiikillä on yleensä tapana ymmärtää, ja se saattaa jättää asiaan vihkiytymättömät kylmäksi. Toisaalta tyypillinen hampaattoman relativistinen kritiikki, joka ei uskalla ottaa minkäänlaista kantaa puoleen tai toiseen, ei jätä edes kylmäksi vaan täysin vaille muistijälkiä.
*
Korvaukseksi kelvottomaksi käyneelle feministin käsitteelle Nylén on kehittänyt ”hullun ämmän”, jollaista hänen teksteissään edustavat esimerkiksi kirjailija Patricia Highsmith ja laulaja Nico. Tällä tavoin hän on määritellyt naiselle mahdollisuuden olla täysin omaehtoinen taiteilija ja ajattelija, siis ihminen. Ehtona on se, että hullu ämmä vihaa naiseuttaan ja sitä kautta oikeastaan myös ihmisyyttään, yrittää ylittää sen ja päästä siitä vapaaksi. Hullu ämmä yrittää olla uskomatta sitä kiusaajaa, joka jatkuvasti yrittää sanoa hänelle, ettei hän ole ihminen vaan nainen. Hullu ämmä ei juuri tarvitse seksiä eikä perusta identiteettiään ihmissuhteille, vaan suhtautuu välinpitämättömästi häntä rajoittavaan ruumiillisuuteen.
Kieltämättä sovinismiin ja näkymättömiin seiniin törmääminen mitä yllättävimmissä yhteyksissä, joskus myös omassa ajattelussa, antaa vahvistuksen mielikuvalle, että tarvitaan mahdottomuus tai ainakin ihme, jotta saisi naisena yhtäläiselle ihmisarvolleen tunnustuksen. Luulen toisaalta myös, ettei Nylén kunnolla tajua ”hullun ämmän” kohtalon traagisuutta, hän vain haaveilee siitä ulkopuolisena. Omaehtoiselle taiteilijuudelle voi olla houkuttelevaa antaa mahdollisimman väkivaltaisia ja rajuja vaatimuksia ja määritelmiä, sillä pyhimyksen haavat kantaa aina lopulta joku toinen.
*
Ylistäessään elokuvaohjaaja Robert Bressonia esseessä ”Outo aistillisuus” Nylén itse asiassa pitää taiteellisen autonomian palavamielisen puolustuspuheen. Bressonin elokuvat merkitsevät vain itseään eivätkä jatku itsensä ulkopuolelle. Pinnistellessään tällaisen näkemyksen perustelemiseksi Nylén unohtaa, että autonominen, itseensä sulkeutuva taideteos on aina tahdonvoiman ja hellittämättömän palvonnan synnyttämä luomus. Yhteydet teoksen ja maailman välillä voi kieltää vain kieltäytymällä itsepintaisesti näkemästä niitä. Tällainen kieltäytyminen saattaa toki tietyissä tapauksissa tuottaa lisäarvoa esteettiseen kokemukseen.
Nylén ehdottaa, että Bressonin elokuvissa ”…hengellinen ja aistillinen ovat yhtä (ja) ne on ajateltu samoin – mutta ei tietystikään siten kuin tylsimykset tahtovat: että pitäisi julistaa eroottinen hurmio ja aistinautinto aidosti uskonnollisiksi kokemuksiksi ja näin ylittää länsimaisen etiikan kirous, lihan ja siihen kohdistuvan himon ”synnillistäminen”…(Bressonin yleisö ei) saa halpaa ymmärtämisen ja selkiämisen kokemusta. Osat eivät loksahda kohdalleen. Asiat eivät yhdy.” Vastaavasti ”Usko ei koskaan vahvistu. Se ei koskaan muutu tiedoksi.”
Nylén pitää psykologian tai psykoanalyysin vakavimpana puutteena sitä, että se ei ota mitään sellaisenaan vaan kaikki viittaa sen mukaan aina johonkin muuhun, yleensä johonkin seksuaaliseen. Tämä johtaa siihen, että elokuvissa lähes kaikki nähdään merkkeinä, jotka täytyy tulkita. Nylén haluaa pitää Bressonin elokuvien hengelliset ja aistilliset ainekset selkeästi erillään. Tunnelmaltaan hengellisten kuvien, kuten Jeanne d’Arcin lopun hiiltyneen paalun tulkitseminen seksuaalisesti, saa Nylénin mukaan lähestymään väärällä tavalla Bressonin elokuvien varsinaista aistillisuutta.
Estetiikan tutkijoiden parissa on usein ihmetelty oikeaa suomennosta sanalle ”Sinnlichkeit”. Sanaa ”aistillisuus” on vierastettu liian seksuaalisväritteisenä, kun taas ”aistimellisuus” viittaa liiaksi aistielimien omistamiseen tai niiden kautta tapahtuviin ruumiillisiin tapahtumiin. Tilalle on ehdotettu typistettyä versiota ”aistisuus”, mutta itse olen viime aikoina alkanut jälleen tuntea viehtymystä ”aistillisuuteen”. Kun vain osaisimmekin suhtautua tuohon sanaan sisältyvään eroottiseen sävyyn luontevalla tavalla! Aistillisuutta on kaikki se, mikä elämässä on hyvää; se on elämän sisältö ja lihallisuus, sen sielu ja maku. Nylén erottaa Bressonin elokuvissa aistillisuuden lajin, johon tässä viittaan. Se ei ole tyypillistä harhauttavaa, eroottista aistillisuutta, joka johtaisi tavoittelemaan omistamista tai tarpeiden tyydyttämistä. Pikemminkin tämänkaltainen aistillisuus elää ristiriidassa: sen kohde on samalla etäinen ja saavuttamaton ja toisaalta paljastaa itsensä täysin, kuten Balthazarin Anne Wiazemskyn tai Suloisen naisen Dominique Sandan jännittynyt ja ”kylmä” kauneus. Kaikki, mitä voi toivoa on jo tässä, ja sittenkin ihmiskunta kokonaisuutena haluaa aina jotain muuta, jotain korkeampaa.
