Tulevaisuus on jo lähes täällä. Vuoden 2023 Göteborgin biennaalin eli GIBCA 2023:n mukaan queer on lähestymistapa, jolla siihen voi orientoitua kehollisesti, aistimellisesti ja kokemuksellisesti uusin tavoin. Spekulatiivisuus ja skenaarioiden esittäminen herättävät myös kysymyksiä. Mahdollisuuksien pohtiminen tuntuu itsessään arvokkaalta, mutta antavatko ne vain epäuskoiselle toivoa sen sijasta, että tiedämme, minne ihmiskunta ajelehtii?
Tulevaisuudet ympäröivät kehojamme
Englanninkielisessä maailmassa sanakirjoilla on tapana jakaa vuoden sanoja, jotka uudistavat kieltä ja toisaalta kuvaavat nykyhetkeä. Collins English Dictionaryn vuoden 2022 sana oli ”permakriisi”, permacrisis. Permakriisi tarkoittaa pitkittynyttä epävakauden ja turvattomuuden aikaa, joka on syntynyt katastrofien myötä.
Permakriisi on GIBCA 2023:n mukaan yksi tapa nimittää lähivuosien kriisien tuomaa äkillistä muutosta. Kahdennentoista Göteborgin biennaalin ja sen kuraattorin João Laian mukaan länsimaisessa ajattelussa permakriisiin verrattavat hetket ovat olleet taipuvaisia epäonnistumaan hahmottamisessa tulevaisuutta monikollisesti, erilaisina mahdollisina kokoonpanoina. Biennaali nostaa ajatuksen queerista laajennettuna näkökulmana, jolla haastaa hallitsevia kertomuksia. Kertomukset voi korvata laajalla ruumiiden, tilojen ja aikojen uudelleenajattelulla ja muokkaamisella. (Laia 2023b, 143.)
GIBCA 2023:n kuraattorina on toiminut João Laia, joka työskentelee myös Kiasman näyttelyintendenttinä vastaten Kiasman vaihtuvista näyttelyistä. Laia on aiemmin esimerkiksi kuratoinnut Kiasman museonjohtaja Leevi Haapalan kanssa ARS22-näyttelyn ”Eläviä kohtaamisia”. Elävät kohtaamiset ja ajatus ruumiillisuudesta ovat vahvasti läsnä myös GIBCA 2023:n teemassa, vaikka aiheena ovatkin tulevaisuuden muodot. Biennaali kehottaa pohtimaan tulevaisuutta monikkona. Tämä voi tarkoittaa kognitiivisesti, aistillisesti ja tunteiden kautta erilaisia yhteen tulemisen ja sitoutumisen muotoja, mutta myös materiaalisesti (mt.). Näyttely muistuttaa, että spekulatiivisia vaihtoehtoja ei oteta tarpeeksi huomioon, vaan maailmalliset yhdessäolon tavat ovat pikemminkin perustuneet alistaviin voimiin, jotka määrittävät laajassa merkityksessään historiaa (mt., 144).
Tulevaisuusorientaatio nykytaiteen kontekstissa tuntuu korostuvan lähiaikojen biennaalien teemoissa. Yksi tapa paikantaa tätä on Cecilia Alemanin kuratoima 59. Venetsian biennaali vuonna 2022, jonka teemana oli ”The Milk of Dreams”. Alemani oli nostanut vuosien saatossa käymiensä keskustelujen pohjalta keskiöksi kysymyksiä ihmisyyttä ja elämää kohtaan. Alemanin nostamat kysymykset yrittivät kuitenkin ulottua myös inhimillisen elämän alueen ulkopuolelle:
Miten ihmisen määritelmä muuttuu? Mikä on elämä ja mikä erottaa kasvien ja eläimen, ihmisen ja ei-ihmisen? Mitkä ovat vastuumme planeettaamme, muita ihmisiä ja muita elämänmuotoja kohtaan? Ja miltä elämä näyttäisi ilman meitä? (Alemani 2022, vapaa suomennos.)
