Siellä, missä ilmakehä alkaa olla pelkästään sopimuksenvarainen asia. Stratosfäärissä, jossa ilmanpaine on tuhannesosa merenpinnan vastaavasta, on kylmää ja äänetöntä. Otsonikerros pidättelee auringon tiheätaajuista ultraviolettisäteilyä. Vastaan tulee vain meteoriitteja, ihmisen avaruuteen laukaisemia tai harvoja sieltä maahan palaavia artefakteja sekä lentokoneita. Poikkeuksena eläinkunnan lentokorkeusennätystä hallussaan pitävä suomukorppikotka (Gyps rueppelli). Alla ammottaa Nevadan autiomaa. Olemme kahdenkymmenenviiden kilometrin korkeudessa sen yläpuolella.
Äkkiä auringonvaloa absorboiva musta varjo ilmestyy horisonttiin. Se lähestyy ääneti kohtisuoraan. Tuon vielä hetki sitten tunnistamattoman lentävän esineen tajuaa vasta läheltä lentokoneeksi. On kuitenkin liian myöhäistä jäädä tarkastelemaan kohdetta pidemmäksi aikaa. Se pyyhkäisee ohitsemme ja kutistuu jälleen mustaksi varjoksi horisonttiin. Muutamia sekunteja myöhemmin tärykalvot täyttää pauhaava jyrinä. Lockheed SR-71 on ohittanut meidät.
Yhdysvaltain ilmavoimien tiedustelukone Lockheed SR-71, tunnettu hellittelynimellään Blackbird, eli mustarastas, on nopein, sekä korkeimmalla koskaan operoinut sarjavalmistettu lentokone. Tapahtumat, joiden lopputulemana SR-71 syntyi, alkoivat vuonna 1957, kun vastikään käyttöön otetun U-2-tiedustelukoneen seuraajasta alettiin käydä keskusteluja Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelussa. Ensin kehitettiin ”arkkienkeli” -projektinimellä tunnettu CIA:n tiedustelulentokone Lockheed A-12. Tämän koneen ensimmäinen testilento suoritettiin keväällä 1962 Nevadan autiomaassa, pahamaineisen Area 51:n yläpuolella. A-12:n pohjalta kehitettiin seuraavaksi kaksipaikkainen, hieman suurempi, ja kattavamman tiedusteluteknologian omannut SR-71, jonka tilaajana oli CIA:n sijaan Yhdysvaltain ilmavoimat. A-12 toimi tiedustelukoneena vain hyvin lyhyen aikaa, vuoteen 1968 saakka, mutta SR-71:n operointi lopetettiin vasta vuonna 1998.[1]
SR-71 on mielestäni monin tavoin osuva lähihistorian symboli – pauhaava merkki yhtäältä jo taakse jääneestä 1900-luvusta ja nykyisestä yhteiskunnastamme, jota filosofi Franco Berardi kuvaa mieleenpainuvasti termillä ”maailmanlaajuinen sirpaloitunut sisällissota”[2], ja johon ympäristöhistorioitsija Justin McBrien viittaa termillä ”nekroseeni”[3]. Kohdistamalla huomion SR-71:een, äärimmäisen teknologiseen ja mustaan objektiin, käsillä oleva essee saattaa paljastaa oireellisia seikkoja maailmastamme. Tarkoituksena on yhtäältä selvittää syitä sille, mikä tällaisissa objekteissa on niin vangitsevaa. Toisaalta pyrkimyksenä on ymmärtää mekanismeja ja tapoja, joilla käsiteltävän kaltaiset sotilasteknologiset objektit – jollaisista SR-71 on vain yksi esimerkki – sulautetaan osaksi jälkikapitalistista kokemusmaailmaa ja miten meidät on johdateltu hyväksymään tällaisten objektien arkinenkin olemassaolo.[4]
SR-71:tä koskeva analyysini punoutuu viiden teeman ympärille: teknologia, polttoaine, nopeus, muoto, ja fantastisuus. SR-71:n kaltaisten teknologisten objektien analyysiin olisi tarjolla myös toisenlaisia lähestymistapoja, mutta katson näiden viiden teeman tarjoavan hyvän tulkinnallisen kehikon objektin visuaalisuuden ymmärtämiselle, jos visuaalisuuden nähdään olevan historiallisten, teknologisten ja materiaalisten olosuhteiden lopputulosta.
Ajattelen sotilasteknologiaa ikään kuin eristettynä sen tarkoituksesta: esineistönä, kuvina ja videoina, jotka muodostavat omaehtoisen, jopa performanssia muistuttavan visuaalisen maailmansa.
Tekstissä lähestyn yhteiskuntaa näkökulmasta, jossa sen nähdään hiukan deterministisestikin irrottautuneen teknologisin ja materiaalisin, mutta ennen kaikkea taloudellispoliittisin toimenpitein niistä reunaehdoista, joiden varassa kestävä ja ylisukupolvinen elämä olisi (ollut) mahdollinen. Fossiilikone on kiihdytetty irtautumisnopeuteen ja irtautuminen on tapahtunut – määrittelemättä on silti jäänyt se, mikä olisi (ollut) sopiva määränpää. Ja samaan aikaan planeetan elossapitojärjestelmien kannalta tuhoisa länsimaisperäinen tuhokapitalismi jatkaa viheliäistä laajenemistaan maapallolla. Tällainen näkökulmaa on omiaan antamaan aihetta esittää universalistisiakin päätelmiä maailmasta ja ihmisestä yleensä: esseessä näihin yleistyksiin suhtaudutaan kuitenkin kriittisesti. Lockheed SR-71 on aikamme merkki muttei merkki kaikista ja kaikesta. Tulehdusarvot ovat maailmanlaajuisesti hälyttävän koholla, mutta tulehdustilan syyt ovat siltikin paikannettavissa tiettyihin globaalin pohjoisen auki repimiin haavoihin, joista (McBrieniä seuraten) nekroosi leviää.
Teknologia
Kun ajattelen SR-71:tä, ajattelen Nevadaa, sen kuivaa ja kuumaa atomiasetestien puhkomaa autiomaata; ajattelen salaliittoteorioita, tuntemattomia lentäviä esineitä, korkeaa, pilvetöntä ja sinistä taivasta, sekä tietysti avaruusajan syvää ja horjumattomalta näyttävää ydintä, 1960-luvun Yhdysvaltoja. Ajattelen sotilasteknologiaa ikään kuin eristettynä sen tarkoituksesta: esineistönä, kuvina ja videoina, jotka muodostavat omaehtoisen, jopa performanssia muistuttavan visuaalisen maailmansa.
Ilmeistä on, että SR-71 on monien hyvin pikkutarkkojen ja monimutkaisten teknologioiden yhteenliittymä. Se on mahdollisesti siihenastisen sotilaisteknologian kaikkein edistynein esine. SR-71:stä on kaikki häiriötekijät laskettu ja suunniteltu pois. Se lämpölaajeneekin niin, että hitaammilla nopeuksilla suihkukone vuotaa sisältään polttoainettaan ulos. Se on äärimmäisen tarkasti suunniteltu saavuttamaan ja operoimaan nopeuksissa, joiden kuvitteleminenkin tuntuu vaikealta. Lisäksi SR-71 on verrattain muuntautumiskykyinen teknologinen objekti: se pysyy yhtenä kappaleena sekä paikallaan maan kamaralla että huippunopeudessaan (4062 km/h) stratosfäärissä, erilaisten aika-avaruudellisten voimien kohdistuessa sekä koneen runkoon että ohjaamon sisällä tapahtuvaan ihmistyöhön.