Samansuuntaisesti Nylén määrittelee toisaalla halun uudelleen, erottaen sen puutteesta tai tarpeesta. Halu on elämä itse, ja elämä on muutosta, hehkuntaa ja liikettä. Siksi pyrkimys halun lopulliseen tyydyttämiseen on mieletön ja turmiollinen. Eri asia sitten, onko Bressonin elokuvissa todella edellä kuvatun kaltaista aistillisuutta, vai onko Nylén sortunut systeemin ja ideaalikuvan luomiseen todellisuuden kustannuksella. Nylén on pyöritellyt Bressonia jo pitkään, mistä huolimatta hänen ajatuksensa tuntuvat vielä jotenkin keskeneräisiltä. Tässä esseessä asialle tuskin pantiin lopullista pistettä.
*
Kummankin kirjansa esipuheessa Nylén muistuttaa meitä kirjallisesta naamiostaan, jonka vain moukka sekoittaa todelliseen henkilöön. Joskus ihmettelen, miksi tämä erottelu on Nylénille niin tärkeä. Ovathan hänen kirjoituksensa hänen tekojaan, intohimoisuudessaan sitäkin tarkoituksellisempia. Ottaako Nylén kirjallisen naamion jonain, joka syntyy itsestään ja tarkoittamatta; vai itsetietoisesti luotuna, mikä vaatii jo sellaista taitavuutta, jolle voisin itse olla kateellinen? Nylénin tekijyyden käsitettä on ihmetelty myös Nuoren Voiman Kritiikki-liitteessä (3/2010). Tässä kirjallisuusteoreettisessa tarkastelussa hänen tekstiensä sisältö on kiedottu tarkoituksellisen ”esseekoneen” yhdeksi tehokeinoksi. En voi välttää tuntemusta, että tällaisiin kirjallisuustieteellisiin erikoiskysymyksiin keskittyminen on oiva keino väistää olennainen ja katkaista teokselta sen suhde maailmaan.
Olisi tietenkin hullua väittää, ettei Nylénin tyylillä ole merkitystä. Nylén on paikoin piiskaava ja armoton, kohtuutokin. (2) Kuitenkin useimmat hänen tekstinsä tuntuvat vaikutukseltaan yhtä lohdullisilta ja parantavilta kuin Simone Weilin kirjoitukset. Hänen tyylinsä on huudahtelevaa, orgaanista, polveilevaa, tyylikkään katkonaista ja pitää tehokkaasti hereillä. Lyhyesti sanoen Nylénin kirjoitustyyli on jumalaista. Halun ja epäluulon esseet on eräänlainen levottomuuden hartauskirja. Se antaa lohtua niille yksin valvojille, joiden on vaikeaa jaksaa ilman kunnollista ajattelevien ihmisten yhteisöä.
Tätä nykyä saatetaan terveenä kriittisyytenä pitää esimerkiksi perussuomalaisten taidokkaan populismin ihailemista ja toisaalta palavan intomielisyyden tai idealismin vihamielistä torjumista silloinkin kun se nousee omista riveistä. Olen joskus seurannut inhoten esimerkiksi Kaarina Hazardia, Timo Harakkaa tai Ruben Stilleriä heidän käsitellessään journalistisessa kunnianhimossaan kaikkea hentoa ja arvokasta samalla moukarilla kuin kaikkea vähemmän ihailtavaakin. Nylénin avoin polemisuus tekee elämästä Suomessa minulle vähän helpommin kestettävän. Se, että voi avoimesti olla hyvän puolella ja vääryyttä vastaan, ja ettei kaikkien kuranttien mielipiteiden tarvitse olla loppuun asti pureskeltuja, tyhjiin perusteltuja ja varmasti ketään suututtamattomia, puhkaisee edes yhden hengitysaukon tähän tukahduttavaan ilmapiiriin.
*
(1) Vihan ja katkeruuden esseistä (2007) tuttu vaatimus sitoa solmio kokowindsorilla kuuluu mielestäni näihin epäämättömiin seikkoihin, joista tietyn esteettisen pohdinnan läpikäytyään voi olla ainoastaan samaa mieltä.
(2) ”piiskaava ja armoton, kohtuutonkin”… käytän hiljaisen huvittuneena Parnassossa hyväksi havaittua kirjallisuusarvion lauserakennetta. Helsingin Sanomien nettikolumnien maneeriin jakaa teksti kuin teksti yhden virkkeen mittaisiksi kappaleiksi en sentään halua sortua.