Kuvan kevät – Kuvataideakatemian lopputyönäyttely, 11.5.–5.6.2011
Kaikukatu 4, Kasarmikatu 44, Lönnrotinkatu 35
Marko Gylén 31.5.2011
Jenni Eskola: Deadline; kestomerkintämassa (osa teoksesta), 2011
Tätä ei voi ohittaa, teos itse kieltää sen. Jenni Eskola on vedellyt seinään autoliikenteelle tarkoitetut ohituskieltoviivat ilmeisesti ”aidolla” keltaisella kestomerkintämassalla. Teos asettaa kyseenalaiseksi totunnaiset ajatukset maalauksesta, viivasta, ready-made-teoksesta, installaatiosta, galleriatilasta ja niin sanotusta jälkimaalauksellisuudestakin, joka pyrkii ottamaan seinät kokonaisvaltaisemmin haltuun. Deadline-sarjaan kuuluvassa teoksessa on myös traagisia sävyjä. Se varoittaa vaarasta. Se on renkaiden kuluttama, maantieltä tuttu ja maaksi pitää kerran tuleman.
Koemme aina liikkeemme suhteessa ympäristöön. Maa pysyy paikallaan, se ei liiku. Näin ei ehkä ole astrofysiikassa, mutta kylläkin suhteessa ihmisen kokemukseen. Emme pidä itseämme kiintopisteenä kokemuksessamme ja toimissamme, vaan maata. Toisaalta näkeminen on tilallis-ruumiillista. Näemme mahdollisia sijainteja, asioiden ja valojen paikkoja, läheisyyksiä ja kaukaisuuksia. Näemme liikkumatilan.
Katarzyna Miron: Missä loppu alkaa, Missä alku loppuu; HD-video, 2011 Kuvataide avaa virtuaalisia näkymiä ja tiloja. Sen vuoksi se voi heilauttaa tuttua kiintopistettämme ja johtaa kysymään, missä oikein olemme, missä fyysisessä tilassa, missä merkityksissä, kenen asemassa. Monessa tämän kevään Kuvataideakatemian lopputyössä on tartuttu tähän mahdollisuuteen. Sen voisi jopa nimetä yhdeksi näyttelyn kantavista teemoista. Paitsi ettei se ”kanna”, vaan keikauttaa katsojan sijoiltaan.
Katarzyna Mironin videoteos kysyy jo nimellään, ”missä loppu alkaa, missä alku loppuu”. Teos käy läpi paikan ongelmaa hyvin kouriintuntuvasti ja yksinkertaisesti. Ihmisen eksistentiaalinen heitettynä oleminen ilmenee hiekanjyvissä asti ja ihmisen työteliäs ajallisuus halkojen pilkkomisessa. Työ syntyy puutteesta ja tyhjyydestä, joka lopulta tavoittaa työn tekijän jälleen. Käsitteet alku ja loppu, arkh? ja telos löytävät toisensa.
Joonas Jokirannan Kaupunkiveistoselokuva on sijoitettu käytävään. Käsivaralla kuvattu ja pätkivä kulku liikenteen seassa heiluu ja keikkuu useasta projektorista pitkin seiniä. Liikkeen tuntu on vahva. Katsojan annetaan kuitenkin löytää vielä kiintopisteitä pitkulaisen huonetilan moninaisista piirteistä. Ehkä teoksen aihe on sittenkin viedä huomaamaan tämä välitila, käytävä, katsojan oma käynti näyttelyssä.
Ennen puhuttiin paikkasidonnaisesta taiteesta. Mutta pitäisikö nyt puhua paikkoja aukisitovasta, paikkapudonnaisesta taiteesta?
Myös näyttelyn maalaukset, piirrokset ja valokuvat asettavat omat ympäristönsä käymistilaan. Abstraktin ja esittävän rajaa sekä tilan 
Joonas Jokiranta: Kaupunkiveistoselokuva; sekatekniikka: video, ääni, käytävä, 2011ja kuvan eroa koetellaan monin eri tavoin. Kuvat tuovat esille repaleisuutensa, esineellisyytensä, ja vaeltavat taiteen lajityyppien instituutioissa sekä arkikuvien ja etäännytetyn teinielämän konteksteissa. Usein katsoja kietoutuu mukaan osaksi asetelmaa. Tyhjä pinta katsoo minua, olen sen alusta, tila. Kuva kysyy hapuillen, missä olen, kuulunko sen ääreen. Vieraus on monesti päällimmäinen tunne.
