Galleriaan astuessani huomaan ensin lintujen äänet, sirkutuksen, visertelyn, liverryksen. Sanna Kanniston (s. 1974) yksityisnäyttely Observing Eye koostuu kolmen viime vuoden aikana valmistuneista valokuvista, valokuvakollaaseista ja videoinstallaatiosta, joka sisältää myös 10-kanavaisen äänimaailman.

Videoinstallaatio sijaitsee gallerian nurkassa, viiden näytön taustaksi on suoraan seinään kiinnitetty mustavalkoinen maisemavalokuva, kuin tapetiksi. Maisemassa on lehdettömiä puita. Videoissa näemme valokuvista tutun valkotaustaisen, kirkkaasti valaistun kenttästudion ja oksat, joille linnut laskeutuvat. Kamera pysyy kaikissa videoissa paikallaan, ja välillä linnut myös tutkivat sitä. Videoita tulee vaistomaisesti pidettyä silmällä pienen välimatkan päästä, mutta erityisesti niitä kannattaa tarkastella aivan läheltä, silloin voi nähdä vaikkapa linnun silmänräpäyksen.
Näyttelyn nimi viittaa tarkkailemiseen, ja sitä tapahtuu näyttelyssä moneen suuntaan. Taiteilija tarkkailee lintuja, jotka puolestaan tarkkailevat taiteilijaa ja tämän kuvausvälineitä. Myös kamera itsessään voidaan nähdä tarkkailevana silmänä, joka näkemisen lisäksi myös tallentaa. Tarkkaileminen onkin enemmän kuin vain näkemistä, se tapahtuu pidemmän ajan kuluessa ja mahdollistaa muutosten ja kehityskulkujen huomaamisen. Näyttelyn nimeen valittu sana observe sisältää myös ajatuksen jonkin asian palvelukseen asettumisesta. Lintujen katseen alla oleminen muistuttaa vastuusta, siitä että sekä toimillamme että toimimatta jättämisillämme on vaikutuksia.

Näyttelyn teoksissa esiintyy myös perhosia ja muita hyönteisiä sekä erilaisia elinympäristöjä, mutta päähuomion vievät jo vaikuttavan kokonsakin puolesta Kannistolle tunnusomaiset lintuvalokuvat, joista suurin on yli kaksimetrinen. Niiden valkoinen tausta eristää linnut alkuperäisestä ympäristöstään ja kontekstistaan, jolloin linnut sekä esineellistyvät että käsitteellistyvät. Lajinsa yksittäisistä edustajista tulee mallikappaleita, jotka taidenäyttelykontekstissa vievät ajatukset yleisemmälle tasolle, linnun ideaan ja symboliikkaan. Videoteokset puolestaan purkavat tätä käsitteellistämistä, ja tekevät linnuista taas yksilöitä, jotka lentävät välillä kameran rajaaman kuva-alueen ulkopuolelle.
Käsitteellistämisen teemaan liittyvät myös lintujen ja hyönteisten tieteelliset nimet, jotka teosten niminä toimiessaan liittävät Kanniston työt tieteelliseen kuvituskuvaan. Asioiden nimeäminen mahdollistaa niiden lajittelun ja hallinnan. Carl Linnaeuksen 1700-luvulla kehittämä kaksinimijärjestelmä tuli selkeyttämään ja yhtenäistämään aiemmin käytettyjä pidempiä ja kuvailevia nimiä. Tieteelliset nimet myös etäännyttävät. Vaikka teoksissa kuvatut linnut edustavat monia pohjoisessakin tuttuja lajeja, eivät Pyrrhula pyrrhula, Cyanistes caeruleus ja Erithacus rubecula herätä kotoista tuttuuden tunnetta, toisin kuin ’punatulkku’,’ sinitiainen’ ja ’punarinta’.[i]
Visuaalisesti teokset yhdistyvät paitsi lintukirjojen tieteellisiin kuvituksiin, myös esimerkiksi nettikauppojen tuotekuviin. Syvyysvihjeiden ja perspektiivin puuttuessa lintujen hahmoista tulee graafisia. Pystymalliset teokset tuovat mieleen myös japanilaiset kuva- ja kalligrafiakääröt, kakemonot, joissa puhtaalla taustalla soljuvat kirjoitusmerkit muodostavat runon tai mietelauseen, ja joiden kuva-aiheet piirtyvät tyhjään tilaan. Kasvit, linnut ja eri vuodenajat ovat kakemonoissa perinteisiä aiheita.

