Lingvistinen tutkimusretki näyttelyteksteihin

Johtopäätelmäni on – se kerrottakoon jo nyt – että näyttelyteksti on vimmainen genre: se selittää, suostuttelee, väittää, luettelee, kertoo ja johdattelee. Se puhuttelee joskus meitä ja sinua, mutta usein se pitäytyy viileässä passiivissa. Sillä on paljon näkemyksiä, muttei yhtään lähdeviitettä. Se viljelee adjektiiveja, turvautuu vertauksiin ja saattaa äityä saarnaamaan. Välillä se pohdiskelee ja heittäytyy tunteelliseksi.

Tässä esseessä analysoimani, loppuviitteistä löytyvät tekstit ovat näyttelyistä, joita näin Helsingissä loka–joulukuussa 2023.^[2] Mainitsen museon koko nimen ensimmäisen esimerkkilauseen kohdalla ja käytän sen jälkeen lyhennelmää. En ota kantaa näyttelyiden kuratoriaalisiin ratkaisuihin tai yksittäisten tekstien toimivuuteen, vaan keskityn analysoimaan teksteille yhteisiä kielellisiä piirteitä. Lähestymistapani on kriittinen, mutta ratkaisukeskeinen. Reiluuden nimissä on sanottava, että minäkin olen kirjoittanut museoalalla ja vapaan taiteen kentällä työskennellessäni melkoisesti näyttelytekstejä. Itse asiassa omat tekstini saivat minut kiinnostumaan tämän esseen aiheesta: Miksi minä kirjoitan tolkuttomia näyttelytekstejä, vaikka kirjoitan verrattain järkeviä sähköposteja? Miten edes onnistun tuottamaan näin riivatun paljon passiivilauseita peräkkäin? Haudatkaa minut jalkalistan taakse, jos vielä kerrankin kirjoitan, että jokin heijastaa, uusintaa tai varioi jotakin.

Suomenkielinen ja itse asiassa myös kansainvälinen tutkimus museoiden näyttelyteksteistä on niukkaa, mutta hyödynnän sitä soveltuvin osin.^[3] Tukeudun erityisen paljon maanmainioon, joskin raskastekoiseen Isoon suomen kielioppiin (ISK). Sen kaikille avointa verkkoversiota, tuttavallisesti VISKiä, suosittelen jokaiselle, jota kieli vetää puoleensa. Olen itse unohtunut viime aikoina VISKin ääreen hälyttävän pitkiksi ajoiksi. Sen seurauksena päätä ja silmiä särkee, ja tajunnassa vilisee sen kaltaisia kummajaisia kuin jussiivi ja totaaliobjekti. Niiden seasta olen seulonut esiin sellaisia käsitteitä, joista on ollut minulle hyötyä näyttelytekstien analysoinnissa. Toivon, että joku muukin hyötyisi niistä. Lisäksi toivon, että suopea lukija ei menettäisi hermojaan, vaikka paneudun teksteihin melko yksityiskohtaisesti, käytän jonkin verran kielitieteen termejä ja jäsennän asioita muutamien taulukoiden avulla.

Subjektittomat lauseet näyttelyteksteissä

Aloittakaamme lingvistinen retkemme näyttelyteksteihin lauserakenteista. Passiivilauseella (tehdään, on tehty) on hämärä maine. Ensinnäkin se saa asiat tapahtumaan itsestään taka-alaistamalla tekijän. Passiivi voi toisekseen antaa tekstille yksipuolisuudessaan luettelomaisen, opettavaisuudessaan koulukirjamaisen tai toteavuudessaan raporttimaisen sävyn.

Edellä sanottu ei kuitenkaan estä puolustamasta passiivia. Sillä kun on vissi tarkoitus: huomion kiinnittäminen tekojen tuloksiin eikä tekijään. Passiivi yksinkertaisesti sallii lauseen aloittamisen pääasialla subjektin sijaan. Passiivilause syntyy lisäksi melko ekonomisin sanakääntein, mikä on näyttelytekstin lyhyttä muotoa ajatellen kätevää. Havainnollistan kahdella esimerkillä passiivilauseen etuja, joiksi voidaan jo sanotun lisäksi mainita toiston välttäminen. Näkemykseni on, että kohtuukäytössä passiivilause voidaan hyvin hyväksyä näyttelytekstien taloudelliseksi ja kerrontaa sujuvoittavaksi peruslauserakenteeksi.^[4]

Mahdollisuutta käyttää aktiivia passiivin sijaan ei kuitenkaan kannata päästää käsistä. Musiikkimuseo Famen raikkaassa esimerkissä ihmisiä ei juuri mainita, mutta lauseiden subjekteja ovat Helsingin tanssiopisto, sukupolvi, elokuvat, rap, hiphop ja graffitit. Kokonaan ilman passiivia pärjäävä kappale, jossa on rohkeita väitteitä konstailemattomien väitelauseiden muodossa, on mielestäni hauskaa luettavaa. Tekemisen meininki syntyy myös dramaattisen preesensin avulla. Dramaattiseksi tai historialliseksi preesensiksi kutsutaan narratiivisen poetiikan keinoa, joka luo illuusion kerrotun tapahtuman ja kertomuksen samanaikaisuudesta.^[7]

Rap rantautuu Suomeen breakdancen ja graffitin mukana. Syksyllä 1984 saavat Suomen ensi-iltansa Beat Street- ja Breakdancing -elokuvat. Samana syksynä Helsingin tanssiopisto ryhtyy opettamaan breikkiä. Breikkauksen ympärille alkaa muodostua suomalaisen hiphopin ensimmäinen sukupolvi. Samalla ensimmäiset graffitit ilmestyivät Helsingin katukuvaan. Hiphop on nuorten vallankumous. Aikuisilla ei ole mitään käsitystä tästä uudesta alakulttuurista. (MUSIIKKIMUSEO FAME)^[8]

Passiivi ei ole ainoa tapa jättää tekijä/kokija spesifioimatta. Kuten kielitieteilijä Maria Vilkuna huomauttaa, suomen kielessä lauseen merkityksen geneerisyys on itse asiassa aina pääteltävä kontekstista.^[9] Sallikaa minun seuraavaksi esitellä geneeristen ilmausten salaperäinen sankari! Jo nimensä puolesta uteliaisuutta ja ehkäpä myötätuntoa herättävää nollapersoonaa on aiemmin kutsuttu muun muassa epämääräiseksi persoonaksi ja jopa kadonneeksi henkilöksi.^[10] Vanhoista nimistään huolimatta se on suomen vakiintunein geneerinen persoonakonstruktio. Toisin kuin monissa muissa kielissä, suomessa geneerisyyttä voidaan ilmaista ilman eksplikoitua subjektia (vs. englannin you ja one, ruotsin man).^[11] Pyytäkäämme nyt nollapersoonaa [0] astumaan esiin!