Teknologiahistorioitsija Donald MacKenzien Inventing Accuracy: A Historical Sociology of Nuclear Missile Guidance (1990) pyrkii selvittämään huipputeknologioiden tarkkuuden sosiologisia ulottuvuuksia ja historiaa analysoimalla Yhdysvaltojen sekä Neuvostoliiton ballististen ohjusten teknologiaa. Teoksen kannalta keskeinen käsite on laajemminkin insinöörikielessä tunnettu ”musta laatikko” (black box), jota MacKenzie hyödyntää lähestyessään tarkastelemiensa ballististen ohjusten ohjausjärjestelmiä. Alun perin musta laatikko tarkoitti laitetta tai sen osaa, jonka toimintaperiaate voitiin jättää tietyin ehdoin huomioimatta. Insinöörin tuli tietää vain millaisia tuloksia ”musta laatikko” millaisistakin syötteistä (input) tuotti tai jätti tuottamatta. Itse laatikon sisällöllä tai sen sisäisellä toimintalogiikalla ei ollut väliä jonkin toisen asian ymmärtämisen tai toimeenpanon kannalta.[5] Hän viittaa termillä sellaisiin artefakteihin, jotka koetaan tai on ylipäätänsä mahdollista kokea vain niiden tuottamien tulosten kautta, sekä artefakteihin, joiden sisällöstä on tullut niitä käyttäville ihmisille yhdentekeviä tai vaihtoehtoisesti mahdottomia ymmärtää. Yli satavuotisen kehitystyön tuloksena syntyneet ballististen ohjusten ohjausjärjestelmät ovat tällaisesta äärimmäinen esimerkki. Niistä on pitkän kehitystyön tavoitteiden mukaisesti kehitetty ulkoiselle vaikutukselle immuuneja, itseohjautuvia ja itsestään toimivia.[6]
Elämämme on kasvavissa määrin riippuvaista esineistä, joiden toimintaperiaatteet ovat meille tuntemattomia, jopa salaisia, tai joiden kaikkien toimintaperiaatteiden ymmärtämiseen emme kykene.
MacKenzie esittää, että tällaiset mustat laatikot paitsi ohjaavat, mutta ennen muuta myös sotkevat jälkimoderneja yhteiskuntia. MacKenzie ehdottaa, että modernisaatiota ylipäätänsä voitaisiin lähestyä myös mustien laatikkojen määrän kasvuna. Elämämme on kasvavissa määrin riippuvaista esineistä, joiden toimintaperiaatteet ovat meille tuntemattomia, jopa salaisia, tai joiden kaikkien toimintaperiaatteiden ymmärtämiseen emme kykene. Modernissa yhteiskunnassa toimiminen on toimimista mustien laatikkojen kanssa – on jätettävä huomioimatta koko ajan enemmän toimintoja, asioita tai ilmiöitä, jotta pystymme mielekkääseen elämään. Kaikkien mustien laatikoiden ”avaaminen” ei ratkaise ongelmaa, sillä niiden ymmärtäminen saattaa olla sekä täysin hyödytöntä että kokopäiväistä asiantuntijatyötä vastaava prosessi. Analysoidessa modernia yhteiskuntaa on kuitenkin selvää, että mustien laatikoiden ohittaminen ilmiönä jättää huomiotta keskeisen yhteiskunnan perusrakenteen.[7]
Lockheed SR-71 on objekti, jonka ymmärtämisessä, kokemisessa ja ohjaamisessa mustat laatikot näyttelevät keskeistä osaa. Ensinnä siten, että koneen kokonaisvaltaiseen ymmärtämiseen eivät riitä ne lukuisat koneesta julkaistut kirjat ja tutkimukset. Toisena siten, että konetta ei voi kokea kuin vain joiltakin osin kerrallaan, ja kolmanneksi niin, että ohjaajan työ on yhteistoimintaa koneen teknologian muodostamien mustien laatikoiden kanssa. Kaksi Pratt & Whitneyn J58 -moottoria työntövoimanaan SR-71:tä ohjaavat yhteistoiminnassa sekä oranssiin ilmatiiviiseen lentohaalariin pukeutunut pilotti että Stability Augmentation System (SAS). SAS seuraa koneen lentokorkeutta ja automaattiohjauksen mahdollisia poikkeamia niihin vastaten kolmella tietokoneellaan, jotka laskevat koneen sijainnin gyrokompassein ja GPS-teknologiaa edeltävällä tähtien sijaintia hyödyntävällä järjestelmällä (Astroinertial Navigation System).
Lentäjä Harold ’Buck’ Adams kuvaa lentotilannetta: “Et kuule mitään, paitsi sisään ja ulos kulkevan hapen. Et kuule lentokonetta, ja et saa mitään tietoa kosketuksen tai äänien, tai muidenkaan aistien avulla, joita olet tottunut käyttämään päivittäin . . . hajunkaan. Sinulla on käytettävissä vain yksi tapa saada tietoa, ja ne ovat sinun silmäsi.”[8]
Ja näillä silmillä ei tietystikään katsottu koneen kulmikkaista ikkunoista ulos, vaan katse pidettiin tiukasti ohjauspaneelissa, joka sisälsi etuohjaamossa yli 40 analogista mittaria.
SR-71 on musta laatikko. Perusteltua lienee myös pohtia sitä, muodostaako koko sotilasteknologia eräänlaisen mustan laatikon yhteiskuntamme sisälle.
SR-71 on musta laatikko. Perusteltua lienee myös pohtia sitä, muodostaako koko sotilasteknologia eräänlaisen mustan laatikon yhteiskuntamme sisälle – laatikon, jossa eivät äkkiä pädekään demokratian, oikeusvaltion tai edes yksityisomaisuuden suojelun periaatteet – mutta jonka sisältä tuleva teknologia ja toiminta sysäävät yhteiskuntiamme hyvinkin vaarallisiin suuntiin ja asettavat lopulta ne niin sanotun reaalipolitiikan reunaehdot, jotka jokaisen yhteiskunnan on välttämätöntä hyväksyä.[9]
Polttoaine
SR-71:n kahden suihkumoottorin polttoaineen kulutus vastasi suurimmillaan 20 000 kiloa lentokerosiinia tunnissa. Tämä lentokerosiini, Shellin vuonna 1955 kehittämä ”JP-7”, kesti nopeuden tuottamaa, rungon sisään tunkeutuvaa lämpösäteilyä haihtumatta saatikka syttymättä palamaan. Shell prosessoi parafiineistä ja alkeeneista kirkasta nestettä, jolla pystyi lentäjä Richard Grahamin mukaan sammuttamaan myös tupakan (nesteen itsesyttymispiste on lähes 290 celsiusastetta).