Toisaalta Alemanin kuratoimassa näyttelyssä historialliset osiot pyrkivät näyttämään vaihtoehtoisia reittejä nykyisyydelle sekä loivat genealogista materiaalia siitä, miten tietyt diskurssit esimerkiksi teknologiaa ja luontoa kohtaan ovat näkyneet taiteen parissa jo aiemmin. Venetsian biennaali pyrki myös nostamaan kysymyksen metamorfoosista, ja kuinka kehot ovat muutoksissa. Tämä voidaan niin ikään laskea GIBCA 2023:n osalta temaattisesti yhteiseksi piirteeksi
Vertailukohtia voi hakea myös tämän vuoden Helsinki Biennaalista, HB23:sta, ja kuraattori Joasia Krysan teemasta “Uusia suuntia voi syntyä”. Krysan kuratoriaalista lähestymistapaa ja tapaa toimia yhteistyössä eri tahojen, ”kuratoinnin kumppanien” (esimerkiksi Museum of Impossible Forms:in) kanssa (Krysa 2022, 23–26) voi pitää prosessimaisen kokeellisena. Hän pyrki HB23:ssa myös korostamaan biennaalikävijän omaa toimijuutta ja roolia osana biennaalia (mt., 16–17).
HB23 ja Göteborgin biennaali ovat kuitenkin eritavoin tulevaisuuteen suuntavia biennaaleja. HB23 pyrki ”uusiin suuntiin” lähestyen kysymystä osittain prosessiluonteisesti ja ajatuksena erilaisten inhimillisten ja ei-inhimillisten välisistä suhteista, toiminnasta, ja mitä tämä synnyttää (Krysa 2023a, 11). GIBCA 2023:n lähestymistapa on selkeästi ihmiskeskeisempi, johtuen jo osittain siitä, että se operoi erilaisten queer-katseiden kautta. Nämä näkökulmat kuitenkin sivuavat myös teknologian käyttötapoja sekä ei-inhimillisten toimijoiden suhdetta ihmiselämään.
Biennaali nostaa ajatuksen queerista laajennettuna näkökulmana, jolla haastaa hallitsevia kertomuksia. Kertomukset voi korvata laajalla ruumiiden, tilojen ja aikojen uudelleenajattelulla ja muokkaamisella.
Vaikka Venetsian biennaali on mittakaavaltaan aivan eri luokan ja tuotantokoneiston näyttely, sen kontekstissa on syytä huomioida, että Alemani ulotti konseptissaan myös historiaan ja taidehistoriaan. Hän viittasi esimerkiksi 1900-luvun aikana tulevaisuutta, utopioita ja mahdollisia maailmoja käsitelleeseen kirjallisuuteen, ajatuksiin kyborgista, teknologiseen kehitykseen ja sen ilmenemiseen kuvataiteessa (esimerkiksi Ulla Wiggeniin) sekä alkuperäiskansojen uskomuksiin.
GIBCA 2023 herätti minussa epäluuloa sen suhteen, miten ajatella tulevaisuuksia nykyisyydestä. Näyttely ei suoraan selittänyt tai esittänyt, mikä on ”normaalia” tai miten mentaalisesti vääntyä queer-asentoon. Voi kuitenkin sanoa, että se onnistui tuomaan välissä olevia tai erilaisia katseita suhteessa ympäröivään todellisuuteen.
GIBCA biennaalina suhteessa GIBCA 2023:een
GIBCA 2023 rakentuu pitkälti Göteborgin Konsthallin ja Röda Sten Konsthallin näyttelytiloihin, joka on vastannut pitkään biennaalin järjestämisestä ja pääasiallisesta tuotannosta. Lisäksi julkisia teoksia on sijoitettuna Göteborgin kaupunginkirjastossa sekä Hammarkullen Konsthallissa, joka ei ole varsinaisesti taidehalli vaan kaupungin ainoa maanalainen raitiovaunupysäkki. Julkiset teokset tuntuvat asettuvan luontevaksi osaksi Göteborgin kaupungin strategiaa, jossa julkista taidetta pyritään pitämään esillä esimerkiksi avoimilla hauilla.