1. Valokuvia on aina muokattu ja lavastettu, mutta jo pelkästään se, missä yhteydessä kuva esitetään, vaikuttaa merkittävästi [0:n] tulkintaan.^[12] (VALOKUVATAITEEN MUSEO)
   
2. Makuasioita-näyttely vie [0:n] paikkoihin, joissa ruoka- ja juomakulttuuria rakennetaan ja muokataan.^[13] (HOTELLI- JA RAVINTOLAMUSEO)
   
3. Se on huono-osaisten nuorten omaehtoista kulttuuria – kun perheillä ei ole varaa kalliisiin harrastuksiin, tekemistä on [0:n] keksittävä itse. (FAME)

Nollapersoonalauseissa tekijä/kokija on semanttisella tasolla läsnä, vaikka tekijän/kokijan paikka jää kieliopillisesti tyhjäksi. Lisää konkretiaa saa, jos maistelee esimerkkilauseita niin, että korvaa nollan sanalla ihminen. Olennaista tämän esseen kannalta on se, että nollapersoona eroaa passiivista siten, että sille ominainen näkökulma on osallistujan – ei ulkopuolisen toteajan. Näin lukijalle avautuu lauseeseen samastumispaikka.^[14] Kokijarakenteissa yleensä ottaen viihtyvää nollapersoonaa käytetään Kristiina Savolan pro gradu -tutkielman mukaan viljalti taidekritiikeissä, joissa kriitikko kielentää henkilökohtaisia vaikutelmiaan, mutta pyrkii saattamaan ne samastuttavalle tasolle (esim. ”Jokisalon taide on omaleimaista ja rohkeaa, ja se onnistuu myös puhuttelemaan [0:aa], aina yhä uudelleen”).^[15]

Nollaelementti tuo näyttelyteksteihin mielestäni selvästi passiivia suostuttelevamman sävyn. Näin väittäessäni en suinkaan epäile näyttelytekstien kirjoittajien käyttävän nollapersoonaa aseenkantajana missään ideologisessa taistelussa. Uskon sen sijaan, että kirjoittaja turvautuu intuitiivisesti nollaan silloin, kun hän sanallistaa tunteitaan ja vaikutelmiaan. Mielestäni näyttelytekstien kirjoittajan kannattaa kiinnittää huomiota tekstiensä nollaelementteihin, jotta niiden potentiaali omaa subjektiivista tulkintaa välittävinä, mutta semanttisesti geneerisinä lauseina ei jää havaitsematta.

Nollapersoonalauseisiin liittyy myös termi relationaalinen substantiivi. Se viittaa ”ihmisen erottamattomaan omistukseen”.^[16] Alla olevissa esimerkkilauseissa sanat tunteet, muistot ja aistit ovat relationaalisia substantiiveja siksi, että niitä ei voi ymmärtää ilman kokijaa – ne ovat siis ihmisen erottamaton osa. Kirjallisuustieteen termein niitä voisi kuvata myös metonyymisiksi: kun puhutaan nenästä tai mielestä, tarkoitetaan koko ihmistä. Tutkijat eivät ole aivan yksimielisiä siitä, missä kaikissa syntaktisissa tehtävissä nolla voi toimia,^[17] mutta minulle riittää se, että nollan avulla voidaan havainnollistaa lauseen sisäinen, eläytyvä kokija, joka on kielitieteilijä Lea Laitista lainatakseni ”poissa olevanakin aina läsnä”.^[18]

Listat, sanaparit ja vastakohdat

Subjektittomien lauseiden jälkeen esittelen yhden näyttelyteksteistä tekemistäni päähavainnoista eli listojen runsauden. Näyttelyteksteissä nimittäin listataan tarmokkaasti – lukijaa ajatellen ehkä tarpeettoman tarmokkaasti. Klassinen retoriikka tuntee useita listaamisen tapoja (mm. enumeratio, climax, congeries), joilla kasvatetaan argumentin painoa kasvattamalla sen pituutta. Näyttelyteksteissä listoilla korostetaan tyypillisesti taiteilijan työskentelyn monipuolisuutta tai luodaan vaikutelmaa, että tekstissä mainitut asiat ovat yleistys: lukijan tulee ymmärtää, että taiteilija, valokuva, puutarha tai julkinen liikenne voi edustaa lukemattomia muitakin asioita kuin mitä teksti pystyy kertomaan. Mielestäni listat luovat käsitellylle asialle parhaimmillaan monitasoisen ja visuaalisia mielikuvia herättävän kontekstin. Ne voivat kuitenkin kaikessa liikasanaisuudessaan muistuttaa myös vastuuvapauslauseketta. Näiden ääripäiden välillä voi olla helpompi suunnistaa, jos tunnustaa, että listaaminen on retorinen keino ja pysähtyy aina listausvimman iskiessä miettimään, mitä tarkoitusta luettelo palvelee.

Tarkastelkaamme seuraavaksi sanapareja ja vastakohtia, sillä niitä on listojen lisäksi näyttelyteksteissä paljon. Niitä on itse asiassa niin hengästyttävän paljon, että katson parhaaksi käsitellä vain muutaman esimerkin. Taiteilijan voidaan mainita työskentelevän tarkan äänimaailman ja liikkuvan kuvan keinoin (AMOS) tai hänen kerrotaan käyttävän ääntä ja performatiivisuutta (HAM). Linja-autojen värit nivoutuvat osaksi sekä kaupungin että matkustajien omaa historiaa (RATIKKA). Nähdäkseni sanaparien perimmäinen tarkoitus on listojen tapaan paitsi kuvailu, erityisesti lukijan vakuuttaminen.

Mielestäni on kiinnostavaa, että monet sanaparit ovat likipitäen synonyymejä: näyttelyn kerrotaan käsittelevän sekä toistumisen että uudelleen esittämisen teemoja (HAM), ja puutarha voi olla paikka sekä toivolle että lupauksille (ARK&DES). Valokuva kelpaa todisteeksi ja dokumentiksi, mutta voi myös johtaa harhaan ja valehdella (VALOK), kun taas raitiovaunujen mallit ja värit ovat saaneet ikonisia merkityksiä ja nousseet symboleiksi (RATIKKA). Kielitieteilijä Jyrki Kalliokoski kutsuu tätä vakuuttelevassa kielenkäytössä yleistä retorista keinoa tautologiseksi rinnastukseksi. Erityisen usein tätä keinoa hyödynnetään uskonnollisissa teksteissä, kuten saarnoissa.^[22] Esimerkiksi otteessa vuoden 1776 Kirkkoraamatusta tapaamme sekä listan että kaksi tautologista rinnastusta: ”Minä käänsin sydämmeni koettelemaan, tutkimaan ja etsimään wiisautta ja taitoa: niin myös ymmärtämään jumalattomain tyhmyyttä, ja hulluin erhetyksiä (Saarn. 7:26.).”^[23] Onko meillä näyttelytekstien kirjoittajilla taipumusta rituaalisiin rinnastuksiin? Saarnaammeko taiteesta kuin pastori pelastuksesta? Pitääkö huolestua?

Ehkä pitää, sillä myös vastakohtarinnastuksia on pidetty uskonnollisten tekstien tyylikeinona,^[24] eikä niitäkään varsinaisesti puutu näyttelyteksteistä: Taiteilija kohdentaa lähelle ja tarkentaa kauas (AMOS), on liikkeessä sekä henkisesti että fyysisesti ja yhdistelee sekä tehdasvalmisteisia että luonnosta peräisin olevia materiaaleja (HAM). Valokuvia käytetään niin propagandan kuin vastarinnankin välineinä (VALOK). Vastakohdat palvelevat listojen ja sanaparien tapaan kuvailun ja vakuuttamisen funktioita.