SR-71 vaati tehtäviinsä niin suuret määrät polttoainetta, ettei se olisi pystynyt renkaisiin kohdistuvan kitkan vuoksi nousemaan täydessä lastissa ilmaan. Siispä koneen tankkaus suoritettiin pian ilmaannousun jälkeen. Kone kohtasi noin 20 minuutin lennon jälkeen KC-135Q Stratotanker -tankkauskoneen, josta laskettiin loispistiäisen munanasettimen mieleen tuova putki SR-71:n päällä olevaan tankkausaukkoon. Polttoaine syötettiin koneeseen, ja se oli valmis tehtäväänsä.
Lockheed SR-71 ei kuitenkaan käytä öljyjalosteita pelkästään polttoaineenaan. Paremminkin se on kokonaan öljyn aikakauden tuote, öljyyn pohjautuvan maailmanjärjestyksen yllä lentävä varjo. SR-71 käyttää öljyä aineenaan – tai kuten Antti Salminen ja Tere Vadén saattaisivat filosofi Reza Negarestanin jalanjäljissä ehdottaa – öljy käyttää konetta omiin osin hämäräksi jääviin tarkoitusperiinsä.[10] Ennen muuta on kuitenkin hyvin selvää, että koneen osista mahdollisesti yhtäkään ei olisi olemassa ilman öljyä.
[…] öljynkäytön siviilisovellutukset eivät olleet tulosta vapailla markkinoilla tapahtuneesta tuotekehittelystä vaan poliittinen projekti, jossa öljynkäytöstä tehtiin jatkuvaa kansallisen turvallisuuden nimissä.
Ympäristöhistorioitsija Brian C. Black kuvaa teoksessaan Crude Reality: Petroleum in World History (2012) kuinka juuri armeijoiden ’öljyistäminen’ 1. maailmansodassa teki eurooppalaisesta konfliktista maailmanlaajuisen ja johti siihen, että öljystä muodostui jokaisen Euroopan valtion kansallisen turvallisuuden tae.[11] Blackin kanssa samoilla jäljillä on Matthieu Auzanneau teoksessaan Oil, Power, and War: A Dark History (2018).[12] Heidän analyysinsä pyrkivät osoittamaan kuinka öljynkäytön siviilisovellutukset eivät olleet tulosta vapailla markkinoilla tapahtuneesta tuotekehittelystä vaan poliittinen projekti, jossa öljynkäytöstä tehtiin jatkuvaa kansallisen turvallisuuden nimissä. Kaikkialle vaadittavan öljyinfrastruktuurin perimmäinen tarkoitus oli turvata kansallisvaltioiden armeijoiden öljynsaantiin perustuva toimintakyky mahdollisen sodan alkaessa. Tämän infrastruktuurin rakentaminen ja ylläpito vaati poliittisesti ohjatun kapitalistisen tuotantotavan ehdoilla toimiakseen jatkuvaa öljynkulutusta rauhan aikana. Jatkuvaa öljynkulutusta toteuttamaan valjastettiin ennen kaikkea yksityisauto, josta tehtiin poliittisin päätöksin ihmisille tarpeellinen ja hyödyllinen kulutustuote – ja myöhemmin yhä laajemmaksi kasvava kirjo erilaisia sittemmin hyödyttömiksi tai haitallisiksi todettuja vempaimia.[13]
Auzanneau jakaa teoksessaan raakaöljyn historian viiteen vaiheeseen, joita hän nimittää metaforisesti kylvöksi, kevääksi, kesäksi, syksyksi ja talveksi. ”Kylvö” jatkui vuoteen 1945 asti ja tämän jälkeen koittanut kevät oli ihmeellistä aikaa, erityisesti SR-71:n synnyinmaassa. Aikakauden kokemusavaruus 1950- ja 1960-luvuilla oli täynnä täyttymystä, vapautta ja hauskuutta, joiden koettiin olevan äärettömiä. Tämä äärettömän potentiaalin ja toisaalta äärellisen todellisuuden välinen ristiriita loi ihan omanlaisensa ”illusorisen” aikalaiskokemuksen, jota Auzanneau kuvaa ”asymptoottiseksi” – viitaten ihmiskokemuksen oletukseen siitä, että olisi mahdollista lähestyä planetaarisia rajoja äärettömästi niitä koskaan saavuttamatta.[14]
Kylmän sodan aikana kansallisarmeijoiden sekä puolustusliittojen öljyriippuvaisuus jatkoi kasvuaan. Nykypäivän kiihtyvä sotilaallinen kilpavarustelu pohjautuu niin ikään öljyjalosteisiin ja muihin fossiiliteknologioihin. Yhdysvaltojen puolustusvoimat, joiden olemassaoloon Suomenkin kansallinen puolustusstrategia näyttää enenevissä määrin nojautuvan, on maailman suurin bensiinin kuluttaja ja se tuottaa kaikista maailman organisaatioista eniten kasvihuonepäästöjä.[15] Niin kauan kun nämä välttämättöminä tulkitut rakenteet pysyvät, ei ole olemassa tulevaisuutta, jossa öljyn siviilikäytöstä tultaisiin luopumaan. On olemassa vain tulevaisuus, jossa näitä bensiiniä syöviä kuoleman koneita tulee pitää jatkuvassa käytössä, jotta yhtäältä turvataan öljynporaamisen jatkuvuus, ja toisaalta varmistetaan sen saatavuus tilanteessa, jossa valtaosa väestöstä näkee välttämättömäksi vaihtoehdoksi puolustautumisen tappamalla. Jotta tähän kuolemankierteeseen voisi suunnata kritiikkiä ja jotta poliittisesti olisi mahdollista nähdä myös toisenlainen vaihtoehto, on ymmärrettävä sotateollisuutta – on ymmärrettävä Lockheedia ja sen moottoreissa palavaa ainetta.
Huippunopeus
Koneen nopeutta ei mitata enää klassisin ’kilometriä tunnissa’ -yksiköin vaan macheina, eli lentonopeuden suhdetta äänen nopeuteen ilmassa lentokorkeudella kuvaavana lukuna, joka SR-71:llä on 3,35 – ja joka vastaa maantietermein 4062 kilometriä tunnissa. Vuonna 1974 Lockheedin tekemä New Yorkin ja Lontoon välisen matkan nopeusennätys oli tunti, 54 minuuttia ja 56,2 sekuntia.
SR-71, jo eläköitynyt tiedustelulentokone, saattaa […] olla nopein ihmistä ilmakehässä liikuttanut teknologia koskaan. Ei ehkä tulekaan nopeampaa lentokonetta.