Vuodesta 2013 lähtien biennaaliin on sisällytetty osana GIBCA Extended konsepti, joka mahdollistaa paikallisten toimijoiden osallisuuden osana biennaalia. Käytännössä tämä tarkoittaa, että osana biennaalia paikalliset galleria, taidetilat sekä taiteilijoiden organisoimat tilat voivat hyötyä biennaalin näkyvyydestä asettamalla itsensä osaksi Extended-ohjelmaa.[1]
GIBCA:n tarkoitus oli sen perustamisesta lähtien, Göteborgin kaupungin kulttuurilautakunnan ohjaamana, nostaa Göteborg kansainväliselle taiteen kentälle sekä inspiroida paikallisia toimijoita viemään luovaa Göteborgia ulkomaille (Norman 2016, 59). GIBCA Extended rakentuikin vastauksena paikalliseen kritiikkiin biennaalin todellisista hyödyistä Göteborgin paikallisille taidetoimijoille (mt., 61).
GIBCA on ollut organisaationa itsekriittinen ja pyrkinyt kehittämään strategisesti biennaalia. Vuonna 2012 biennaalia uudistettiin taiteellisella johtajuudella (ensimmäisenä Stina Edblom). Tehtävä perustettiin viemään Röda Stenin intendentin työtaakkaa, tukemaan organisaation ulkopuolelta tulevaa GIBCA:n kuraattoria sekä koordinoimaan jatkuvuutta ja yhteistyötä biennaalin ja Röda Stenin välillä (mt. 62).
He [Röda Stenin johtaja Mia Christersdotter Norman ja GIBCA:n taiteellinen johtaja Sarah Hansson] nostavat esille omissa avajaissanoissaan queerin identiteettipolitiikan tuolle puolen suuntaavana terminä, joka voi kaventaa eroa jaottelulla ”heidän/niiden” sekä ”meidän” välillä.
Göteborgin biennaali on profiloitunut pohjoismaisessa kontekstissa biennaalina rohkeilla avauksilla. GIBCA 2023:n teemassa voi nähdä kaikuja jo vuoden 2015 biennaalista, jossa Elvira Dyangani Osen konsepti pyrki pohtimaan ajattelematonta historiaa. Vuosien 2019 ja 2021 kuratoinnista vastasi tietoisella ratkaisulla jatkuvana kuraattorina Lisa Rosendahl. Biennaalien tarkoitus oli mahdollistaa temaattinen jatkuvuus sekä taata taiteilijoille pidempiä edellytyksiä työhön, joka linkittyy paikaliseen kontekstiin.
GIBCA 2023:n tietoisena lähtökohtana on ollut Röda Stenin johtajan Mia Christersdotter Normanin sekä GIBCA:n taiteellisen johtajan Sarah Hanssonin mukaan suunnata katse tulevaisuuteen. Heidän mukaansa avaimet kestävän tulevaisuuden rakentamiseen ovat jo olemassa, kysymys on käytöksen ja asenteiden muuttamisesta. He nostavat esille omissa avajaissanoissaan queerin identiteettipolitiikan tuolle puolen suuntaavana terminä, joka voi kaventaa eroa jaottelulla ”heidän/niiden” sekä ”meidän” välillä (Norman & Hansson 2023, 139).
Tämä kenties antaa enemmän avaimia itse kysymykseen mahdollisista tulevaisuuksista kuin tulevaisuuksien ajatteleminen varsinaisina skenaarioina, tarinoina tai aineellisina resursseina. Kysymys on myös inklusiivisuudesta, ja mitä rodullistettujen ja LGBTQI+ -vähemmistöjen emansipaatiosta seuraa. Tätä kautta ja heidän sortonsa myötä avautuu myös historiallisia tarkastelutapoja queeriin, kuten Laia huomioi (Laia 2023b, 125–126).