Periaatteessa vastakohdilla voisi funktionsa mukaisesti myös polarisoida, mutta siihen näyttelyteksteissä tuntuu törmäävän harvoin. Esimerkiksi kelvatkoon: ”Suomiräp on pitkään undergroundia. Vuonna 2023 se on Suomen suosituinta musiikkia” (FAME). Kriittisesti ajatellen vastakohtien viljeleminen näyttää argumentoinnin välttelyltä: mitä kehveliä minä haluan sanoa, jos väitän, että jokin asia on sekä pieni että iso? Vaikka jokin asia todella olisi yhtä aikaa helppo ja vaikea – mikä on täysin mahdollista tässä mahdottomassa maailmassa – enköhän vain näin kirjoittamalla suojele itseäni kritiikiltä. Kun ensin väitän jotakin ja sitten kumoan oman väitteeni, mestaroin itseni sekä kirjoittajan että lukijan asemaan eli keskustelen toisin sanoen itse itseni kanssa. Näin torpedoin oikealta lukijalta hänen rooliinsa luontaisesti kuuluvan vastaan ajattelemisen ilon.

Metaforat kielen rikastajina ja mutkistajina

Jos listat, sanaparit ja vastakohdat ovat näyttelyteksteissä yleisiä, niin ovat myös metaforat. Vanhan nyrkkisäännön mukaan metafora on vertaus ilman kuin-sanaa (esim. elämä on matka). Pirkko Muikku-Wernerin mukaan metaforisen kielen käyttöön kirjallisuuskritiikeissä vaikuttaa kritiikin kohteen, eli kaunokirjallisuuden kielen poeettisuus: lähdeteksti lainaa kielenpiirteitä sitä analysoivalle tekstille, ja ”luovuuden komponentin läheisyys” saattaa innostaa arvosteltavan kirjan kautta kriitikoita ilmaisemaan itseään poeettisesti.^[25] Lienee todennäköistä, että etenkin taidenäyttelyteksteissä ajoittain tapahtuvat tyylilliset hypähdykset asiaproosasta metaforisiin ilmaisuihin kertovat ”luovuuden komponentin” läheisyydestä.

Metaforien suosiminen liittyy selvästi niiden ilmeiseen tehtävään, eli abstraktien asioiden selittämiseen toisin sanoin. Metafora ei kuitenkaan välttämättä tee abstraktista asiasta helpommin ymmärrettävää, mikäli myös metafora on tekstiyhteydessään abstrakti tai mikäli lukija tulkitsee sen kirjaimellisesti.^[26] Metaforisen kielen ymmärtäminen vaatii lukijalta vahvaa kielitaitoa, yleissivistystä ja kulttuurikontekstin tuntemusta. Siinä missä osuva metafora synnyttää oivalluksen, sumea metafora hämmentää. Kliseinen metafora puolestaan hukkaa metaforan supervoiman, eli kyvyn nostaa teksti odotuksenvastaisen assosiaation avulla uudelle tasolle.

Asennetta ilmaisevat sanat

Seuraavaksi siirryn tarkastelemaan kielenpiirteitä, joissa kuvailu ja argumentointi lankeavat selvästi yhteen. Kuvailun ja argumentoinnin yhteen kietoutuminen yhdistää näyttelytekstejä taidekritiikkiin – tekstilajiin, joka yhtäältä kuvailee, luokittelee ja kontekstualisoi taideteoksia sekä toisaalta arvottaa ja antaa lukijalle katsomisohjeita.^[27] Adjektiivit ovat kuvailevien ja asennetta ilmaisevien sanojen arkkityyppi. Klassisessa retoriikassa käsite epitheton viittaa siihen, että substantiivin merkityksen tulkintaa ohjataan kuvailevalla sanalla. Tai niin kuin kirjallisuustieteilijä Ritva Rainio on sen sanonut: ”Adjektiivit ovat ikään kuin köynnöskasveja, jotka riistävät substantiiveilta niiden selvät ääriviivat.”^[28]

Olen tarkoituksella irrottanut näyttelyteksteissä käytettyjä, adjektiivin sisältäviä substantiivilausekkeita kontekstistaan ja sijoitellut ne alla olevaan kuvaan. Yhteydestään irrallaan niiden kantaa ottava funktio on helppo tunnistaa. Karrikoiden voisi sanoa, että adjektiivien avulla kerrotaan, että näyttelyissä on esillä arvostettujen ja taitavien ihmisten harkiten tekemiä, ikonisiksi muodostuneita, elämyksellisiä asioita, jotka ruokkivat monia aisteja. Pelkkien adjektiivien perusteella näyttelytekstejä voisi erehtyä luulemaan jopa mainoksiksi.^[29] Näyttelyteksteillä ei kuitenkaan ole mainostamisen funktiota, koska lukija on jo päättänyt haluta näyttelyyn. Pyritäänkö hänet vakuuttamaan siitä, että päätös oli oikea?

Tekstin sidosteisuudesta puhuttaessa tarkoitetaan tekstin soljuvuutta. Miellyttävä teksti on sidosteinen, ja sidosteisuutta luodaan erilaisten koheesiokeinojen, kuten rinnastuskonjunktioiden (esim. tai, vai, myös, mutta) ja partikkeleiden avulla. Samalla on mielestäni tärkeää muistaa, että sidosteisuus ei ole vain kielenhuoltoa, vaan retoriikkaa: sidossanojen avulla syy-seuraussuhteisiin saa väistämättömyyden tuntua ja väitteitä voi yhtäältä vahvistaa ja luonnollistaa, toisaalta pehmentää. Alla olevien esimerkkien kautta pyrin osoittamaan, miten erilaiset fokuspartikkelit, konjunktiot ja adverbit nivovat kuvailua ja tulkintaa yhteen. Fokuspartikkeleilla tarkoitetaan ”pikkusanoja”, jotka nostavat lauseen tietyn osan keskiöön, jolloin ilmauksen muu osa jää taustalle.^[30]

Keitä me olemme, kenelle me puhumme?

Lukijaan viittaavien persoonapronominien käyttö (me, sinä) on keino käsitteellistää lukija tekstin sisällä. Me-puhuttelua käytetään tyypillisesti arvottavissa ja suostuttelevissa tekstiyhteyksissä, kuten politiikassa, jolloin kirjoittaja asemoi lukijan itse luomaansa ryhmään.^[35] Meistä puhumisella rakennetaan yhteyttä kirjoittajan ja lukijan välille houkuttelemalla samastumaan tulkintaan, johon ”kuka tahansa” voi samastua. Aivan kuin sinä ja minä tuntisimme jo toisemme ja meillä olisi jokin yhteinen muisto, joka kannattelee yksituumaisuuttamme nytkin.

Toisaalta meistä puhumista ei tule itsestään selvästi tulkita propagandaksi tai kieli-imperialismiksi, kuten kielitieteilijä Vesa Heikkinen huomauttaa: siihen se on yksinkertaisesti liian inhimillistä.^[36] Havaintojeni mukaan me-puhuttelua käytetäänkin näyttelyteksteissä useimmiten silloin, kun me olisi korvattavissa lähinnä yleistävällä sanalla ihminen, kuten esimerkissä: ”’Garden Futures – Suunnittelua luonnon kanssa’ kertoo suhteestamme [ihmisen suhteesta] puutarhaan kautta aikojen ja eri kulttuureissa” (ARK&DES) tai Valokuvataiteen museossa ”Koska kuva syntyy mekaanisen laitteen avulla ja tallentaa kohteensa tietyssä hetkessä ja paikassa, se saa meidät [ihmisen] uskomaan näkemäämme” tai Hotelli- ja ravintolamuseossa: ”Jokaisella meistä [Jokaisella ihmisellä] on oma näkökulma ruoka- ja juomakulttuuriin eli syömiseen ja juomiseen ja kaikkeen siihen, mikä niitä ympäröi”.