Historianfilosofi Reinhart Koselleckin mukaan yksi keskeisesti modernisaatioprosessiin vaikuttaneista tekijöistä oli ihmisten, ajatusten ja tavaroiden liikkumisnopeuksien kasvu. Ennen moottoroituja kulkuneuvoja liikkumisnopeuden rajat määrittyivät maantieteellisten ja biologisten reunaehtojen kautta: maalla tavarat liikkuivat juuri niin nopeasti kuin hevosetkin, merellä laiva eteni juuri niin nopeasti kuin tuuliolosuhteet sallivat – ajatukset sentään saatiin liikkeelle äänennopeudella – mutta niiden siirtäminen pitkiä välimatkoja vaati taas joko laivoja tai hevosvaunuja.[16]
Ensin höyrymoottorien ja sittemmin polttomoottorien sekä – jo 1920-luvulla – rakettimoottorien avulla saavutettiin merkittäviä liikkumisnopeuksien kasvuja, joiden myötä ihmiset ja heidän haluamansa esineet ja asiat irrotettiin näistä niin kutsutuista luonnon asettamista nopeusrajoituksista. Koselleck alleviivaa kyseisen ilmiön tärkeyttä modernisaation ymmärtämisessä: aika-avaruus, joka oli pysynyt suhteellisen vakiona tuhansia vuosia, muuttui yhden sukupolven aikana radikaalisti. Ajan luonnolliset mittayksiköt, kuten päivä tai silmänräpäys – tai mekanisoidun ajan yksiköt, kuten tunti tai sekunti – alkoivat sisältää yhä enemmän mahdollista toimintaa tämän nopeuksien kasvun kautta. Koselleckin mukaan modernisaation tuottamien nopeuksien kasvun myötä kokemus ajasta muuttui edeltävään historiaan nähden perustavanlaatuisesti. Aikaa alettiin kokea ennennäkemättömällä tavalla. Ajasta tuli kiihdytettävä, riittävin resurssein muunneltava ja muokattava yksikkö. Koselleck oletti vuonna 2001 vauhdin yhä kiihtyvän ja ajan tiivistymisen jatkuvan, mutta analyysi jää osin vain puolitiehen. Hän ei tuo esiin yhteyttä ajan mekanisoitumisen sekä sen kiihtymisen ja fossiilisten polttoaineiden käyttöönoton välillä. Lisäksi yhä selvemmäksi on käynyt, että tälle modernille, yliluonnolliselle nopeudelle on olemassa rajansa ja rajalliset resurssinsa. Nopeimmin ihminen on liikkunut kesällä 1969 Apollo 10:llä kuun kiertoradalla. SR-71, jo eläköitynyt tiedustelulentokone, saattaa puolestaan olla nopein ihmistä ilmakehässä liikuttanut teknologia koskaan. Ei ehkä tulekaan nopeampaa lentokonetta.[17]
Esseessään “Energizing historical materialism: Fossil fuels, space and the capitalist mode of production” (2008), ympäristöhistorioitsija Matthew T. Huber täydentää Koselleckin nopeutta ja modernisaatiota koskevaa analyysia.[18] Huber tulkitsee energiaa sosiaalisena ja transhistoriallisena tekijänä, jonka merkitykset syntyvät suhteessa yhteiskuntiin: kuka ja mikä liikuttaa ketäkin ja mitäkin – ja miksi – sekä millä nopeudella. Viitaten historioitsija Alfred Crosbyyn, Huber tulkitsee käsillä olevaa energiamäärää ja sen mahdollistamaa liikenopeutta tiivistettynä menneisyytenä, muinaisena ”fossiilisena auringonvalona”, jonka maankuoriin kätkeytynyt miljoonavuotinen energia käytetään nyt, suihkutetaan polttomoottoreihin ja rakettimoottoreihin.[19] Huber esittää, että tämä energiamäärä tuottaa nykyiseen yhteiskuntaamme tiettyjä nopeuksia – joiden jo Marx aavisteli olevan keskeisessä osassa kapitalistisen tuotannon ylläpidossa. Huber painottaakin kierron (circulation) ja ajallispaikallisten muuttujien merkitystä koko kapitalismin historian ymmärtämisessä. Tämä kiertonopeus tulisi ymmärtää nykykapitalismille välttämättömänä rakenteena – jota ovat aina 1800-luvulta alkaen kannatelleet yhä laajemmin fossiiliset polttoaineet.[20] Lockheed kiihdyttää, tunnistamattomiksi jalostetut orgaaniset hiilivetyketjut imetään suihkumoottoreihin ja Lockheed saavuttaa Mach 3:n.
Muoto
SR-71:n ulkomuoto on ensisijaisesti ymmärrettävä kauttaaltaan siltä vaadittujen lento- ja käyttöominaisuuksien kokonaisuutena. Näistä erityisesti kaksi seikkaa, koneen nopeus ja tutkateknologiaan sopivat häiveominaisuudet, muodostivat ne reunaehdot, joita koneen ulkomuodon tuli seurata. Tästä suunnasta näyttää, että koneen ulkomuoto olisi näin ollut puhtaasti funktionaalinen. Samaan aikaan tuntuu todennäköiseltä, että SR-71 aiheuttaa jokaisessa konetta havainnoivassa välittömän esteettisen kokemuksen, jossa koneen muoto näyttelee keskeistä osaa. Koneessa on jotain, jota kutsuisimme taide-esineessä minimalismiksi. Toisaalta kone tuo mieleen sveitsiläistaiteilija H. R. Gigerin alati kauheampiin muotoihin kaartuvan kuvaston: avaruuslaiva Nostromon hämärissä ilmastointikanavissa liikkuvan xenomorfin.
Ne tieteenalat, joiden tulisi ymmärtää eri ilmiöiden, tapahtumien tai objektien visuaalisia merkityksiä – esimerkiksi estetiikka tai taidehistoria – tuntuvat sanovan varsin vähän sodankäynnin esineistön esteettisistä ulottuvuuksista. Sotaa ja siihen liittyvää välineistöä on lähestytty esimerkiksi historiatieteen, teknologiahistorian, yhteiskuntatieteiden ja filosofian keinoin. Kuitenkin, jos institutionalisoitua väkivallan käyttöä, sotateollisuutta ja sen tuottamia lopputulemia ei ymmärretä myös visuaalisina ilmiöinä, väitän että näiden ilmiöiden ymmärtäminen jää puutteelliseksi.
Jos institutionalisoitua väkivallan käyttöä, sotateollisuutta ja sen tuottamia lopputulemia ei ymmärretä myös visuaalisina ilmiöinä, väitän että näiden ilmiöiden ymmärtäminen jää puutteelliseksi.
Lähestyn kuvailemaani ilmiötä seuraavaksi kahden eri näkökulman kautta. Ensin tarkastelen aseteollisuuden ja muotoiluhistorian suhdetta muotoiluhistorioitsija Kjetil Fallanin artikkeliin “Nordic Noir: Deadly Design from the Peacemongering Periphery” (2015) tukeutuen. Tämän jälkeen käsittelen teknologisen ympäristön historiaa ja sen tuottamia seurauksia teknologiahistorioitsija Rosalind Williamsin teoksen Notes on the Underground: an Essay on Technology, Society, and the Imagination (2008) pohjalta.