Stroboa ja valoa
Röda Sten 1940-luvulla rakennettuna vanhana teollisuustilana itsessään jo antaa vaikutelman rave-henkisestä tilasta, ja Laia käyttää tätä taitavasti hyödykseen. Sanda Mjuingan kolmikanavainen videoteos Pervasive Light (2021) käsittelee valoa ja sen merkitystä syvänmeren olennoille, joiden elinpiiriin valo ei pääse.
Toisessa kerroksessa brasilialaisen Luis Roquen lyhyt videoessee S (2017) isona projektiona antaa tilaan visuaalisen kiintopisteen, jonka ääni täyttää tilan. Kerrosta ylempänä ukrainalaisten Yarema Malashchcuckin & Roman Khimein teos Dedicated to the Youth of the World II (2019) kuvaa suoremmin nuorten ukrainalaisnuorten kokoontumista yhteen tanssimaan sekä massan hajaantumista ja heräämistä uuteen päivään. Taustalla soi ukrainalaisen teknotuottajan ja dj:n Stanislav Tolkachevin musiikki. Lopussa aamuun jäävät uutta iltaa jo odottavat yksinäisen haikeat katseet.
Kerrosten välillä rappukäytävässä ääni on edustettuna vihapuhetta käsittelevässä Prem Sahibin ääni-installaatiossa Man Dog (2020/2023). Näyttelyn ylimmässä kerroksessa Joana da Conceiçãon eri maalaustekniikoita yhdistävä maalauksista, äänestä ja valaistuksesta koostuva teos Cosmic Solipsism (2022–23) on kuin rave-bileiden rentoutumiseen tarkoitettu huone, joka kutsuu makaamaan ja havainnoimaan ”tähtitaivasta”, maalattuja kankaita. Teos hyödyntää valoa esimerkiksi strobo-valon avulla muuten himmeästi valaistussa huoneessa.
GIBCAn Artist in Residence -ohjelmassa työskennelleen Rasmus Myrupin ruotsalaista kansanperinnettä ja muotisuunnittelua leikkisästi yhdistävät vaatemaiset veistokset sopivat näyttelytilan vaikutelmaan, joka leikkii klubikulttuurin kuvastolla. Myrupin “folkloristisia ystäviä” on yli toistakymmentä ja niiden värit sekä käyttämät tekniikat herättävät kysymyksiä muodin tavasta uusiutua yleensä. Hän avasi töitään myös avajaisviikonlopun performanssissaan Je te vous présente (2023), joka toi esille yksittäisten vaatteiden ”tarinoita”. Veistokset ovat hahmomaisia figuureita, joiden taustalla on urbaanilegendoja tai kansantarinoista pohjaavia, muuteltuja kertomuksia. Hahmoilla tai vaatteilla ei ole selkeitä sukupuolia, ja tarinat ulottuvat niin Valhallaan kuin LSD-trippeihin.
Tekstiilit materiaalina ja käsityö tekniikkana esimerkiksi ruotsalaisen Esse McChesneyn töissä sekä Maria Jerezin näyttelyn toisen kerroksen tiloja dominoivassa työssä Yabba (2017/2023) luovat näyttelyyn tietynlaista karnevalisoivaa tunnelmaa ja toimivat näyttelyarkkitehtuuria palvelevina teoksina.
Valo ja ääni luovat yhteyksiä Röda Stenin sekä Röda Steniä tilana pienemmän ja enemmän perinteistä taidehallia arkkitehtuurisesti muistuttavan Göteborg Konsthallin välillä. Osías Yanovin imurirobotteja (tai ainakin näiden näköisiä olioita) hyödyntävä elävä installaatio Orphan Dance (2018/2023) tuo queer-näkökulmaan myös ei-inhimilliset toimijat. Se osoittaa tekniikan osittaisen kömpelyyden, mutta myös, että teknologiset toimijat voivat toimia huumorinkin kontekstissa. Ana Vazin 16 mm-filmille kuvattu visuaalinen essee Atomic Garden (2018) hyödyntää niin ikään strobo-valoja, kuten vuoden 2022 Venetsian biennaalissakin nähty P. Staffin väkivaltaa ja elämänarvoa käsittelevä videoessee On Venus (2019).
