Olavi Paavolainen: Elämme uutta luovaa aikaa. Esseitä ja arvosteluja 1922 – 1950. Toimittaneet Ville Laamanen & H. K. Riikonen. Teos 2019, 624 s.
Olin lukenut väärin. Ei Olavi Paavolaisen esseen otsikko olekaan ”Tämä on surmaava tuoni!”, vaan ”Tämä on surmaava tuon!”.
Olin törmännyt Paavolaisen Suomalaisessa Suomessa 1938 julkaisemaan esseeseen Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen teoksessa Sarjakuvat (toinen painos 1982). Minulla oli jonkinlainen käsitys sen sisällöstä: sana korvautuu kuvalla, kirjoitettu kirjallisuus ja sen ympärille kasvanut länsimainen ajattelu joutuu kriisiin. Kuva – valokuva, elokuva, sarjakuva, propagandakuva tai mainos – valloittaa julkisen tilan, tunkeutuu ihmismieleen ja pystyttää sinne yksinvaltansa. Ajattelu korvautuu tunteella, järki vaistoilla.
Kun olin lukenut surmaava tuoni (tuonela, kuolema) olin ajatellut, että Paavolainen valittelee kirjan ja kirjallisuuden tuhoa ja epäröimättä tuomitsee kehityksen katastrofaalisena. Tai toisinpäin: juuri tämän ennakko-oletuksen takia olin lukenut väärin. Mutta ei, Paavolainen pysyttelee neutraalina. Otsikko on lainaus Notre Damen kellonsoittajasta; Hugo viittaa sillä keskiajan ja uuden ajan rajalinjaan, (goottilaisen) arkkitehtuurin merkkijärjestelmän korvautumiseen kirjallisuuden merkkijärjestelmällä.
Sarjakuvat-teoksessa Jukka Kemppinen huomauttaa Paavolaisen (ja Hugon) näköharhasta: kirkko ei ollut keskiajan kirja. Kirjallisuus eli ja vaikutti ennen renessanssiakin – suullisena tai käsikirjoituksina ja käsin kopioituna. Omalta osaltaan Paavolainen aloitti kirjallisuuden kuoleman manaamisen jo teoksessaan Nykyaikaa etsimässä (1929). Tämä ääni ei ole vaiennut; kirja tai kirjallisuus tekee kuolemaa esimerkiksi Helsingin Sanomissa viikoittain.
Mutta Paavolainen ei voivottele. Hän ei ota kantaa kirjan puolesta kuvaa vastaan tai kuvan puolesta kirjaa vastaan. Hän ei puhu surmaavasta tuonesta. ”Esseen yleisvaikutelma on häkeltynyt, ja selkeät kannanotot puuttuvat”, kirjoittavat Paavolaisen lehtikirjoitusvalikoiman toimittajat Ville Laamanen ja H.K. Riikonen (s. 436). Kun aika on hämmennyksissä, hämmentyy ajassa kiinnioleva Paavolainen sen mukana.
Esseensä toiseksi alkusitaatiksi hän valitsee kylmän rauhallisesti lauseen: ”Älyllä on ajateltu liikaa” (s. 476). Se on Hitlerin lause.
Kriittinen laajakulma
Elämme uutta luovaa aikaa on valikoima Olavi Paavolaisen (1903 – 1964) enimmäkseen eri lehdissä julkaisemia esseitä ja kritiikkejä. Varhaisin on vuodelta 1922, viimeinen vuodelta 1950. Suomen kirjallisuushistoriaa vähänkin tunteva ei Paavolais-esittelyjä kaipaa – varhainen lopetusvuosi selittyy sillä, että uransa lopulla Paavolainen ”vaikeni” ja (Synkän yksinpuhelun arvosteluryöpyllä) hänet vaiennettiin.
Ehti Paavolainen nauttia revanssistakin. Hän sai Eino Leino -palkinnon 1960, ja Valitut teokset 1–4 ilmestyi seuraavana vuonna. Työtarmo ja -kyky eivät kuitenkaan enää palanneet. Tutkimuksia, katsauksia ja uusintajulkaisuja on sitten ilmestynyt tasaiseen tahtiin kirjailijan kuoleman jälkeen: Paavolainen on kulttihahmo.
Viime vuosina tämä dandy, keulakuva ja maailmanmatkaaja on vaikuttanut erityisen voimakkaasti. Vuonna 2014 ilmestyivät sekä H. K. Riikosen että Panu Rajalan Paavolais-elämäkerrat ja Ville Laamasen Paavolais-aiheinen kulttuurihistorian väitöskirja. Riikonen ja Laamanen toimittivat Paavolaisen Neuvostoliitto-kirjoituksista kokoelman Volga virtaa nyt Moskovaan (2016) (1), ja nyt ovat vuorossa esseet ja arvostelut. Koska kirjoitukset ovat olleet hajallaan maailman tuulissa, antaumuksella toimitettu valikoima tulee tarpeeseen. Se on runsas valikoima ja – itsestään selvästi – erittäin hyvin kirjoitettu.