Fallan selittää aseteollisuuden putoamista muotoiluhistorian ulkopuolelle historiankirjoitukseen liittyvien syiden kautta. 1800-luvun lopulla kehitys, jossa pyrkimyksenä oli tuottaa muotoilusta akateeminen aihealue sekä ennen kaikkea taiteiden joukkoon luettava ilmiö tapahtui pitkälti Englannissa, jossa muotoiludiskurssi rajattiin koskemaan vain esineistöä julkisessa tilassa tai kodin piirissä. Tärkeimpänä perusteena muotoilun taiteellisille ulottuvuuksille nähtiin käsin tekeminen, tai siitä muistuttava ulkomuoto. Esine, joka oli tekijänsä ilmaisun tulos, olisi nähtävä taiteena, ja näin muotoilu laajemmin yhtenä taiteenalana. Tästä näkökannasta seurasi se, että mitä enemmän muotoon vaikuttavat tekijät olivat jotain muuta kuin tekijänsä itseilmaisua, sitä vähemmän se nähtiin muotoiluna. Muotoiluhistoria omaksui tämän käsin tekemistä korostavan näkökannan ja näin teollinen muotoilu aseteollisuuksineen jäivät marginaaliin, ja ymmärrys teollisesta muotoilusta oli pitkään verrattain vähäistä.[21]
Analyysinsa päätteeksi Fallan argumentoi aseteollisuuden muotoiluhistoriallisen tutkimuksen puolesta esittäen, että teollisuudenhaaran pysyminen esimerkiksi humanistisen tutkimuksen ulkopuolella jättää sille tilaa olla vastaamatta moniin monimutkaisiin eettisiin kysymyksiin. Toisaalta aseteollisuuden analyysi paljastaa Fallanin mukaan myös laajat teollisen muotoilun tutkimuksen puutteet: esimerkiksi kysymys hyvästä muotoilusta asettuu outoon valoon pohdittaessa kiväärimuotoilun tehokkuutta ja toimivuutta sen käyttötarkoituksen (vihollisen tappaminen tai pysäyttäminen) valossa. Humanistinen tutkimus asettaisi Fallanin mukaan aseteollisuuden osaksi ihmistoiminnan verkostoa, josta nousisivat esiin teollisuudenalaa koskevat moraaliset pakollisuudet, sosiaaliset suhteet, kulttuuriset mahdollisuudet, politiikka ja taloudelliset rakenteet. Muotoilu ylipäätään ei ole pelkästään kapitalismin ”viettelevä palvelijatar”[22] vaan aktiivinen ja potentiaalisesti paha osa yhteiskuntaamme. Muotoiludiskurssi kääntyy osin nurinpäin pohdittaessa mahdollisuutta, että parasta mahdollista muotoilua olisikin sellainen, joka pakottaisi käyttäjänsä punnitsemaan tarkoin sotatilanteessa tehtäviä valintoja: mahdollisesti kivääri, joka toimisi huonosti, tai lentokone, joka tuskin pysyisi ilmassa.[23]
Muotoiludiskurssi kääntyy osin nurinpäin pohdittaessa mahdollisuutta, että parasta mahdollista muotoilua olisikin sellainen, joka pakottaisi käyttäjänsä punnitsemaan tarkoin sotatilanteessa tehtäviä valintoja.
Rosalind Williams asettaa teoksensa tavoitteeksi syventää ymmärrystä siitä, mitä ihmisille on tapahtunut siirryttyämme elämään yhä enenevissä määrin itse luomassamme teknologisessa ympäristössä. Tätä Williams lähtee selvittämään tarkastelemalla maanalaista ympäristöä koskevien käsitysten historiaa eli sitä, miten maan alla työskentelyn, elämisen ja koetun kehityksen kautta käsitys maanalaisesta epämiellyttävyyden tyyssijana muuntuu 1700-luvulta 1900-luvulle, ensin ylevän ja sittemmin taianomaisuuden sfääriksi. Williams argumentoi, että kuvitteelliset ja todelliset maanalaiset ympäristöt toimivat sekä teknologisina ja materiaalisina että kokemuksellisina malleina myöhemmille täysin keinotekoisille suljetuille ympäristöille – sijaitsivat ne sitten maan alla (kuten parkkihallit) tai maan päällä (kuten kauppakeskukset ja lentokentät).[24]
Williams kuvaa esteettisten arvojen käsitehistorioita ja näiden yhteyttä maanalaisia ympäristöjä koskevaan teknologiseen muutokseen. Luonnonmuodostelmien, kuten pimeiden luolastojen, herättämät ylevän kokemukset hiipuivat maanalaisuuden haltuunottoa avittavien teknologioiden, erityisesti valaistuksen kehittyessä ja muuntuivat enenevissä määrin taianomaisen kauneuden kokemuksiksi. Ensimmäisiä kokonaan ihmisen tekemiä ympäristöjä olivat esimerkiksi kaivokset tai maanalaiset rautatiet, joiden vaarallisuus, lukuisat tapahtuneet onnettomuudet ja näistä esitetyt kuvaukset tuottivat ympäristöistä kokemuksellisesti luonnonvoimien kaltaisia olioita. Luonnon ja ihmisen voimat sekoittuivat ja syntyi teknologinen ylevä: ihmisen tekemä ympäristö tai objekti, jonka rajat ylittävät näkökenttämme ja käsityskykymme.[25]
Williams keskittyy tarkastelemaan maanalaisuuden kirjallisia kuvauksia. Mieleeni nousevat kuitenkin John Martinin 1820-luvulla tekemät kuvitukset Miltonin Kadotettuun Paratiisin (1667) sekä Hugh Ferrisin 1920-luvun hiilipiirrokset tulevaisuuden pikimustaa yötaivasta vasten loistavasta päättymättömästä vertikaalisesta labyrintista, jonka tunnistaa kaupungiksi vain vaivoin. Keväällä 2023 minun on helppo ymmärtää minkälaista kokemusmaailmaa ja sen esteettistä vastaanottoa Williams pyrkii kontekstualisoimaan, kun laskeudun Tokion Metropolialueen pohjoispuolella sijaitsevaan Metropolitan Area Outer Underground Discharge Channel -tulvavesisäiliöön. Kauttaaltaan betonilla vuorattua pumppuaseman alla levittäytyvää säiliötä kannattelevat liki parikymmentämetriset betonipylväät.
[…] teknologinen järjestelmä laajenee käsityskykyni rajojen ulkopuolelle nostaen esiin halun selittää tämä musta kappale taikuudeksi.
Lockheed SR-71 ei ole Williamsin kuvaaman kaltainen suljettu ihmisen tekemä tila, vaikkakin sen ohjaamo paineilmapukuineen täyttää kyllä Williamsin maanalaisuuden määritelmän ainakin osittain. Mutta sitä tarkastellessa oma kokemukseni on juuri teknologisen ylevän kyllästämä – luonnonvoimat ja ihmisen voimat sekoittuvat. Kyse on ehkä siitä, että sen ominaisuudet, ulkomuoto ja historia paljastavat sen olevan peräisin tällaisesta ihmisen esiin kaivamasta ”maanalaisesta” ympäristöstä. Ja sen vaatima teknologinen järjestelmä laajenee käsityskykyni rajojen ulkopuolelle nostaen esiin halun selittää tämä musta kappale taikuudeksi. Tutkimattoman luolan kaltainen kappale – sitä se eittämättä on – modernin sotatieteen suljetusta luolasta syntynyt. ”Hyperobjektin” lapsi.[26]
Fantasia lopusta lopussa
1958 alkaneen, sittemmin SR-71:nä aktualisoituneen uuden lentokoneprojektin ensimmäinen työnimi oli ”Archangel 1”, siis arkkienkeli. Sittemmin projektin työnimeksi vaihdettiin teknisempi A-12. Kuvassa ufohavainnoistaan tunnetulla Nevadan Area 51 -testialueella tehtyjen tutkatestien aikana koneen 1:1 mallinnus palautuu visuaalisesti arkkienkelimyytteihin.