Tarik Kiswansonin mustetuloste puuvillalle Passing (2023) tuo röntgen-valokuvalle kuvatun kuvan muodossa erilaisia asioita tarkastelun kohteeksi yhdessä, kuten perinteiset palestiinalaiset mekot, urheiluvaatemerkit ja ruotsalaiset kansanperinnevaatteet. Materiaalit sekoittuvat korkeassa tulosteessa kiinnostavalla tavalla ja herättävät käsitteellisesti kysymyksiä appropriaatiosta erilaisten kulttuurien materiaaleja sekoittavassa mielessä.
Oman aistimellisuutensa näyttelyyn tuo Göteborg Konsthallissa ja Röda Stenissä esillä oleva Iris Touliatoun aistimellisuutta käsitteellisesti tarkasteleva Local Libido -teos (2023). Touliatou on tehnyt yhteistyötä paikallisen parfyymivalmistaja Doftarkivetin kanssa. Teos ei niinkään ole tarkasteltava esine, vaan tiloihin levittyvä hajuton haju, joka käsitteellisesti hämärtää yksityisen ja julkisen välisiä tiloja. Konseptuaalinen teos herättää kysymyksiä käsitellessään niin taloudellista, aineellista ja seksuaalista kokemusten ja olosuhteiden välistä vaihtoa ja kiertoa. Objektina se näyttää lähinnä kummassakin tilassa sähkökaapilta, joka oikeastaan lisää hämmennystä.
Julkisiin tiloihin asetetut teokset nousevat esille näyttelyteemaan sopivina teoksina, joiden voi ajatella käyvän dialogia queerin sekä julkisen alan ja julkisuuden tilan välillä. On helppoa ajatella, että julkisuus on normatiivisuuden alue, ja että queerin tulisi kallistua yksityisyyden puolelle. GIBCA 2023 kuitenkin kauttaaltaan onnistuu temaattisesti siinä, että queer on myös erilaisia strategioita suhteessa julkiseen.
Maanalaisella raitiovaunupysäkillä sijaistevassa Hammarkullen Konsthallissa Prem Sahibin teos Liquid Gold (2016-) pyrkii valolla ilmentämään niin tilan ja ajan muutosta kuin identiteettiä koskevan kokemuksen epästabiiliutta. Luonteeltaan jatkuva ja eri tiloihin, maan alle vievien liukuportaiden seinille muuntuva teos viittaa nimenä jalometallien materiaalivirtauksiin sekä suosittuun poppers-päihteen merkkiin.
Göteborgin kaupunginkirjastossa sijaitsee Adam Christensenin suurista tekstiiliverhoista koostuva How is Your World? (2023). Christensin luomat hahmot luovat sukupuolettomina spektaakkelimaista tuntua koko kirjaston halkovaan julkiseen tilaan. Agnė Jokšėn osittain autobiografinen, kirjeen muodossa oleva videoteos Dear Friend (2019) on niin ikään oiva ratkaisu sijoittaa kirjaston muotoon. Jokšė lukee itse kirjettä tyhjässä varastotilassa. Koskettava tarina katkenneesta ystävyydestä laajentaa myös käsityksiä kirjallisuuden ja kertomusten muodosta kirjaston kontekstissa.
Pitääkö teosten antaa puhua puolestaan?
Näyttelyarkkitehtuuri oli vahva tapa rakentaa näyttelyiden ilmettä 2000-luvun alussa, jolloin puhuttiin niin sanotusta uudesta institutionalismista (new institutionalism). Vaikutusvaltaisia hahmoja tällä saralla olivat esimerkiksi taiteilijakuraattori Liam Gllick sekä ruotsalainen Maria Lind.
Lähestymistapa ei ole täysin selkeä ja se pyrkii kuvaamaan 1990-luvulta 2000-luvun alkuun kehittyneitä, pääosin julkisrahoitteisten tahojen uusia toimintatapoja, jotka laajensivat käsitettä ”instituutioiden” tehtävistä, jotka sivuavat niin taiteen esittämistä, yleisötyötä, arkistomateriaalien hyödyntämistä sekä esimerkiksi kielellisiä ja näyttelyarkkitehtuurisia taiteen kehystämisen mahdollisuuksia (Kolb & Flückiger 2012, 6–10).