Nimenomaan runsaus on kirjan leimallinen piirre. Paavolainen ei kirjoittanut määrällisesti erityisen paljon, mutta hän kirjoitti ”kaikesta” (2). Taiteen – ja viihteen – lajeista Paavolaisen kriittisen katseen ulottumattomiin jäi oikeastaan vain klassinen musiikki. Hän oli suomalaisen elokuvakritiikin pioneereja ja harjoitti muun muassa arkkitehtuurikriitikon harvinaista ammattia.
Paavolainen oli ammattilainen. Elämme uutta luovaa aikaa näyttää, miten julkaisukanava vaikuttaa tekstiin: tyyliin, sävyihin, kirjoittajan korostuksiin. ”Nykyisin otetaan jokainen sotilas yksilönä. Päämääräksi on pantu, että jokainen mies sekä kehittyy että myös viihtyy sotaväessä” (s. 88). Kohdan joutuu lukemaan kahteen kertaan ja välillä hieraisemaan silmiään. Sitten ymmärtää, että juttu on alun perin julkaistu Hakkapeliitta-lehdessä.
Alun perin teoksessa Uuno Kailaasta Aila Meriluotoon. Suomalaisia kirjailijaelämäkertoja (1947) julkaisemassaan omaeläkerrassa (yksi tuoreen valikoiman loisteliaimpia tekstejä) Paavolainen kertoo nuoruudenhaaveensa olleen upseerinuran. Raportoidessaan Lontoosta 1932 hän ylistää englantilaista sotilaselämää. Sotilaallisuus, paraatit ja univormut vetivät Paavolaista puoleensa. Ulkoista eleganssia ylipäätään hän kuvaa erityisen antaumuksellisesti, ja tässä virkistävän harvinaisessa lajissa päiväkirjojensa Matti Klinge tosiaan on Paavolaisen perillinen.
Se parempi väki ja jätkät
Armeijaan liittyy myös Paavolaisen kriitikon uran (jälkimaailman silmissä) suurin synti: Pentti Haanpään Kenttä ja kasarmi -novellikokoelman (1928) teilaus, joka oli osaltaan ajamassa Haanpäätä kustannusmaailman ulkopuolelle. Nyt luettuna Tulenkantajien näytenumerossa 1928 julkaistu arvostelu tuntuu paitsi pahalta myös ymmärrettävältä. Se ei ole (erityisen) ”ideologinen” – ideologiat sinänsä eivät tunnu Paavolaista sytyttävän. Kun hän sanoo kirjoittavansa ilman ”militaristisia” korostuksia, siihen melkein uskoo. Taustansa ja henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella Paavolaisella ei kerta kaikkiaan ole edellytyksiä ymmärtää saati arvostaa Haanpään teoksen syvää tragiikkaa.
Jälkeenpäin voi sanoa, että siten Paavolainen oli kriitikkona väärä henkilö kirjoittamaan Kentästä ja kasarmista yhtään mitään. Mutta ei hän tietenkään voinut olla tarttumatta sesongin suurimpaan kirjalliseen skandaaliin. Todennäköisesti Paavolainen koki asiaan puuttumisen velvollisuudekseen.
Joka tapauksessa: yksittäinen arvostelu kasvaa todistuskappaleeksi kulttuurifilosofisesta kamppailusta. Tärkeää ei enää ole Haanpään teos eivätkä sen esteettiset arvot. Polttopisteeseen asettuu kahden intellektuellin suhde yhteiskuntaan, kulttuuriin ja isänmaahan. Kaupungin ja maaseudun, ”kulttuurin” ja ”vaistojen”, ”herrasväen” ja ”rahvaan” vastakkainasettelun kaikupohjana on koko 1800-luvun kansallisen herätyksen, kansallisen kulttuurin synnyn ja fennomanian mahtava ja ristiriitainen tausta.
”Siinäkö siis on ihanne?”, kysyy Paavolainen Haanpään ”törkeän todellisuuskuvauksen” jäljiltä. ”Meidän on jo aika vapautua tästä neitseellisen korpikansan ja kansallisen jätkäkulttuurin ihannoimisesta [- – -] Katsokaa poikia, jotka tulevat ´väestä´ [- – -] Heissä on ainesta modernia sivistyskansaa varten” (s. 195).
Armeijaa on käyty. Siitä huolimatta jätkäkulttuuri sen kun porskuttaa kuten Teuvo Hakkaraisen vaalimenestys ja jääkiekon maailmanmestaruusjuhlinnan spontaanit ulkoiset piirteet osoittavat.
Haanpään esikoiskokoelmaa Maantietä pitkin (1924) Paavolainen ylisti: ”Ne [Haanpään hahmot ja maisemat, VMH] eivät ole todellisuuden kuivia havaintoja, niitä ei ole silmin ja aistein nähty, vaan ne ovat syntyneet syvällä, sielun ja vaiston ja tunnon pimeissä salasopukoissa ja kummunneet sieltä esiin luomisen ensi päivän mustan kosteuden ympäröiminä, päivän, jolloin ei vielä oltu sanottu: tulkoon valkeus” (s. 134). Oikein tai väärin, mutta näin komeasti Haanpäästä tuskin koskaan on sen jälkeen sanottu – ja hänestä on sanottu paljon.