Olen taipuvainen antamaan ihmisen valmistamille esineille merkityksiä ja näkemään niissä ominaisuuksia, joita voin hyvin perustein pitää silkkana mielikuvitteluna tai fantasiana. Tarkastellessani SR-71:tä, huomaan ajattelevani sen keulaa kuin päänä ja kahta ikkunaa silminä. Koneesta muodostuu näin jotain eläväistä muistuttava olio. Huomaan myös olevani taipuvainen näkemään niin SR-71:ssä kuin lukuisissa muissa äärimmäisyyksiin viedyissä lentokoneissa jotain vierasta, jota voisin nimittää vaikkapa muukalaismaisuudeksi, ”alien-estetiikaksi” tai ”ufomaisuudeksi”. Havainto käy sikäli järkeen, että lienee perusteltua olettaa avaruuden muukalaisten kuvittelun, tieteisfiktiokirjallisuuden suosion kasvun, ja lentokone- tai avaruusalusteknologioiden kehityksen olevan toisiinsa vaikuttaneita ilmiöitä. Kun lisätään tähän vielä kylmän sodan paranoidi ilmapiiri, en voi välttyä kuvittelemasta Area 51:n todella kuhisseen vieraita toisista tähtijärjestelmistä.
Koneiden ufomaisuus ei ole kuitenkaan pelkästään mielikuvitukseni juoksun lopputulosta vaan väittäisin sen olevan myös tietoista strategiaa, jolla luodaan mielikuva ylivoimaisesta, jopa yli-inhimillisestä teknologiasta.[27] Joulukuussa 2022 Yhdysvaltalaisen lentokonesuunnittelun viimeisin taidonnäyte, Northrop-Grumman B21, esiteltiin tilaisuudessa, joka tuo mieleen paitsi uskonnollisen rituaalin, ennen kaikkea karismaattis-kristillisen herätysliikkeen messun. Tilaisuus muistuttaa myös Steven Spielbergin Close Encounters of the Third Kind (1977) -elokuvan loppukohtausta, jossa avaruuden muukalaiset astuvat ihmisten nähtäville valoa tulvivasta aluksestaan. Kirkas valo häikäisee ja yleisö näkee vain sekä muukalaisten että tuon B21:n siluetin. On aika laulaa tähdistä ja raidoista.
Tuo taivaalla elävä musta lintu, SR-71, on kierolla tavalla täynnä toivoa.
Ursula K. Le Guin pohtii esseessään ”A Non-Euclidean View of California as a Cold Place to Be” (1982) utopian historiaa ja sen länsimaista alkuperää. Le Guin esittää osuvasti, kuinka utopian perinne on ollut euklidiseen geometriaan (tarkkarajaisiin kappaleisiin) perustuvaa, eurooppalaista ja maskuliinista. Le Guin tiivistää tällaisen utopian perinteen itäaasialaisesta perinteestä lainatun käsitteen avulla ”yang-utopiaksi”, jota määrittävät seuraavat adjektiivit: kirkas, kuiva, selkeä, voimakas, tarkka, aktiivinen, aggressiivinen, lineaarinen, edistyksellinen, kekseliäs, laajentuva, kehittyvä ja kuuma.[28] Koko Le Guinin lista tuntuu täsmäävän 1900-luvun sotilasteknologian, sen tuottamien artefaktien sekä kuvaston kanssa. Kuumaa ja kulmikasta. Nevadan autiomaassa. Le Guinin tulkinta länsimaisesta utopiasta tuntuu kuin tiivistyvän Blackbirdiin. Titaanirunkoisen koneen työntövoima riittää saavuttamaan todellisen ei-paikan, stratosfäärin outopian.
Kyse on siitä äärimmäisestä ristiriidasta, jonka keskellä olemme eläneet täällä Euroopan pohjoislaidalla jo useamman vuosisadan. Fantasian ja kauhun välisestä jännitteestä, jota SR-71 kantaa mukanaan kuin erikoista ja tärkeää profetiaa.
Tuo taivaalla elävä musta lintu, SR-71, on kierolla tavalla täynnä toivoa. Kaikesta “mustuudestaan” huolimatta se on järkähtämätön osoitus ihmisen luomien järjestelmien tarkkuudesta, älystämme ja kyvystämme löytää perille mahdottomilta vaikuttaviin, lähes jumalaisiin nopeuksiin ja korkeuksiin. Tunnen kehossani gravitaatiota vähentäviä väristyksiä, joissa sekoittuvat avaruusfantasiat ja teknologinen utopismi mitä riehakkaimmalla tavalla. Katselen animaatiota Mandelbrotin joukosta, mieleeni nousee Deleuzen pyrkimys ajattelun muodon selvittämisestä. Olen Yuri Gagarin, keväällä 1961, Vostok 1:ssä. Kymmeniä kilometrejä syvä biosfääri kaartuu allani kuin huolellisesti esille pantu dioraama. Olen John Glenn Mercury-avaruusaluksessani ja katselen alla levittäytyvää Saharaa, jonka pohjoisosassa erottuu jo kuukausia palanut maakaasupurkaus, ”Paholaisen tupakansytytin”. Olen Monte (Robert Pattinson) Claire Denisin elokuvassa High Life (2018) ja syöksyn tyttäreni Willowin (Jessie Ross) kanssa mustaan aukkoon ja sen toiselle puolelle. Alkaa huimaamaan ja naama vääntyy irvistykseen. Olen fatalistinen fossiiliteknologisen koneen biologinen kokijasubjekti. Ayrton Senna tekee pienenpienen ajovirheen Imolassa. Challenger hajoaa jälleen tv-kuvissa säpäleiksi, jota rakettimoottorit kuljettavat vielä sen pölyksi hajottuakin satoja metrejä yläilmakehään. Ja pöly palaa maahan.