Vaikka kuraattorin työtä koskevaa kehitystä ja käytänteiden muotoutumista voi nimittää toisilla tavoin, niin kehityskulku herättää ajatuksia. GIBCA 2023 saa, tekstin alussa esitettyihin yhtäläisyyksiin Venetsian vuoden 2022 biennaaliin liittyen, pohtimaan kysymystä, onko biennaaleissa tehty yhä enemmän paluu itse varsinaisiin teoksiin. GIBCA 2023:n yhteydessä ne luovat näyttelylle myös ilmettä sekä tilaan tiettyä tuntua. Tukea väitteelle voisi hakea myös niin ikään viime vuonna järjestetystä documenta 15:sta, jossa teosten sijaan keskiössä olivat näyttelyyn kutsutut kollektiivit sekä näyttelyyn linkittynyt toiminta ja ohjelma. Kun taiteellinen yhteistoiminta sekä myös yleisön osallisuus on vedetty mittakaavassa äärimmilleen, niin olisi loogista, että kuraattorit tekevät paluun taideteoksiin.
ARS 22:n perusteella Laialla on olemassa Hans-Ulrich Obristin sanoin oma kuraattorin työkalupakkinsa, jossa on tietyt vakiotyökalut. Hänen tapansa rakentaa suuria näyttelyitä on luonteeltaan väljästi ilmaistuna ”visuaalinen”. Näyttelyillä on vahva graafinen ilme sekä teokset liikkuvat nykytaiteen ja muotoilun sekä designin välimaastossa.
GIBCA 2023 onnistuu luomaan vahvan ja persoonallisen, omintakeisen näyttelyn tunnun. Sen heikkouksia on kuitenkin, että mahdollisia tulevaisuuksia tai käsitystä toisista ei joka tapauksessa argumentoida ja taustoiteta tarpeeksi. Tästä esimerkkinä voi pitää Pechanga alueen alkuperäiskansoihin itsensä lukevan Sky Hopninkan I’ll Remember You as You Were, not as What You’ll Become (2016) videoteosta sekä Gudalupe Maravillan äänen parantaviin vaikutuksiin linkittyvää teosta Disease Thrower #7 (2019).
ARS22:n tapaan GIBCA 2023:n ohjelmassa on myös jonkin verran esityksellisiä teoksia. Näiden kohdalla herää kysymys, mikä on esitysten rooli osana nykytaidebiennaalia. Jos esitykset ovat luonteeltaan kertaluonteisia, tuleeko kriitikon kyetä suhteuttamaan näyttelykontekstiin ja kokonaisarvioon myös kaikki tapahtumat ja esitykset?
Tämä on yleinen metakriittinen huomio, jota kriitikot voivat pohtia. Itselleni avajaisviikonlopun ohjelman esitykset antoivat kokonaisuuteen syvyyttä ja toimivat näyttelyä myös temaattisesti täydentävinä teoksina.
Niko Hallikaisen Mystery Machinea, Christensenin nimetöntä esitystä ja Jokšėn Lezbynaita yhdisti henkilökohtainen ote ja narratiivisuus, joka osittain paikkasi GIBCA:n teosten välittämiseen liittyviä puutteita. Esitykset loivat uskottavuutta sen suhteen, miten ero sukupuolineutraalisti ”meidän” ja seksuaalisuuden kirjoon kuuluvan ”niiden” välillä voi tuottaa katseita, ymmärrystä ja näkökulmia. Äänet olivat omaperäisiä, ja ne eivät luoneet mielikuvaa hegemonisista tavoitteista vaan pikemminkin omalaatuisista kirjallisista äänistä.