Näyttelytekstejä tutkaillessani huomasin, että yksikön toista persoonaa eli sinä-muotoista puhuttelua ei esiinny niissä niin paljon kuin olin etukäteen arvellut. Sinä-puhuttelun konteksti on kuitenkin erityinen, sillä sen rooli on (kuviteltua?) diskurssiyhteisöä rakentava ja toisaalta tilanteesta riippuen myös siitä ulossulkeva. Valokuvataiteen museon sinä-puhuttelu on tasapuolisen osallistava, koska on niin epätodennäköistä, että näyttelyyn tulisi ihminen, joka ei ole koskaan katsonut valokuvaa: ”Katsoessasi valokuvaa tulkitset sitä oman maailmankuvasi, tietojesi ja mielipiteittesi pohjalta. Silti valokuvan todistusvoimaan tekee mieli luottaa. Mitä ei kuvattu, sitä ei tapahtunut: ’Pics or it didn’t happen!’” (VALOK)

Katkelman ensimmäisen lauseen ihon alle menevä sinä-puhuttelu viestii, ettei kukaan ole valokuvan vallan verkostojen ulkopuolella. Toinen lause ”valokuvan todistusvoimaan tekee mieli luottaa” on nollasubjektilause, joita käsittelin tämän esseen alkupuolella. Samoin kuin sinä-puhuttelu, nollapersoona avaa lukijalle samastumispaikan. Viimeinen ajatus ”Mitä ei kuvattu, sitä ei tapahtunut: ”Pics or it didn’t happen!” on kiinnostava siksi, että siinä hyödynnetään niin ikään samastuttavuutta voimistavaa sananlaskumuottia (esim. mitä emo eellä, sitä pennut perässä).

Sananlaskujen funktioita nykykielenkäytössä tutkineen Outi Lauhakankaan mukaan muodoltaan kiteytyneet, ilmaisuvoimaiset ja tyypillisesti huumoriin perustuvat sananlaskumuunnokset ovat vaikuttamaan pyrkiville teksteille ominainen kielellinen keino, jonka avulla neutraloidaan sosiaalisia jännitteitä.^[37] Lisäksi sananlaskun teho perustuu siihen, että se ”pysäyttää tekstissä lukijan tai kuulijan rutiininomaisen ajatuksenjuoksun”.^[38]

Seuraavassa Ratikkamuseon esimerkissä sananlaskumuunnosta lähenee lukijaa puhutteleva retorinen kysymys ”Mikä olisi metro ilman oransseja penkkejä?”. Lauhakankaan mainitsemat diskurssiyhteisöä rakentavat funktiot ovat mielestäni hyvin yhdistettävissä siihen, vaikka vakiintuneessa rakenteessa ”Mikä(pä)/Mitä(pä) olisi X ilman Y:tä?” tuntuu yhdistyvän useampia intertekstejä, joista yksi voisi olla esimerkiksi tunnettu sitaatti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä: ”Talo ilman aitan polulla astelevata emäntää on niinkuin pilvinen päivä”. Ratikkamuseon seinätekstissä hyödynnetään myös sinä-puhuttelua:

Ratikka, skuru, spåra, bussi, dösä, busa, tsygä vai kenties tuubi – millä sinä matkustat? Julkinen liikenne ei ainoastaan kuljeta ihmisiä paikasta toiseen, se liikuttaa myös tunteita – varsinkin bussin mentyä räntäsateessa nenän edestä. […] // 1900-luvun alussa moni aikuinen ei vielä osannut lukea, joten raitiovaunulinjat merkittiin ensin väreillä. Linjojen numero- ja kirjaintunnukset otettiin käyttöön värien rinnalle vuonna 1926 ja linjavärit poistuivat kokonaan vuonna 1954. Värit elävät kuitenkin vahvana ihmisten mielessä ja tunteissa. Mikä olisi metro ilman oransseja penkkejä?

Toisin kuin Valokuvataiteen museon tapauksessa, tämä teksti rajaa yleisöä: helsinkiläisiksi identifioituvat voivat oman kieli- ja kulttuuritaustansa pohjalta miettiä, ajavatko tekstin ehdottamista välineistä pyörällä vai tsygällä, busalla vai dösällä. Myös kysymys ”Mikä olisi metro ilman oransseja penkkejä?” käy järkeen vain, jos lukijalla on jollain tapaa nostalginen suhde Helsingin metroon.

En itse suoralta kädeltä tuomitse eri kohderyhmien puhuttelemista näyttelyteksteissä, kunhan se ei tapahdu vahingossa, koko ajan tai stereotypioita vahvistaen.^[39] Kuten poliittisista puheista tiedämme, yritys puhutella ”koko kansaa” johtaa yleensä päättömään jaaritteluun ja jättää luonnollisesti koko kansan kylmäksi. Tarkoituksellista puhuttelua haitallisempaa on mielestäni sulkea tahattomasti lukijoita ulos esimerkiksi ylenkäyttämällä sumeita metaforia tai raskaita lauserakenteita.

Käsittelen vielä yhden esimerkin diskurssiyhteisöä tietoisesti rajaavasta tekstistä. Musiikkimuseo Famen esimerkissä näkökulma on ”sisäpiiriläisen”, vaikkei siinä ole sen enempää me– tai sinä– muotoista puhuttelua kuin sananlaskumuottiakaan. Puhutteleminen tapahtuu sanastollisella tasolla:

Suomiräp on poltettuja CDr:iä ja ug-bileitä, pieni levykauppa Urho Kekkosen kadulla. Suomiräp on kultalevyjä, loppuunmyytyjä keikkoja, tägi sähkökaapin kyljessä. Suomiräp on pitkään undergroundia. Vuonna 2023 se on Suomen suosituinta musiikkia. (FAME)

Jos lukija ei tiedä mitä ovat CDr:t tai ug-bileet, missä on Urho Kekkosen katu ja mitä tarkoittaa tägi, hän ei ole tekstin pääkohderyhmää. Näin sanavalinnat uusintavat mielestäni kekseliäästi rapin ja hiphopin marginaalihistoriallista ydintä. Teksti vinoilee eteenpäin: ”Hiphop on nuorten vallankumous. Aikuisilla ei ole mitään käsitystä tästä uudesta alakulttuurista”, jolloin lukija voi pohtia samastuisiko vallankumouksellisiin vai niihin, jotka eivät ymmärrä mitään. Lukija päättää suuttuuko, huvittuuko, äimistyykö vai kiinnostuuko. Jos hän suuttuu, onnistuu teksti härnäämään esiin pienen annoksen pöyristymistä, jota rap ja hiphop vuosikymmeniä sitten aiheutti. Ei ihan huonosti provosoitu?

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä pohtimaan, mitä sanastollinen ulossulkeminen on pahimmillaan. Kuten Jutta Tynkkynen toteaa, museoinstituution ääni on vallan ääntä. Se kertoo, miten asiat ovat, eikä käsittele vastaväitteitä.^[40] Mikäli esimerkiksi taidemuseo pöyhistelee näyttelyteksteissään tietoisesti ulossulkevalla taidefilosofisella erikoissanastolla, on mielestäni kyse kokonaan eri asiasta kuin edellisessä rap-esimerkissä. Miksi? Koska taidemuseot eivät ole murtautuneet esiin mistään marginaalista, vaan ne ovat koulutetun eliitin legitiimi erottautumisen paikka vuodesta miekka ja haarniska. Jos taidemuseossa vielä teippaillaan seinille sekavaa ja ylätyylistä taideteoreettista mumbo jumboa, en osaa tulkita sitä muutoin kuin hyväksyvänä nyökkäyksenä instituution epädemokraattisille juurille. Mitä muuta se on kuin kouristuksenomaista tärkeilyä ja sivistykseksi luuloteltua pikkumaisuutta?