Se fantasia, jonka mahdollisesti Challenger lopullisesti särki, ja joka liiskataan aina uudelleen kaikkein kokonaisvaltaisimmilla tavoilla Godfrey Reggion Koyaanisqatsissa (1982) tai Werner Herzogin Lessons of Darknessissa (1992), jatkaa tuonpuoleista elämäänsä yhä virtuaalisemmaksi käyvässä todellisuudessamme. Ei tarvita enää edes oikeaa tulevaisuutta, sillä tulevaisuudella spekuloinnista on tullut nykyisyyden olemassaolon ehto, ja sieltä nykypäivään realisoiduilla pääomilla voidaan jo nyt luoda kaikki ne kaikkein harhaisimmatkin fantasiat koettaviksi tässä ja nyt. Menneisyys ja nykyisyys syövät tulevaisuutta kuin Ouroboros häntäänsä. Käsillä on tulevaisuuden poiskulutuksen aika, kuten filosofi Tony Fry ehdottaa.[29]
Kaikki esseessä käsitellyt teemat näyttävät palautuvan ristiriidan äärelle. Teknologia on samaan aikaan sekä kauhistuttavan tuhon mahdollistavaa että elinehto monille; öljy tuottaa äärimmäisiä nautintoja ja nopeuksia ajaen samalla biosfäärimme sekasortoon; nopeuksien kasvu tiivistää lyhyempään luonnontieteelliseen aikamääreeseen enemmän sosiaalista aikaa samalla, kun yhä lukuisampi joukko ihmisiä on joutunut luopumaan kaikesta aikaa koskevasta vapaudestaan; teknologinen ylevä yhdistää antropogeenisen kauneuden ja kauheuden; ja lopussa meitä odottavat fantasiat, joissa samanaikaisesti toteutuvat ja tuhoutuvat kaikki mahdollisuudet.
Nämä ristiriidat liittyvät myös laajempaan kokemukseen yhteiskunnassamme vallitsevista mahdollisuuksista. Oletan että MacKenzien kuvailema mustien laatikoiden määrän kasvu lisää kokijoissa vaihtoehdottomuuden ennakko-oletusta seuraavasti. Määrän kasvu hävittää hiljalleen yhteyden teknologian ja sitä käyttävän tai sen vaikutuksen alaisena olevan toimijan välillä. Näin se saa teknologiat näyttäytymään jonain, jota käytämme ja jolle annamme mahdollisuuden vaikuttaa elämäämme välittämättä teknologian taustaoletuksista ja sosiaalisista ulottuvuuksista. Teknologian annetaan, satunnaisia kritiikkejä huomiomatta, niin sanotusti olla. Teknologiat pääsevät näin imeytymään tiiviimmin elämiimme, ja samalla ymmärrys niistä alkaa olla kokijan kannalta joko saavuttamattomissa tai niin monimutkaista, että on parempi jättää teknologian taustan selvittäminen tekemättä. Teknologiaan hiipii tätä kautta automaattisuuden ideaali. Berardi pyrkii esseekirjassaan kuvaamaan jälkikapitalistista kokemusmaailmaa automaationa, josta mahdollisuudet (possibilities) ovat kadonneet.[30] Neuvotteluvaraa ei ole: musta laatikko toistaa siihen syötetyn käskyn aina uudelleen – laki sanoo, alijäämä pakottaa, ja yläilmakehään on laskettu valmiiksi ballististen ohjusten lentoreitit. Kysymys siitä, millä tavoin tämä taas linkittyy käsillä olevaan elossapitojärjestelmien romahtamiseen ja tämän keskellä toimimiseen on erittäin keskeinen.
Kolminkertaisella äänennopeudella liikkuvan koneen jälkeen on hetken aivan hiljaista, mutta kovin valitettavasti tiedämme, että pian sen jäljestä saapuu kaiken alleen peittävä jyrinä.
Teksti: Frans Autio
Lähteet ja kirjallisuus
Auzanneau, Matthieu, 2018. Oil, Power and War: A Dark History. London: Chelsea Green Publishing.
Berardi, Franco, 2017. Futurability: The Age of Impotence and the Horizon of Possibility. London: Verso.
Black, Brian, 2012. Crude Reality: Petroleum in World History. Lanham: Rowman & Littlefield Publishers.
Crawford, Neta C., 2019. “Pentagon Fuel Use, Climate Change, and the Costs of War”. The Costs of War -project. Providence: Brown University.
Crosby, A.W., 2006. Children of the sun: A History of Humanity’s Unappeasable Appetite for Energy. New York: W.W. Norton.
Graham, Richard R., 2010. Flying the SR-71. Minneapolis: Zenith Press.
Fallan, Kjetil, 2015. “Nordic Noir: Deadly Design from the Peacemongering Periphery”, julkaisussa Design and Culture 7, no. 3 (2015): 377–402.
Fry, Tony. 2020 (1999). Defuturing: a New Design Philosophy. London: Bloomsbury.
Fry, Tony, 2015. “Wither Design/Whether History”, teoksessa Design and the Question of History. Toimittaneet Tony Fry, Clive Dilnot, Susan C. Stewart, and Susan C. (Susan Catherine Huston) Stewart. New York: Bloomsbury Academic. 1–130.
Huber, Matthew T., 2009. “Energizing Historical Materialism: Fossil Fuels, Space and the Capitalist Mode of Production”, julkaisussa Geoforum vol 40 no 1, 105–115.
Koselleck, Reinhart, 2018. Sediments of Time: On Possible Histories. Käännös ja toimitus Sean Franzel ja Stefan-Ludwig Hoffmann. Redwood City: Stanford University Press.
Le Guin, Ursula K, 1982. ”A Non-Euclidean View of California as a Cold Place to Be”, https://www.fifthestate.org/archive/382-spring-2010/non-euclidean-view-california-cold-place-1982/.
MacKenzie, Donald, 2005. “Opening the Black Boxes of Global Finance”, julkaisussa Review of International Political Economy, 12:4, 555-576.
MacKenzie, Donald, 1990. Inventing Accuracy: A Historical Sociology of Nuclear Missile Guidance. Cambridge: MIT Press.
McBrien, Justin, 2016. ”Accumulating Extinction: Planetary Catastrophism in the Necrocene”, teoksessa Anthropocene or Capitalocene?: Nature, History, and the Crisis of Capitalism. Toimitus Jason W. Moore. Oakland: PM Press. 116–137.
Morton, Timothy, 2013. Hyperobjects: Philosophy and Ecology after the End of the World. Minneapolis: University of Minnesota Press.
Morton, Timothy, 2010. The Ecological Thought. Harvard University Press.
Pace, Steve, 2004. Lockheed SR-71 Blackbird. Crowood Aviation Series. Ramsbury: The Crowood Press Ltd.
Salminen, Antti, ja Tere Vadén, 2013. Energia Ja Kokemus: Naftologinen Essee. Tampere: Niin & näin.
SR-71 Blackbird: The Secret Vigil. Aviation Week Video, Vol. 4, Number 2, 1989. 60 min. https://archive.org/details/sr-71-blackbird-the-secret-vigil, katsottu 25.2.2023.
Tait Keller, ‘Destruction of the Ecosystem’, julkaisussa 1914–1918 Online: International Encyclopedia of the First World War, toimittaneet Ute Daniel, Peter Gatrell, Oliver Janz, Heather Jones,Jennifer Keene, Alan Kramer ja Bill Nasson. Berlin: FreieUniversität Berlin. http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/destruction_of_the_ecosystem
Vadén, Tere, 2019. “Öljynpaisumuksesta vedenpaisumukseen: Matthieu Auzanneau, Oil, Power and War. A Dark History”, Niin & Näin 2/2019, 53–60.
Williams, Rosalind H., 2008 (1990). Notes on the Underground: an Essay on Technology, Society, and the Imagination. Cambridge: MIT Press.