Esitysten omaäänisyys avasi kysymystä tulevaisuuksista uudella tavoin siten, että kysymys tulevaisuuksista ei kallistu utopioiden tai dystopioiden varaan, vaan lähestyy kysymystä ikään kuin realistisemmin nykyisyyden kautta. Jokšėn esitys kuvasi seksuaalista jännitettä vastapäisten parvekkeiden välillä; Christensen palloili Göteborg Konsthallin piha-alueella tarinassaan fetissikaupoista ravintolan vessoissa tapahtuvaan kokaiinin vetoon. Hallikainen taas esityksessään kommentoi Göteborgin kaupunkia koskevaa kehitystä paljon GIBCAA rehellisemmällä tavallaan kuljettaen esityksensä dramaturgiaa myös musiikin kautta.
Minne tulevaisuudet vievät?
Filosofian historiassa ja etenkin historianfilosofiassa kysymys tulevaisuudesta nousee problemaattiseksi pohtiessa kysymystä edistyksestä tai historian teleologisuudesta. Toisaalta nykyisyydellä on taipumus myös nostalgiaan ja ajautua muodostamaan kritiikitön käsitys menneisyydestä, vaikka tätäkin voi lähestyä ironisesti tai etenemällä menneisyyden sivupolkuihin, esimerkiksi fragmenttien kautta (aiheesta Nivala 2015).
GIBCA 2023 ei väitä tai esitä, mitä queer tarkoittaa, mutta osoittaa uskottavasti yksilöllisten näkökulmien eron. Biennaali tuntuu viestivän näkökulmien kirjosta, mutta mitä ovat liike ja ymmärryksen mahdollisuudet näiden välillä?
GIBCA 2023 onnistuu esittämään erilaisia näkökulmia ja orientaation tapoja koskien tulevaisuutta. Sen lähestymistapa ei ole tulevaisuutta koskien utopistinen tai dystooppinen, joka oli myös näyttelyn lähtökohta (Norman & Hansson 2023, 139). Laian lainaa kuratoriaalisessa esseessään amerikankuubalaista queer- ja mediateoreetikko José Esteban Muñozia, joka kiteyttää ”queerin haluna olla eri tavoin maailmassa ja ajassa sekä vastustaa valtakirjojen hyväksymistä, jotka ovat tämän kannalta riittämättömiä” (Laia 2023a, 120).
Tätä riittämättömyyttä olisi GIBCA 2023:ssa kaivannut vielä enemmän. Teosten ohella GIBCA 2023 olisi voinut kiinnittää huomiota enemmän tavoitteisiin ja tuntuu, että tältä osin kaikkia mahdollisia keinoja ei oltu pohdittu loppuun asti. Biennaali onnistuu näyttämään, että erilaisia reittejä ja orientaatioita on olemassa, mutta ei niinkään välitä tai selvennä, minkälaisia nämä teosten asenteet ovat. Kaikkea toki ei voi kielellä avata, mutta GIBCA 2023 olisi voinut argumentoida vahvemmin sen esittelemiä näkökulmia. Teokset eivät nykytaiteen kontekstissa puhu omasta puolestaan ja vahva kuratoriaalinen ote on teosten takana seisomista myös niitä valottavalla tavalla.
GIBCA 2023:ssa korostuvat vahva ilme sekä myös biennaalikokemuksen uskottava aistimellisuus. Temaattisena lähtökohtana oleva queer onnistuu osoittamaan erilaisten näkökulmien kirjon. GIBCA 2023 ei väitä tai esitä, mitä queer tarkoittaa, mutta osoittaa uskottavasti yksilöllisten näkökulmien eron. Biennaali tuntuu viestivän näkökulmien kirjosta, mutta mitä ovat liike ja ymmärryksen mahdollisuudet näiden välillä?
Teksti: Joonas Pulkkinen
Kirjoittaja on kuraattori ja vapaa kirjoittaja, jonka tulevaisuus on jatkuvasti epävarma.