Lopuksi: näyttelyteksti genrenä

Ajatus perheyhtäläisyydestä on löytänyt tiensä genretutkimukseen. Perheyhtäläisyydellä tarkoitetaan jotakuinkin sitä, että samaan genreen kuuluvat tekstit voivat olla erilaisia, mutta kuten saman perheen jäsenet, ne muistuttavat eroista huolimatta toisiaan. Näyttelytekstien perheyhtäläisyytenä voisi pitää sitä, että tietyt funktiot yhdistyvät niissä jokseenkin johdonmukaisesti, vaikka niitä toteutetaankin erilaisilla keinoilla: näyttelytekstit kertovat ja kuvailevat, argumentoivat ja arvottavat sekä antavat tulkintavinkkejä. Lisäksi ne voivat kannustaa pohdiskelemaan.^[41] Olen tässä esseessä tunnistanut näyttelyteksteistä piirteitä, jotka muistuttavat myös esimerkiksi taidekritiikeistä ja mainoksista. Lisäksi vihjailin, että metaforiin turvautuessaan näyttelyteksti flirttailee kaunokirjallisuuden kanssa.

Näyttelyteksti pyrkii siis tekemään monia asioita ja jotta se onnistuisi, tarvitaan monia retorisia keinoja. Osoittamalla ja nimeämällä muiden muassa klassisen retoriikan keinoja olen halunnut painottaa sitä, että suostutellessaan ja vakuutellessaan näyttelyteksti hyödyntää samoja, ikiaikaisia suostuttelun ja vakuuttelun keinoja kuin mikä tahansa muukin teksti – vaikka saarna. Tämä havainto on tietenkin itsestäänselvyys. Tottahan jokainen teksti pyrkii johonkin vaikutukseen!

Epäilen kuitenkin, että näyttelytekstien kirjoittajat (minä mukaan lukien) eivät lähtökohtaisesti ajattele pyrkivänsä manipuloimaan ketään teksteillään vaan he ajattelevat haluavansa kertoa jostakin asiasta jotakin. Kirjoittajan mielessä saattaa kirjoitustyön tuoksinassa pyöriä vaikkapa tällaisia, koko lailla viattomia ajatuksia: ”Miten kertoisin tästä lyhyemmin?” tai ”Minkä verran on pakko taustoittaa, jotta lukija ei putoa kärryiltä?” Kirjoittaja saattaa myös hieman vähemmän viattomasti aprikoida: ”Ei kai minua luulla idiootiksi, jos kirjoitan näin?”^[42] Tekstin muodon suhteen kirjoittaja panostanee erityisesti helppolukuisuuteen: lyhyisiin virkkeisiin, yleiskielisiin sanavalintoihin, subjekti-verbi-objekti-muotoisiin lauseisiin, kompakteihin kappaleisiin ja muihin hyväksi havaittuihin, lukijaystävällisiin eleisiin.^[43] Olen tässä esseessä pyrkinyt kuitenkin osoittamaan, että tämän tapainen helppolukuisuuden checklist ei alkuunkaan riitä kuvamaan sitä, miten monella tasolla kielelliset ja retoriset valinnat vaikuttavat tekstin muotoon ja muodon kautta viestiin.

Kun ihminen lukee jonkin tekstin, hän vertaa sitä ensinnäkin aiempiin tietoihinsa aiheesta ja toisekseen muihin samaan genreen kuuluviin teksteihin. Jos ihmisellä on tapana lukea esimerkiksi kolumneja, hänelle on syntynyt niistä positiivinen kuva: kolumni kannattaa lukea, koska kolumnit ovat hauskoja. Muutama tylsä kolumni silloin tällöin ei riitä synkistämään kyseisen lukijan kolumneihin genrenä liittyvää toiveikasta odotushorisonttia. Usko voi kuitenkin horjua, mikäli hauskuus kolumnin lajityypillisenä ominaisuutena alkaa merkittävästi vähentyä, ja kolumni luisuu tekstilajina vaikkapa pitkäveteisyydestään tunnetun pääkirjoituksen suuntaan. Tällä logiikalla voimme mielestäni ajatella, että museoissa vierailevien ihmisten aiemmat kokemukset näyttelyteksteistä vaikuttavat heidän halukkuuteensa lukea näyttelytekstejä ylipäätään. Siksi näyttelytekstillä on väliä! Jokainen julkisessa museossa esillä oleva näyttelyteksti rakentaa näyttelytekstigenreä ja sitä kautta ihmisten käsityksiä lukemisen mielekkyydestä (tai mielettömyydestä) ja merkityksestä (tai merkityksettömyydestä) osana museokokemusta.

Vaikka en olekaan Janne Saarikivi, on lopuksi pakko sanoa sananen näyttelytekstien kääntämisestä. Kansainvälinen yhteistyö tuo suomalaisiin museoihin uusia tuulia ja upeita näyttelyitä maailmalta. Samalla näyttelytekstien kääntäminen erityisesti englannista kotimaisille kielille lisääntyy. Siitä on ollut esimerkkejä tässäkin esseessä. Kun puhutaan teksteistä, kansainväliset vaikutteet eivät ole itsestään selvästi positiivinen asia pelkästään siksi, että ne ovat – niin – kansainvälisiä. Jaan Jutta Tynkkysen käsityksen siitä, että meikäläisissä museoissa on tehty paljon hyvää työtä ymmärrettävien ja sisällöllisesti järkevien näyttelytekstien eteen, vaikka toki työtä riittää tehtäväksikin.^[44] Siitä sietää olla ylpeä. Missään muualla ei kirjoiteta parempia suomenkielisiä näyttelytekstejä kuin Suomessa. Siksi omiin sivulauseisiinsa kompastelevien englanninkielisten tekstien kääntäminen omiin lauseenvastikkeisiinsa kompastelevalle suomen kielelle on näyttelytekstien saavutettavuuden näkökulmasta askel taaksepäin.

Suuret sanat ja pienet sanat

Älä koskaan pelkää pitkiä, suuria sanoja.
Suuret sanat merkitsevät pieniä asioita.

Kaikki suuret asiat sanotaan pienillä sanoilla,
sellaisilla kuin ilo ja itku, sota ja rauha.
Tai maa, metsä, päivä, onni, koti, syli.

Opi käyttämään pieniä sanoja
suurista asioista.
Se on vaikeaa.
Mutta pienillä sanoilla sanot,
mitä todella tarkoitat.

kun et tiedä, mitä tarkoitat,
käytä silloin pitkiä, suuria sanoja
– ja usein hämäys onnistuu.

Arthur Kudner (engl.), käännös Ari Sainio

Teksti: Kersti Tainio

Kuvalähteet: Museovirasto, Helsingin kaupunginmuseo, Sotamuseo, Suomen kansallismuseo

Lähteet ja kirjallisuus

Verkkolähteet

Bergkvist, Sofie, 8.11.2022, ”Därför är utställningstext en egen genre”: https://www.ordochtext.se/nyheter/2022/11/8/drfr-r-utstllningstext-en-egen-genre (haettu 10.12.2023).