Raja-aidat kaatuvat myös toisesta suunnasta: jotkin audiovisuaalista tekniikkaa hyödyntävät teokset voidaan nähdä maalauksina. Janne Nabbin ja Maria Teerin Sisällysluettelossa tämä on ilmeinen tarkoituskin. Kuulokkeista tuleva ääni korvaa yleisöopastusten taidepuheen tuoteselosteella. Samoin Tatu Engeströmin Siisti stadi -projektin lukeminen maalauksen historiaa vasten avaa uusia ulottuvuuksia. Renessanssin näkemys maalauksesta ikkunana maalataan vielä kerran umpeen, ja median omima julkinen tila sosialisoidaan takaisin ”vanhalla” ilmaisuvälineellä.
Perimmäisessä näyttelyhuoneessa on Bita Razavin videoinstallaatio A Legal Performance (How to do things with words). Videolla Razavi menee oikeasti naimisiin samassa Kuvataideakatemian huoneessa, jossa teos on nähtävillä. Juridisesta toimenpiteestä ovat jäljellä myös pöytä lakikirjoineen ja kirjalliset dokumentit. Paikka on tämä. Representaatio ja todellisuus limittyvät. Mutta taustalla on myös paikan epävarmuus, turvapaikan. Hääseremonian sanoilla iranilaissyntyinen Razavi saa oikeuden olla Suomessa. Sanat ratkaisevat, tekevät asioita ja tilaa, performoivat. Lakikirja valloittaa vakavuudellaan koko huoneen. Razavi onkin lainannut teoksensa nimen kielifilosofi J. L. Austinilta.
Kuvataideakatemian tilat ja opinnäytetyön konteksti saattavat muutenkin, hieman ongelmallisesti viedä ajatukset pois itse teoksista. Puikkelehtimiseni opiskelijaruokalan ja sen porkkanasäkkien ohi on saattanut vaikuttaa taidekokemukseeni. Tai päinvastoin: ehkä huomaan vasta nyt ruokalan arkkitehtonisen aseman. Joka tapauksessa näin lähellä tekopaikkaansa ja opiskeluympäristöä teokset saattavat vaikuttaa keskeneräisemmiltä kuin ovatkaan ja niiden ratkaisut vielä hiomattomilta. Tällöin taiteeseen perehtynyt henkilökin saattaa turvautua perinteisiin kategorioihin, jolloin katsojan aseman horjutus näyttääkin itse teoksen ontuvuudelta.
Lauri Wuolion Inspirin-teoksen ilmeisenä teemana on taideinstituutioiden ja taiteeseen liitettyjen myyttien purkaminen. Tähtäimessä ei ehkä lopulta olekaan inspiraatio- ja luovuuspuheen uudelleen ajattelu, vaan biotekninen usko lääketieteeseen ja kliiniseen elämänhallintaan. Tulevatko elämykset aina pillereistä, onko taide parasta huumetta?
Räisänen & Mikkonen, Installaatio Yhtymä; yritys (osa teoksesta – jos niin voi sanoa), 2011
Myös Heikki Räisäsen ja Antton Mikkosen teos osallistuu taideinstituutioiden penkomiseen. Teoksena on oikea Helsingissä toimiva yritys Installaatio Yhtymä. Yritys tarjoaa pääsykoevalmennusta Kuvataideakatemiaan, taiteen tuottamista ja konsulttiapua taiteen keräilyyn. Fyysisinä esineinä nähdään toisten taiteilijoiden myytävänä olevia teoksia ja video, jossa haastatellaan mahdollista yhteistyökumppania, sekä esitteitä. Ehkä kyseessä ei edes ole teos, vaan opinnäyte taiteen tuotteistamisesta. Ei, kyllä se on molempia. Ironia ja instituutiot joutuvat ambivalenttiin vaihduntaan. Tila ja esineet häviävät, lattia lainehtii merkityksien liikettä. En enää tiedä, missä olen, teoksen sisällä, myyntitilanteessa vai instituutioiden ehdoissa. Todellisuus on kääntynyt sukkana nurin.
Jokainen siirto pelissä siirtää myös pelaajaa itseään. Kun merkitykset ovat liikkeessä, jalkojeni alla ei ole tukevaa maata. Miksi kummassa Kuvataideakatemian pääoven kerrostasokin on menty nimeämään toiseksi kerrokseksi?