Valkoisessa ja valoisassa galleriatilassa näyttelykävijät rinnastuvat hauskasti Kanniston lintuihin: istun hetken tuolilla, toinen kävijä nojaa betonipylvääseen videoinstallaation edessä, välillä joku pelmahtaa ovesta sisään. Jotkut pyrähtävät, toiset viipyvät kauemmin. Galleria on valkoinen kuutio siinä missä Kanniston käyttämä kannettava valokuvastudiokin. Se eristää sisällään pitämänsä asiat ympäristöstä ja arjesta, ja on näin kuin laboratorio, jossa tutkitaan kuvien rakentumista ja katsomista. Tämä tarkkaileminen ei ole yksisuuntaista, vaan tapahtuma jonka kautta myös tarkkailija määrittyy. Subjekti/objekti -asetelmasta luopuminen mahdollistaa ajatuksen yhteiselosta. Näyttelyä voisikin ajatella taiteellisena tutkimuksena näkemisestä, havaitsemisesta ja muistiin merkitsemisestä. Näillä kaikilla on tärkeä osa paitsi kuvataiteessa ja valokuvauksessa, myös luonnontieteissä.
Näyttelytekstin mukaan yhteistyö tutkijoiden kanssa on tärkeä osa Kanniston taiteellista prosessia. Erityisesti kollaaseissa tutkijoiden työtä tuodaan esiin, niissä kerrotaan valokuvin ja ruutukaappauksin esimerkiksi lintujen rengastamisesta ja uhanalaisuusluokituksista. Yhdessä kollaaseista on ruutukaappauksena kuva selainikkunasta, jossa esillä on lentävien hyönteisten muodostaman biomassan vähenemistä käsittelevän tutkimusartikkelin abstrakti. Pistää silmään, että artikkelin tekijöitä ei mainita teoksen yhteydessä. Ympäristö saa ruutukaappausten myötä merkityksen myös tiedollisena, virtuaalisena.

Kannisto on 1990-luvun lopulta lähtien tullut tunnetuksi erityisesti Etelä-Amerikan sademetsien luontoa tutkivasta tuotannostaan, jossa hän on kuvannut paljon myös kuvausolosuhteita, biologisia kenttäasemia, tutkimusvälineitä ja myös itseään. Nyt esillä oleva teoskokonaisuus vie ilmaisua visuaalisesti pelkistetympään ja käsitteellisempään suuntaan. Tämän näyttelyn teokset on kuvattu Suomessa, Italiassa, Saksassa ja Venäjällä.
Asettamalla rinnakkain valokuvia ja videoita näyttely pohtii näiden välineiden taiteellisia ominaispiirteitä ja vaikutuskeinoja, ajan kuvallista esittämistä, hetkellisyyden poetiikkaa – ja politiikkaa. Näennäisen yksinkertaisuutensa takana ja myös juuri sen avulla Kanniston työt nostavat esille tärkeitä ajankohtaisia kysymyksiä kuten ilmastonmuutoksen, maahanmuuton ja liikkuvuuden sekä ihmisen ympäristöönsä kohdistaman toiminnan eettisen ongelmallisuuden.
Kanniston teokset nivoutuvat osaksi monia erilaisia kuvatraditioita, joista ilmeisimpiä ovat luonto- ja maisemavalokuva ja lavastettu valokuva. Vihjeinä elinympäristöistä toimivat oksat saavat teokset viittaamaan myös miljöömuotokuvan suuntaan. Kenties kiinnostavin taustalla vaikuttava kuvaperinne on kuitenkin asetelmakuva, josta käytetään myös käsitteitä still life ja nature morte. Nämä termit kyseenalaistuvat ja uudistuvat Kanniston tuotannossa, joka elottomien kappaleiden sijaan asettaa asetelmiensa kohteeksi elävän luonnon.
Kaikki luontoon liittyvä taide saa nyt kantaakseen surumielisen pohjavireen: tehdäänkö tässä muistoalbumia tuleville sukupolville, jotka eivät tätä monimuotoisuutta tule enää näkemään? Toivottavasti ei. Kanniston näyttelyn myötä olen kuunnellut kevään lintuja vähän herkemmällä korvalla. Tällä viikolla lauloi jo peippo. Lauloi jo, lauloi vielä.
Jane Vuorinen
[i] Suomenkielisistä lintujen nimistä ks. Kaisa Häkkinen: Linnun nimi. Toim. Kai Linnilä & Sari Savikko. Kustannusosakeyhtiö Teos, 2004. Teoksen kuvituksena on käytetty von Wrightin veljesten lintukuvia, joiden yhteys Kanniston töihin on selkeä. von Wrightien tuotantoa laajasti esitelleessä näyttelyssä Ateneumissa vuonna 2017 oli esillä myös Kanniston teoksia.
Sanna Kannisto: Observing Eye
5.4.–5.5.2019
Helsinki Contemporary
Bulevardi 10, Helsinki