Hirvonen, Sanna, 14.8.2014a. ”Ammattilaisten keskustelua keskenään – Miten tehdä parempia näyttelytekstejä?”: https://kiasma.fi/inspiroidu/ammattilaisten-keskustelua-keskenaan-miten-tehda-parempia-nayttelyteksteja/ (haettu 10.12.2023).

Hirvonen, Sanna, 14.8.2014b. ”Miten tehdä parempia näyttelytekstejä – yleisöraadin neuvot kirjoittajalle”: https://kiasma.fi/inspiroidu/miten-tehda-parempia-nayttelyteksteja-yleisoraadin-neuvot-kirjoittajalle/ (haettu 10.12.2023).

Kalliokoski, Jyrki. ”Tautologinen rinnastus: tyylihistoriasta pragmatiikkaan”, 180–195. Virittäjä, vol 94 nro 2 (1990): https://journal.fi/virittaja/article/view/38358 (haettu 14.12.2023).

Laitinen, Lea. ”Nollapersoona”, 337–358. Virittäjä, vol 99 nro 3 (1995): https://journal.fi/virittaja/article/view/38803 (haettu 14.12.2023).

Lindgren, Ida, Mattila, Ville, Nissinen, Olavi ja Pitkänen, Risto, 2.12.2021. ”Museot, näyttelytekstit ja politiikka”: https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/2021/12/02/museot-nayttelytekstit-ja-politiikka/ (haettu 10.12.2023).

Nummila, Kirsi-Maria ja Ojutkangas, Krista. ”Pyytämättä ja yllätyksenä – Paratagmakonstruktiot 1500–1800-luvun kirjasuomessa”, 73–99. Sananjalka 55 (2013): https://journal.fi/sananjalka/issue/view/5982 (haettu 12.1.2024).

Savola, Kristiina. ”Taide on muuttunut todellisuudeksi, ja katsoja kokee aina jotakin maailmaansa muuttavaa” – Mentaaliverbien funktiot ja merkitykset kuvataidekritiikeissä. Pro gradu -tutkielma. Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitos. Helsingin yliopisto, 2015: https://helda.helsinki.fi/server/api/core/bitstreams/a30cb3ac-8718-4009-9853-ed2b58956399/content (haettu 14.12.2023).

VISK = Iso suomen kielioppi (verkkoversio). Toim. Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korhonen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen & Irja Alho, 2004 [verkkoversio 2008], Helsinki: SKS: https://kaino.kotus.fi/visk/etusivu.php

Tynkkynen, Jutta, 11.12.2020. ”Lähiluvussa näyttelyt – Puheenvuoro selkeän taidepuheen puolesta”: https://mustekala.info/teemanumerot/instituutiokritiikki-3-2020-vol-79/lahiluvussa-nayttelyt-puheenvuoro-selkean-taidepuheen-puolesta/ (haettu 10.12.2023).

Tynkkynen, Jutta, 20.10.2021.  ”Tervetuloa näyttelyyn, paitsi jos… Näyttelyiden pitkä matka saavutettavuuteen”: https://mustekala.info/tervetuloa-nayttelyyn-paitsi-jos-nayttelyiden-pitka-matka-saavutettavuuteen/ (haettu 10.12.2023).

Muu kirjallisuus

Ekarv, Margareta, Olofsson, Elisabet & Ed, Björn. Smaka på orden: Om texter i utställningar. Stockholm: Carlssons, 1991.

Huumo, Tuomas. ”Kalliolta näkyy merelle: Nollasubjektilause vai subjektiton tilalause?”, 143–162. Teoksessa: Kohtauspaikkana kieli: Näkökulmia persoonaan, muutoksiin ja valintoihin. Toim. Taru Nordlund, Tiina Oinikki-Rantajääskö & Toni Suutari. Helsinki: SKS, 2006.

Heikkinen, Vesa. Tekstianalyysi – Miksi kielellisillä valinnoilla on merkitystä? Helsinki: Gaudeamus, 2020.

Laitinen, Lea. ”Dramaattinen preesens poeettisena tekona”, 81–136. Teoksessa: Sanan voima – Keskusteluja performatiivisuudesta. Toim. Lea Latinen & Lea Rojola. Helsinki: SKS, 1998.

Lauhakangas, Outi. ”Sananlaskumuotti nettiteksteissä,” 63–86. Teoksessa: Kielenpiirteet ja tekstilajit: Vaikuttavia valintoja tekstistä toiseen. Toim. Vesa Heikkinen. Helsinki: SKS, 2009.

Muikku-Werner, Pirkko. ”Kirja-arvostelujen metaforat ja niiden kohosteisuus”, 87–114. Teoksessa: Kielenpiirteet ja tekstilajit: Vaikuttavia valintoja tekstistä toiseen. Toim. Vesa Heikkinen. Helsinki: SKS, 2009.

Ravelli, Louise, J. Museum Texts – Communication Frameworks. London/New York: Routledge, 2006.

Serrell, Beverly. Exhibit Labels: An interpretive Approach. Walnut Creek: Altamira Press, 1996.

Teksti ja museo [pienpainate]. Toim. Heini Lehtosalo. Helsinki: Valtion taidemuseo / Taidemuseoalan kehittämisyksikkö Kehys / Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaine, 2004.

Vilkuna, Maria. Referenssi ja määräisyys suomenkielisten tekstien tulkinnassa. Helsinki: SKS, 1992.

Visapää, Laura. Infinitiivi ja sen infiniittisyys: tutkimus suomen kielen itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista. Väitöskirja / Helsingin yliopisto. Helsinki: SKS, 2008.

Williams, Gilda. How to Write About Contemporary Art. London: Thames & Hudson, 2014.

Viitteet

[1] Kiitän lämpimästi kielitieteilijä Mari Siiroista mainioista lukuvinkeistä ja avusta etenkin geneeristen lauseiden tulkinnassa.

[2] Olen jättänyt Kansallisgallerian museot analyysini ulkopuolelle, koska työskentelen tällä hetkellä Kansallisgalleriassa.

[3] Kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta ks. esim. Ekarv et al. 1991; Ravelli 2006 ja Serrell 1996. Selkeän taidepuheen kirjoittamisesta ks. esim. Williams 2014. Suomenkielisestä keskustelusta ks. Hirvonen 2014a (verkkolähde) ja 2014b (verkkolähde); Lindgren et al. 2021 (verkkolähde) ja Helsingin yliopiston taidehistorian opiskelijoiden edelleen raikas ja ajankohtainen pienpainate Teksti ja museo 2004. Näyttelytekstien saavutettavuudesta ks. Tynkkynen 2020 ja 2021 (verkkolähteet).

[4] Passiivista näyttelyteksteissä ks. myös Ravelli 2006, 43 ja Serrell 1996, 14–15.

[5] Katse Helsinkiin – Volker von Bonin, 6.10.2023–25.8.2024, Hakasalmen huvila [näyttelyn pääteksti]: Volker von Bonin (1924–2006) oli taidokas Helsingin kuvaaja, jonka valokuvat tunnetaan nykyisin paljon paremmin kuin itse henkilö. Syntyjään saksalainen von Bonin asettui pysyvästi Suomeen 1950-luvulla saatuaan työpaikan valokuvaajana painotalo Tilgmann Oy:llä. Töiden ohessa hän tallensi Helsinkiä ja sen ihmisiä. Muutaman vuosikymmenen aikana syntyi tuhansia valokuvia ja parikymmentä valokuvakirjaa Suomesta ja sen pääkaupungista. // Von Bonin lähti koulusta armeijaan ja toisen maailmansodan taisteluihin. Kuvaajan oppinsa hän sai palattuaan sotavankeudesta Venäjältä raunioituneeseen Saksaan. Tuleva Helsingin tallentaja omaksui humanistisen valokuvauksen lähtökohdat, mikä näkyi hänen valokuvissaan. Von Bonin saavutti aikoinaan valokuvakirjoillaan mainetta Helsingin ja koko Suomen kuvaajana. Näyttelyyn on koottu hänen valokuviaan 1950-luvun alusta 1980-luvun alkuun. Mukana on jo ikoniseksi muodostuneita ja vähemmän tunnettuja Helsinki-kuvia.