Lausuja Elli Tompurin luonnehdinta ei kovin paljon edelliselle häviä: ”Kun ajattelen Tompuria, ajattelen: KREIKKA. Siinä on meillä näyttelijätär, joka kykenisi kantamaan koturneja. Hän on ainoa näyttelijätär meillä, joka on kohonnut niin korkealle, että kykenisi kantamaan traagillisen muusan naamiota” (s. 311). Vuolaat ylistykset saavat niin Gallen-Kallela kuin Väinö Kunnas. Tanssitaiteilija Maggie Gripenbergin palvonta jää jotenkin ulkokohtaiseksi. Ehkei Paavolainen tuntenut häntä henkilökohtaisesti? Sellaisilla seikoilla on varmaankin ollut Paavolaisen kirjoittajanlaadulle merkitystä: hänen piti kokea, tuntea ja nähdä itse. Ei erityisen syvällisesti, mutta laajalti. Ja itse.
Kyseessä ei ole moite. Joku kirjoittaja putoaa syvällisyyteensä kuin maakuoppaan. Syvyydestä voi huutaa, mutta mitään sieltä ei näe. Paavolainen ei ole sellainen kirjoittaja.
Toivo Pekkasen kirjailijankehitystä Paavolainen ylistää (ja on arvosteluillaan osaltaan muokkaamassa tuota kehitystä). On mielenkiintoista seurata, miten Pekkanen Paavolaisen kritiikeissä muuttuu ”uudesta työläistyypistä” (1927) ”nykyaikaisimman melkein dekadentisti hienostuneen hermovireen omaavaksi” (1930), siitä edelleen ”novellin aristokraatiksi” (1931) ja lopulta ”uuden kertomakirjallisuutemme täysverisimmäksi kulttuurityypiksi” (1933).
Toisin sanoen: jätkästä Pekkanen kehittyy lähes Olavi Paavolaiseksi.
Lumoa ja levottomuutta
Laamanen ja Riikonen kiinnittävät huomiota siihen, että arvostelijana Paavolainen ei koskenut aikansa merkittävimpään suomalaiseen kaunokirjallisuuteen: ”…Volter Kilven, Aino Kallaksen, Joel Lehtosen ja F. E. Sillanpään teokset jäivät Paavolaiselta arvostelematta, samoin ajan huomattavin lyriikka…” (s. 110 – 111). Ei tuo kirjallisuus jää tietenkään huomaamatta, se ei vain Paavolaista kiinnosta. ”Kaiken maailman Kukkelmanit, Putkinotkot ja Hurskaat kurjuudet” hän toisessa yhteydessä tuhahtaa (s. 56).
Valikoima kärsii kirjallisuuden yliedustuksesta. Arvostelun kohteena on useasti teos, jolla nykyään on korkeintaan kulttuurihistoriallista mielenkiintoa. Kuvataidearvosteluissa Paavolainen on kriitikkona parhaimmillaan. Vanhastaan tiedetään, että esimerkiksi Nykyaikaa etsimässä -teokseen sisältyvät ”ismien” esittelyt ovat kotimaisessa kirjallisuudessa toistaiseksi ylittämättömiä.
Moneen kertaan on todettu sekin, että kirjoittaessaan Paavolainen on ennen kaikkea maalari. Elämme uutta luovaa aikaa vahvistaa havainnon. Tärkeitä ovat värit, valot, varjot ja varjostukset. Liike ja leikki. Tekstin pinta välkehtii lumoavasti.
Niinpä esimerkiksi tarkastellessaan kirjallisen ja kuvallisen kulttuurin historialliseksi katsomaansa rajanvetoa Paavolainen ei esitä tuomioita, toiveita tai sitoumuksia. Hän haluaa ymmärtää ja nähdä aina vain enemmän, kokea pinnanmuotoja, muutosta ja liikettä, kaupunkeja ja nuorisoa. Moraalisen sitoutumisen julistaminen jää muille.
Kulttuurikirjoittajana Paavolainen on sekä tyypillinen että epätyypillinen. Valitseepa hän kiinnostuksenkohteidensa arsenaalista minkä asian tahansa, hän viime kädessä kirjoittaa itsestään. Siinä mielessä Paavolainen on tyypillinen.
Epätyypillistä on, että tuo aihe – Olavi Paavolainen – on vuosikymmenestä toiseen pysynyt kiinnostavana. ”Kirjailijakutsumukseni päätehtävä on ollut herättää levottomuutta” (s. 37). Siinäkö selitys?
Veli-Matti Huhta
(1) Ks. esim. Veli-Matti Huhta: Suomen paras esseisti Neuvostojen maassa. Bibliophilos 3/2016.
(2) Paavolainen halusi tehdä kirjoittamisestaan juhlan. Se oli kallista ja epäergonomista; artikkelin kirjoittamista varten hän saattoi varata hotellihuoneiston. Anekdootin mukaan Paavolaisen kirjoitusprosessi työllisti neljä henkilöä: sanelevan kirjailijan, muistiinkirjoittajan, oikolukijan ja neljännen henkilön, joka haki viinaa.