GIBCA – Göteborg International Biennial for Contemporary Art
16.9.-19.11.2023
Taiteilijat: Sophia Al-Maria / Adam Christensen / Joana da Conceição / Niko Hallikainen / Rodrigo Hernández / Sky Hopinka / Maria Jerez / Agnė Jokšė / Kem / Tarik Kiswanson / Yong Xiang Li / Yarema Malashchuk & Roman Khimei / Guadalupe Maravilla / Esse McChesney / Sandra Mujinga / Rasmus Myrup / Ania Nowak / Outi Pieski / Luiz Roque / Prem Sahib / P. Staff / Iris Touliatou / Ana Vaz / Osías Yanov
Tämän kritiikin julkaisua on tukenut Suomen Taideyhdistyksen Signe Tandefelt -apuraha.
Viitteet
[1] Huomautuksena, että tämä ei tee Göteborgin biennaalista sinänsä poikkeuksellista. Esimerkiksi Biennale de Dakar on organisoinut GIBCA Extendediin verrattavaa Dak’Art OFF-ohjelmaa jo vuodesta 2002 lähtien.
Lähteet
Alemani, Cecilia 2022:” Statement. Cecilia Alemani. Curator of the 59th International Art Exhibition”. Venetsian biennaalin verkkosivut. Luettavissa osoitteessa: <https://www.labiennale.org/en/art/2022/statement-cecilia-alemani > (viitattu 9.10.2023)
Kolb, Lucie & Flückiger, Gabriel 2013: ”New Institutionalism Revisited”. OnCurating Issue 21/December 2013, 6–15.
Krysa, Joasia 2023a:” Preface – As if Wondering Through a Forest”. In. The Helsinki Biennial Art Mediation Forum 2023: An Anthology. Toim. Patricia Constantin & Bassam El Baroni. Helsinki: HAM Helsinki Art Museum Publication no. 156, 8–12.
Krysa, Joasia 2023b: ”Uusia suuntia voi syntyä.” Teoksessa. Helsinki Biennaali 2023. Uusia suuntia voi syntyä. Toim. Petronella Grönroos & Joasia Krysa. Helsinki: HAM Helsingin taidemuseon julkaisuja nro 154, 10–27.
Laia, João 2023a:” forms of the surrounding futures.Curatorial Essay”. Teoksessa. The twelfth edition of Göteborg International Biennial for Contemporary Art, GIBCA forms of the surrounding futures. 16.09.–19.11.2023. Exhibition Guide. Toim. João Laia. Göteborg: Röda Sten Konsthall, 120–127.
Laia, João 2023b:” forms of the surrounding futures. Curatorial Text”. Teoksessa. The twelfth edition of Göteborg International Biennial for Contemporary Art, GIBCA forms of the surrounding futures. 16.09.–19.11.2023. Exhibition Guide. Toim. João Laia. Göteborg: Röda Sten Konsthall, 143–144.
McLean & Alemani Cecilia 2022: “Cecilia Alemani: ‘I Think the Shows Have Become More Professional or More Perfected, and Kind of Lost’” FRIEZE. julkaistu 22.4.2022, viitattu 9.10.2023. Luettavissa verkossa osoitteessa: <https://www.frieze.com/article/59th-venice-biennale-2022-interview-cecilia-alemani>
Nivala, Asko 2015: ”Tulevaisuuden raunioilla. Nostalgia saksalaisessa varhaisromantiikassa”. Teoksessa. Kaipaava moderni. Nostalgian ja utopian kohtaamisia Euroopassa 1600-luvulta 2000-luvulle. Toim. Pertti Grönholm, Heli Paalumäki. Turku: Turun yliopisto, Historia mirabilis 11, 69–106.
Norman, Mia Christerdotter (2016): “Göteborgs internationalla konstbiennale – Gibca”. Teoksessa. Röda Sten Konsthall. Från övergivet pannhus till plats för samtidskonst. Toim. Ulla Forsén & Per Hållén. Göteborg: Röda Sten, 59–64.
Norman, Mia Christerdotter & Hansson, Sarah 2023: ”Welcome to the Göteborg International Biennial for Contemporary Art!”. Teoksessa. The twelfth edition of Göteborg International Biennial for Contemporary Art, GIBCA forms of the surrounding futures. 16.09.–19.11.2023. Exhibition Guide. Toim. João Laia. Göteborg: Röda Sten Konsthall, 139–140.