[6] Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa, 10.11.2023–31.03.2024, Designmuseo & Arkkitehtuurimuseo [näyttelyn pääteksti]: Monissa kulttuureissa puutarhaa on pidetty paratiisina ja turvasatamana, identiteettien, haaveiden ja visioiden heijastumana, maailmana pienoiskoossa. Ihmisten tapa muokata puutarhojaan, olipa kyse tiiviin järjestelmällisestä taideteoksesta tai luonnonmukaisesta monivuotisesta onnelasta, paljastaa aina niin heidän omansa kuin joskus kokonaisten kulttuurien ja aikakausien suhteen luontoon. // Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa kertoo suhteestamme puutarhaan kautta aikojen ja eri kulttuureissa. Näyttely sisältää taiteellisia kokeiluja ja suuria ajatuksia, mutta myös pieniä yksityiskohtia: sissipuutarhoista lähiöpihoille ja esikaupunkien nurmikentille. Garden Futures tutkii, mistä nykypäivän puutarhojen suunnitteluihanteet ovat lähtöisin ja etsii tulevaisuuden käytäntöjä toimia luonnon kanssa. // Monelle taiteilijalle, suunnittelijalle ja maisema-arkkitehdille puutarha on paljon muutakin kuin romanttinen pakopaikka. Puutarha on nähty uusien ideoiden koekenttänä, paikkana kuvitella ja toteuttaa parempaa tulevaisuutta. Ilmastokriisin, globalisaation ja ruokaepävarmuuden aikakaudella puutarhasta on jälleen tullut laboratorio uusille kestävyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta edistäville konsepteille – paikka toivolle ja lupauksille.

[7] Laitinen 1998, 81–83.

[8] JOU – 40 vuotta Suomiräppiä, 9.11.2023–12.5.2024, Musiikkimuseo Fame [näyttelyn pääteksti]: Suomiräp on poltettuja CDr:iä ja ug-bileitä, pieni levykauppa Urho Kekkosen kadulla. Suomiräp on kultalevyjä, loppuunmyytyjä keikkoja, tägi sähkökaapin kyljessä. Suomiräp on pitkään undergroundia. Vuonna 2023 se on Suomen suosituinta musiikkia. // Rap rantautuu Suomeen breakdancen ja graffitin mukana. Syksyllä 1984 saavat Suomen ensi-iltansa Beat Street- ja Breakdancing -elokuvat. Samana syksynä Helsingin tanssiopisto ryhtyy opettamaan breikkiä. Breikkauksen ympärille alkaa muodostua suomalaisen hiphopin ensimmäinen sukupolvi. Samalla ensimmäiset graffitit ilmestyivät Helsingin katukuvaan. Hiphop on nuorten vallankumous. Aikuisilla ei ole mitään käsitystä tästä uudesta alakulttuurista. // Sen juuret ovat New Yorkissa 1970-luvun alussa. Se on huono-osaisten nuorten omaehtoista kulttuuria – kun perheillä ei ole varaa kalliisiin harrastuksiin, tekemistä on keksittävä itse. Hiphop on vaihtoehto väkivallalle, rakentava tapa ottaa mittaa toisesta. Keskinäisen kilpailun henki on läsnä myös suomiräpissä.

[9] Vilkuna 1992, 137.

[10] VISK 2008, § 1347 ”Mitä nollapersoonalla tarkoitetaan?” (verkkolähde); Laitinen 1995, 337 (verkkolähde); Vilkuna 1992, 166–167.

[11] Visapää 2008, 69.

[12] Etsin, pysyvä näyttely, Valokuvataiteen museo [seinäteksti]: Mitä on valokuvan valta? Kun kuvaat, tulet kuvatuksi tai jaat ja tulkitset kuvia, olet osa valokuvan vallan verkostoja. Valokuvat ovat mullistaneet tiedettä, taidetta, viestintää ja sosiaalisia suhteitamme. Niitä käytetään niin propagandan kuin vastarinnankin välineinä. Ikoniset valokuvat ovat luoneet tähtiä ja myyneet ideologioita, tuotteita ja elämäntapoja. Maailmamme on täynnä kuvia, joista suurin osa tuotetaan käytettäväksi ja jaettavaksi internetissä. // Valokuvan ja todellisuuden suhde on erityinen. Koska kuva syntyy mekaanisen laitteen avulla ja tallentaa kohteensa tietyssä hetkessä ja paikassa, se saa meidät uskomaan näkemäämme. Valokuva kelpaa passikuvan tavoin todisteeksi ja dokumentiksi, mutta sen avulla voi myös johtaa harhaan ja valehdella. Valokuvia on aina muokattu ja lavastettu, mutta jo pelkästään se, missä yhteydessä kuva esitetään, vaikuttaa merkittävästi tulkintaan. // Katsoessasi valokuvaa tulkitset sitä oman maailmankuvasi, tietojesi ja mielipiteittesi pohjalta. Silti valokuvan todistusvoimaan tekee mieli luottaa. Mitä ei kuvattu, sitä ei tapahtunut: ”Pics or it didn’t happen!”

[13] Makuasioita – Näkökulmia ruoka- ja juomakulttuuriin, pysyvä näyttely, Hotelli- ja ravintolamuseo [näyttelyn pääteksti]: Ruoka- ja juomakulttuuri ei koskaan ole pysyvää, se muuttuu koko ajan. Siihen vaikuttavat niin yksilöt, yhteisöt, yhteiskunta kuin valtiokin. Makuasioita-näyttely vie paikkoihin, joissa ruoka- ja juomakulttuuria rakennetaan ja muokataan. // Näyttely tarjoaa erilaisia näkökulmia, jotka museo on valinnut yhdessä yleisön kanssa. Ruoka- ja juomakulttuuri on kuitenkin läsnä myös muualla: kaikkialla, missä tuotetaan, valmistetaan ja kulutetaan ruokaa ja juomaa ja niihin liittyviä palveluita. // Jokaisella meistä on oma näkökulma ruoka- ja juomakulttuuriin eli syömiseen ja juomiseen ja kaikkeen siihen, mikä niitä ympäröi. Sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä. Niistä kannattaa kuitenkin keskustella!

[14] Ks. esim. Visapää 2008, 70.

[15] Savola 2015, 76–77 (verkkolähde). Savolan esimerkkilauseen lähde: Sanna Sarva, ”Pistetäänkö leikiksi?”, Taide 5/2011. Ks. myös Vilkuna 1992, 170.

[16] VISK 2008, § 1361 ”Eron sai, jos puoliso oli noita” (verkkolähde).

[17] Huumo 2006, 147–151, 160–161; Vilkuna 1992, 167.

[18] Laitinen 1995, 339 (verkkolähde).