Viitteet
[1] Käytännön syistä tässä esseessä kirjoitan vain SR-71:stä, esseen sisältö koskee kuitenkin myös sitä edeltänyttä Lockheed A-12:ta. Molempiin pätevät muuten samat määreet, mutta SR-71 on A-12:ta hieman painavampi ja hitaampi.
[2] “Fragmentary global civil war”, Berardi 134 – 35.
[3] Nekroseeni (necrocene) on Justin McBrienin esseessään ”Accumulating Extinction: Planetary Catastrophism in the Necrocene” (2016), esittelemä, antroposeeni-käsitteen tummasävyisempi, peräti pikimusta muunnelma, jonka kautta McBrien lähestyy kapitalismia kaiken tappavana yhteiskunta- ja talousjärjestelmänä. McBrien 2016.
[4] Esimerkiksi elokuussa 2021 Helsingin Kaivopuiston yllä vuorotellen kaartelevat hävittäjämallit houkuttelivat ”koko perheen” tapahtumaan kymmeniä tuhansia ihmisiä.
[5] MacKenzie 2005, 557.
[6] MacKenzie 1990, 26.
[7] MacKenzie 2005, 557.
[8] ”You do not hear things, except the oxygen which comes in and out. But you do not hear the airplane, and you do not get the information from touch, or sound, or the types of censors you used to use every single day . . . smell. You have one source of information, and that is your eyes.” Adams, 1989, SR-71 Blackbird: The Secret Vigil -dokumentti (1989).
[9] Eri valtioiden puolustusvoimien teknologiahistoriassa puhutaan ”mustista projekteista” (black projects), jotka ovat aikanaan olleet täysin salassa pidettäviä uusien teknologioiden kehitysprojekteja. Näihin sisällytetään esimerkiksi Manhattan-projekti (1942–1947), jonka vaikutuksia ei liene mahdollista yliarvioida.
[10] Salmisen ja Vadénin Energia ja kokemus (2013) on toiminut kirjoittajalle öljynäkökulman alkuperäisimpänä innoittajana. Teoksessaan he kirjoittavat Negarestanin näkökulmasta inspiroituen siitä, kuinka öljyä ei enää ohjaa ihmisen tahto, vaan sille näyttää muodostuneen oma ei-tietoinen tahtonsa. Salminen & Vadén 2013, 96–102.
[11] Black 2012, 128–132.
[12] Auzanneau 2018, 85–93. Katso myös Timothy Mitchellin Carbon Democracy: Political Power in the Age of Oil (2011).
[13] Black 2012, 132–133. Auzanneau listaa öljyn sovellutuksia, joita ovat mm. korkeaoktaaninen bensiini, suihkukoneet, puskutraktorit, asfaltti, kemialliset lannoitteet, synteettinen kumi, nailon, ehkäisyvälineet, vinyyli, akryylikankaat, pleksilasi, liimat, maalit, polyuretaani, Teflon-pinnoite, Kevlar, silikoni, tiskisienet jne. Auzanneau 2018, 294. Laajemmin ensimmäisen maailmansodan lyhyt- ja pitkäaikaisista ympäristövaikutuksista, jotka pätevät laajalti myös kaikkiin sitä seuranneisiin sotiin, katso Tait Keller, ‘Destruction of the Ecosystem’, in 1914–1918 Online: International Encyclopedia of the First World War,ed. Ute Daniel, Peter Gatrell, Oliver Janz, Heather Jones,Jennifer Keene, Alan Kramer and Bill Nasson (Berlin: FreieUniversität Berlin). http://encyclopedia.1914-1918-online.net/article/destruction_of_the_ecosystem
[14] Auzanneau 2018, 302.
[15] Crawford 2019, 2.
[16] Koselleck 2018, 36.
[17] Koselleck 2018, 36; 82–89. Koselleck tuo myös kiinnostavasti esiin tämän nopeuden kasvun potentiaalin tiedonsiirtoa koskevana ilmiönä – jonka nopeus näyttää vielä toistaiseksi olevan kasvamassa: tässä kaikuu fantasia materiaalisen todellisuuden korvaamisesta virtuaalitodellisuudella. Koselleck 2018, 265.
[18] Katso myös Salminen & Vadén 2011, 91–95.
[19] Alfred Crosbyn termi “fossilized sunshine” (teoksesta Crosby, A.W., 2006. Children of the sun: A history of humanity’s unappeasable appetite for energy. W.W. Norton, New York.) Huber 2008, 107.
[20] Huber 2008. Tähän ilmiöön pureutuu myös Berardi, joka ehdottaa, etteivät nykykapitalismissa olennaisia enää olekaan materiaaliset hyödykkeet tai esineet. Ne on korvannut tieto, ja erityisesti sen levittämisen nopeus. Berardi 2017, 155–56.
[21] Fallan 2015. Teollisen muotoilun tutkimus alkoi kehittyä vasta 1980-luvulla, esimerkiksi John Heskettin julkaisemien tutkimusten myötä.
[22] ”Seductive handmaiden”, Fallan 2015, 397.
[23] Fallan 2015, 397.
[24] Williams 2008, (1–4).
[25] Williams 2008, 83–100. Williams käsittelee ylevän käsitehistoriaa pitkälti Edmund Burken (1729–1797) näkemysten pohjalta.
[26] Timothy Mortonin käsitteellä ”hyperobject” viitataan ihmisenluomiin objekteihin tai objekteja muistuttaviin, mutta rajattomiin ilmiöihin, joita ei voida havaita kuin toisten objektien, esimerkiksi satelliittiteknologian keinoin – Morton käyttää esimerkkinä ilmaston lämpenemistä ja radioaktiiviseen säteilyyn perustuvia teknologioita. Morton 2010, 130–32; 2013, 1–3.
[27] Tähän ominaisuuteen viittaa myös Yhdysvaltain Kansallisen turvallisuusneuvoston entinen tiedustelujohtaja Kenneth de Graffereid. de Graffereid, 1989, SR-71 Blackbird: The Secret Vigil -dokumentti (1989).
[28] “Bright, dry, clear, strong, firm, active, aggressive, lineal, progressive, creative, expanding, advancing, and hot”, Le Guin 1982. Le Guin esittää tälle utopiaperinteelle antonyymiksi ”ying-utopiaa” – feminiinistä, passiivista, märkää, pimeää ja epämääräistä perinnettä, josta on havaittavissa jälkiä useissa hänen Hain-sarjansa maailmoissa.
[29] Fry 2020 (1999), 10 (passim.). Fry kirjoittaa: “Suuri osa niistä asioista, jotka tuotu ulottuvillemme suunnittelun (design) keinoin, hiilivoimaloista asbestiin, torjunta-aineista vesiskoottereihin, ja tupakoista rypälepommeihin, yhdessä ottavat tulevaisuuden meiltä pois. Ne poiskuluttavat tulevaisuutta (defuture). Löydämme itsemme keskeltä kestämätöntä tilannetta, jota pitää liikkeessä tulevaisuuden poiskulutus (defuturing). Fry 2015, 9.
[30] Berardi 2017, 11–12.