[19]Ratikkamuseon pysyvä näyttely, [näyttelyteksti], Minun pysäkkini [tekstin otsikko]: Ratikka, skuru, spåra, bussi, dösä, busa, tsygä vai kenties tuubi – millä sinä matkustat? Julkinen liikenne ei ainoastaan kuljeta ihmisiä paikasta toiseen, se liikuttaa myös tunteita – varsinkin bussin mentyä räntäsateessa nenän edestä. Kilvet ja merkit, linja-autojen ja vaunujen mallit, värit tai vaikkapa linjakartat nivoutuvat osaksi sekä kaupungin että matkustajien omaa historiaa. Ne ovat saaneet ikonisia merkityksiä ja nousseet symboleiksi. // 1900-luvun alussa moni aikuinen ei vielä osannut lukea, joten raitiovaunulinjat merkittiin ensin väreillä. Linjojen numero- ja kirjaintunnukset otettiin käyttöön värien rinnalle vuonna 1926 ja linjavärit poistuivat kokonaan vuonna 1954. Värit elävät kuitenkin vahvana ihmisten mielessä ja tunteissa. Mikä olisi metro ilman oransseja penkkejä? Myös äänimaisemat vaikuttavat tilan kokemukseen. Vakiintunut kuuluttajaääni tai raitiovaunujen kolina palauttavat hetkessä muistot mieleen.

[20] Ryoji Ikeda, 27.9.2023–25.2.2024, Amos Rex, [näyttelyn pääteksti]: Japanilainen säveltäjä ja taiteilija Ryoji Ikeda (1966) on ottanut Amos Rexin luolamaiset tilat otteeseensa tarkan äänimaailman ja liikkuvan kuvan keinoin. Ikedan taiteessa näkymätön muuntuu näkyväksi – hän työskentelee äänen, rytmin, valon sekä datan visualisoinnin parissa. Hän ammentaa myös fyysisten ilmiöiden ja matemaattisten huomioiden maailmasta. Taiteilijan työskentelyn keskiössä on ennen kaikkea kokonaisvaltainen säveltäminen. // Näyttelyssä on mukana viisi tarkkaan harkittua teosta vuosilta 2019–2023. Ne ovat osa datauniversumia käsittelevää laajempaa jatkumoa. Kokonaisuuden lähtökohtana on ollut taiteilijan välitön kokemus museon arkkitehtuurista, jonka pohjalta hän on tehnyt kaksi uutta tilallista teosta. Ikeda hyödyntää näyttelysaleja audiovisuaalisina kaikukammioina, joissa eri aistit terävöityvät yllättävillä tavoilla. // Taiteilija on käyttänyt jo yli 17 vuoden ajan dataa taiteensa materiaalina. Hän on pilkkonut, rytmittänyt ja yhdistänyt sekä kohdentanut lähelle ja tarkentanut kauas datan loputtomassa tiheikössä. Ikedan töitä on esitetty sekä kuvataiteen että musiikin arvostetuilla areenoilla ympäri maailmaa. Amos Rexin kattaus on hänen ensimmäinen yksityisnäyttelynsä Suomessa. Taiteilija asuu pääasiallisesti Pariisissa, mutta työskentelee myös Kiotossa.

[21] Haegue Yang – Kerroksellisia uudelleentulkintoja, 24.11.2023–7.4.2024, HAM [näyttelyn pääteksti]: Haegue Yang (s. 1971) tunnetaan kuvataiteen tyylilajeja sekoittavista, paikkasidonnaisista ja moniaistisista installaatioistaan. Installaatiot koostuvat veistoksista, paperipohjaisista teoksista, valosta ja äänestä. Yang on jatkuvasti liikkeessä, sekä fyysisesti että henkisesti. Hän ammentaa innoitusta niin sosiaalipolitiikasta, tieteellisistä ilmiöistä, taidehistoriasta kuin ihmistutkimuksesta eli antropologiasta. Teoksissaan hän yhdistelee tehdasvalmisteisia ja luonnosta peräisin oleva materiaaleja. Hän työstää materiaaleja kansanperinteistä juontuvilla, työläillä käsityömenetelmillä. Tällä tavoin Yang kyseenalaistaa taiteen ja käsityön vanhanaikaista erottelua. // HAMin kaarihallit valtaa Yangin ensimmäinen Suomessa nähtävä yksityisnäyttely, joka käsittelee toistumisen ja uudelleen esittämisen teemoja. Rinnastamalla vastakohtaisuuksia, kuten esittävä ja ei-esittävä tai julkinen ja yksityinen, Yang osoittaa niiden keskinäisen riippuvaisuuden. Peilaamalla ja toistamalla Yang esittää ja varioi aikaisempia sekä hiljattain syntyneitä teoksiaan. Näin teoskokonaisuudet limittyvät toisiinsa ajallisesti ja käsitteellisesti. Aiempien teosten uudelleentulkinnoissa on mukana ääntä ja performatiivisuutta, mikä tekee näyttelystä monia aisteja ruokkivan elämyksen.

[22] Kalliokoski 1990, 187–193 (verkkolähde).

[23] Kalliokoski 1990, 187 (verkkolähde).

[24] Nummila ja Ojutkangas 2013, 74, 80–81 (verkkolähde).

[25] Muikku-Werner 2009, 107–108.

[26] Bergkvist 2022 (verkkolähde).

[27] Savola 2015, 10 (verkkolähde). Ks. myös Muikku-Werner 2009, 88.

[28] Heikkinen 2020, 98. Heikkisen käyttämä sitaatti Ritva Rainion kirjasta Asiatyyli ja viestintä (SKS: 1968). Adjektiiveista ks. myös Williams 2014, 76–78.

[29] Adjektiiveista ja arvottamisesta ks. Ravelli 2006, 92–93.

[30] VISK 2008, § 839 ”Mitä ovat fokus- ja asteikkopartikkelit?”(verkkolähde).

[31] VISK 2008, § 1143 ”Vaikka sataisi rakeita ~ Satoi tai paistoi, minä tulen” (verkkolähde).

[32] VISK 2008, § 1107 ”Ei vain – vaan myös” (verkkolähde).

[33] VISK 2008, § 840 ”Myös, kanssa, ainakin, varsinkin, semminkin” (verkkolähde).

[34] VISK 2008, § 844 ”Vain, ainoastaan, pelkästään, yksinomaan” (verkkolähde).

[35] Heikkinen 2020, 127; Ravelli 2006, 86.

[36] Heikkinen 2020, 127.

[37] Lauhakangas 2009, 64–65, 82.

[38] Lauhakangas 2009, 71.

[39] Ratikkamuseon tässä siteerattu Minun pysäkkini -teksti on vain pieni osa näyttelyn kaikista teksteistä, joista suuri osa puhuttelee tasapuolisesti ja kohteliaasti muitakin kuin helsinkiläisiä.

[40] Tynkkynen 2020 (verkkolähde).

[41] Näyttelytekstejä tutkinut Louise J. Ravelli tunnistaa lisäksi näyttelytekstin toiminnallisiksi jaksoiksi selittämisen (explanation), keskustelun (discussion) ja erittelyn (exposition) funktiot. Ravelli 2006, 19–23.

[42] Ammattilaisten puheesta ammattilaisille ks. Hirvonen 2014a (verkkolähde) ja Tynkkynen 2020 (verkkolähde). Pöljältä kuulostamisen pelosta ks. Williams 2014, 43–46.

[43] Lisää erinomaisia vinkkejä selkeään näyttelytekstiin: Hirvonen 2014b (verkkolähde). Yhtä erinomaisia näkökulmia saavutettavuuteen: Tynkkynen 2021 (verkkolähde).

[44] Tynkkynen 2020 (verkkolähde).